Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (4 kommenttia)

Vuodesta vuoteen -projektin 27. vuosi.

1. Scott Walker: Tilt
2. King Crimson: Thrak
3. Marillion: Afraid of Sunlight
4. Echolyn: As the World
5. Höyry-kone: Hyönteisiä voi rakastaa
6. Kevin Gilbert: Thud
7. Spock's Beard: The Light
8. Anekdoten: Nucleus
9. Mick Karn: The Tooth Mother
10. Jethro Tull: Roots to Branches

Tilt
Viimeistään Tiltin voidaan sanoa aloittaneen Scott Walkerin uralla täysin uuden aikakauden. Walker aloitti 60-luvulla poikapop-bändi The Walker Brothersissa (kolmikko ei oikeasti ollut veljeksiä) siirtyen sitten 60-luvun lopulla hieman kunnianhimoisemman ”barokkipopin” pariin ja katosi sen jälkeen vuosiksi. Vuonna 1984 Walker teki kiinnostavan artrock-levy Climate Of Hunterin joka liiikkui suurin piirtein samoissa vesissä kuin Bowien Berliini-trilogia. Tilt on kuitenkin jotain ihan muuta. Tälläistä musiikkia Scott Walker eikä itseasiassa kukaan muukaan ei ole aiemmin tehnyt. Rock/pop-elementit ovat karsiutuneet lähes kokonaan musiikista ja tilalle on tullut vaikutteita taidemusiikista ja etenkin sieltä modernimmasta ja avantgardemmasta päästä. Periaatteessa Tilt olis kätevää luokitella avant-progeksi, mutta koska Walker ei tule proge-perinteen suunnasta yleensä levy luokitellaan jonkinlaiseksi artrockin ja avantgarden crossoveriksi. Musiikki on tummaa, usein varsin hidasta, tunnelmallista ja dramaattista. Välillä hyvinkin väkivaltaista ja ja välillä vain synkän kaunista. Välillä abstraktia, välillä hyvinkin melodista. Rock-instrumentteja käytetään jonkin verran (perkussioissa Louis Jardim, kitarassa David Rhodes ja bassossa John Giblin), mutta näitä keskeisemmässä roolissa ovat kuitenkin orkesterisoittimet kuten jouset ja puhaltimet. Ja tietenkin Scott Walkerin majesteettinen, dramaattinen ja omaperäinen baritoni-ääni. Walkerin ääntä näillä hänen myöhemmän aikakauden levyillä luultavasti joko rakastaa tai vihaa. Minä rakastan. Myös Walkerin sanoitukset ovat äärimmäisen kiinnostavia vaikkein voi niitä aina 100% väittää ymmärtäväni. Verrattuna Scott Walkerin myöhempiin albumeihin Tiltillä vallitsee minusta täydellinen tasapaino kokeellisuuden ja loistavian biisien välillä ja pidänkin tätä Scott Walkerin suurimpana mestariteoksena ja lasken sen myös ehdottomasti kaikkien 90-luvun levyjen ihan terävämpään kärkeen. Tiltin kruunaa todella upeat soundit joissa riittää dynamiikkaa, erottelevuutta ja jopa inhimillistä lämpöä vaikkei sitä aina itse sävellyksiin olisi sisäänrakennettukaan. Parhaat biisit: Farmer In The City ja Tilt.


THRAK
King Crimsonin uljas paluu! Itseasiassa karmiininpunainen kunkku palasi jo edellisvuoden EP/mini-albumilla VROOOM joka antoi osittain esimakua jo osasta THRAK:in kappaleita. THRAK:in versiot ovat kuitenkin kokonaan uusia äänityksiä VROOOM:illa esiintyneistä kappaleista ja sisältää sen lisäksi noin puolisen tuntia uusia biisejä. THRAK:in versiot ovat niin soitoltaan kuin tuotannoltaan hienostuneempia verrattuna VROOOM EP:n tulkintoihin mikä on hieman kaksipiippuinen juttu. Toisaalta versiot ovat yksityiskohtaisempia ja sitä myöten ehkä kiinnostavampia, mutta toisaalta hieman VROOM:in brutaalia voimaa menetetään. Merkittävin THRAK:in kokonaan uusista kappaleista on Dinosaur joka on hieman beatles-henkinen psykedeelissävytteinen hyvin eeppinen (tunnelmaltaan, ei kestoltaan) kappale. Uusista kappaleista mainiosti toimii myös funkahtava (Tony Levin liekeissä!) People ja kauniisti leijaileva poppipala Walking On Air. THRAK on hieman skitsofreeninen albumi siinä mielessä että se sisältää toisaalta nimibiisin kaltaista hyvin monimutkaista runttausta ja sitten muutamia varsin keveitä selvästi Adrian Belew -vetoisia pop-biisejä (erityisesti One Time) jotka ovat sinänsä laadukkaita, mutta eivät oikein tunnu täysin King Crimson -musiikilta. Levyn kokoonpano, joka on kuten VROOOM:illa ”tuplatrio” eli Robert Fripp, Trey Gunn, Pat Mastelotto ja Adrian Belew, Tony Levin, Bill Bruford soittavat upeasti ja etenkin raskaimmissa biiseissä kuuden hengen bändistä saadaan hienoja tehoja irti. Itse olen viime aikoina kuunnellut erityisen paljon Jakko Jakszykin 2015 remiksiä joka suuremman erottelevuuden ansiosta antaa paremman mahdollisuuden tarkastella eri soittosuorituksia (rumpuduetto B’BOOM kuulostaa MASSIISELTA!), mutta josta en ole silti ihan varma onko se biisien kannalta alkuperäistä miksausta parempi. Luultavasti ei. David Bottrill teki tuotannon ja äänityksen suhteen hienoa työtä Peter Gabrielin Real World studiolla ja levy kuulostaa upealta miksaus-versiosta riippumatta. Parhaat biisit: THRAK ja Dinosaur.


Afraid Of Sunlight
Ilmestyessään Afraid Of Sunlight tuntui pettymykseltä Braven jälkeen koska ei ollut yhtä progea, mutta pikku hiljaa arvosstukseni levyä kohtaan on noussut ja nykyään nostan tämän kyllä aivan kärkipäähän Marillionin tuotannosta. Ja ehdottomasti paljon parempi kuin edellämainittu Brave! Afraid Of Sunlight on hieno ja tasaisen vahva artrock-albumi jolle ei ole mahtunut oikeastaan yhtään hutia. Monet paheksuvat Cannibal Surf Babea, mutta minusta sekin on mainio rokkibiisi. Beautiful on nimensä mukaisesti erityisen kaunis kappale ja yksi Marillionin hienoimmista biiseistä. Musiikkopuolelta pitää antaa erityismaininta Pete Trewavasille: upeita bassokuvioita todella mahtavan muhevalla, mutta silti selkeällä soundilla. Levyn soundit ovat muutenkin erinomaiset. Hogarthin sanoitukset ovat myös parhaimmillaan ihan jäätävän hyviä. Kuten Elviksestä kertovan kappaleen King riipaisevat lyriikat. Parhaat biisit: Beautiful, Afraid OF Sunlight ja King


As The World
Amerikkalaisen progebändi Echolynin kolmas levy As The World on ylivoimaisesti parasta mitä he olivat tähän mennessä tehneet. Bändi oli näyttänyt taitojaan jo edellisellä albumilla Suffocating The Bloom, mutta tuo levy jäi vielä hieman epätasaiseksi kokonaisuudeksi. As The World sen sijaan on täyttä asiaa alusta loppuun. Bändi löysi myös oman modernin tapansa tehdä progea joka ei ollut millään liian ilmeisellä tavalla velkaa 70-luvun legendoille. Echolynin musiikki As The Worldilla on todella intensiivistä ja ideoita vyörytetään valtavaa vauhtia pahaa aavistamattoman kuulijan korviin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Koko ajan. Hengähdystaukoja ei juuri suoda joka on levyn vahvuus ja heikkous. As The Worldin musiikin intensiteetissä on jotain todella huumaavaa, mutta välillä se käy myös uuvuttavaksi etenkin kun levy on jopa 70 minuuttia pitkä. Kertoo aika paljon kappaleiden laadusta että kokonaisuus ei tunnu silti ylitsepääsemättömän raskaalta vaikka olenkin sitä mieltä että levy olisi hyötynyt muutaman kappaleen karsimisesta. Vaan mitä karsia? Se onkin vaikeampi kysymys. Levy kun on täynnä progehittejä! Chris Buzbyn kosketinsoittimet kuulostavat turhan digitaalisilta, mutta muuten levyn soundimaailma on napakka ja toimiva etenkin kun huomioi miten paljon kaikkea äänikuvassa tapahtuu koko ajan. Rikkaat vokaaliharmoniat ja bändin kaksi varsin tasokasta laulajaa Ray Weston (päävokalisti) ja Brett Kull ovat bändin yksi vahvuuksista hienon instrumenttityöskentelyn ohessa joka perustuu enemmän supertehokkaaseen yhteissoittoon kuin sooloiluun (vaikkei niitäkään karteta).

Echolyn pääsi tekemään tätä levyä isolle levy-yhtiölle eli peräti Sonylle mikä kertoo siitä että 90-luvulla proge oli nousussa ja tämän siirron myötä bändillä olisi ollut mahdollisuus murtautua mainstreamiin. Levy-yhtiön usko kuitenkin loppui kesken (muistaakseni osittain johtajavaihdosten takia) ja luvattua kiertuetta ei koskaan tullut ja levykin floppasi. Echolynin porukka otti tämän raskaasti ja laittoi pillit pussiin. Muutamaksi vuodeksi. Parhaat biisit: Uncle, How Long I Have Waited ja Never The Same.


Hyönteisiä voi rakastaa
Tämä Höyry-koneen debyyttialbumi on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista proge-levyistä. 90-luvulla King Crimsonin seuraaminen oli jonkinmoinen pieni trendi Pohjoismaissa (mm. Ruotsin Anekdoten ja Änglagård) ja kingcrimsonmaisen raskaan rujolle pohjalle myös Höyry-kone rakentaa hieman avantprogemaisia ja jopa zeuhlmaisia sävyjä joista syntyy sitten lopulta suht omaperäinen keitos. Hetkittäin sorrutaan tosin hieman liian suoraan Crimson-kopiointiin kuten kappaleessa Kaivonkatsoja. Topi Lehtipuun klassisesti koulutettu ääni hamuilee välillä oopperamaisia sfäärejä (Lehtipuusta tulikin myöhemmin arvostettu oopperalaulaja) joka tuo oman pikantin lisänsä bändin omin takaiseen sointiin. Ja ehdottomasti plussaa siitä että vokaalit ovat Suomen kielellä! Oopperamaisen laulun lisäksi bändin valtteina on perus-rockinstrumenttien lisäksi sello, pasuuna ja viulu jotka tuovat myös mukavasti lisäväriä soundiin. Etenkin viulua käytetään muutamassa kappaleessa todella tehokkaasti. Kaikenkaikkiaan Hyönteisiä Yksi kaikkien aikojen kiinnostavimmista kotimaisista progelevyistä! Parhaat biisit: Kosto ja Myrskynmusiikkia


Thud
Kevin Gilbert oli multi-instrumentalisti, säveltäjä, sanoittaja, laulaja ja yleinen musiikkinero joka valitettavasti kuoli tapaturmaisesti ( autoerotic asphyxiation) vuonna 1996 vain 29 vuotiaana. Gilbert soitti monissa eri projekteissa (kuten Toy Matinee ja Giraffe) ja teki yhteistyötä mm. Keith Emersonin kanssa, mutta Thud oli vasta hänen ensimmäinen varsinainen sooloalbuminsa. Thudin musiikin voisi kai määritellä progressiiviseksi popiksi tai hienostuneeksi singer-songwriter musiikiksi. Biisit ovat tarttuvia ja täynnä sovituksellisia koukkuja. Sanoitukset ovat nokkelia ja sarkasmi on usein niissä keskeisessä roolissa. Kevin Gilbert soittaa suurimman osan instrumenteista levyllä yksin käyttäen apumuusikoita vain muutamassa kappaleess. Napakasti tuotettu levy on vahva kokonaisuus, paremmassa maailmassa lähes jokainen biisi olisi voinut olla hitti. Parhaat biisit: Joytown


The Light
Amerikkalaisen Spock’s Beardin debyyttilevy The Light kuuluu 90-luvun ”kolmannen aallon” progelevyjen merkittävimpään sarjaan. Yhdessä samoihin aikoihin nousseen The Flower Kingsin kanssa Spock’s Beard sai paljon huomiota proge-harrastajien piireissä ja nosti genren profiilia laajemminkin samalla luoden uskoa että progressiiviselle rockille voisi yhä olla kysyntää. Kosketinsoittaja/laulaja Neal Morsen johtaman bändin musiikki on selvästi velkaa 70-luvun legendoille, mutta se ei ole samalla tavalla retrokamaa kuin vaikkapa Ruotsin Änglagård ja Anekdoten. Etenkin tällä debyytillä SB:n musiikissa on jotain hyvin tuoretta ja piristävää. Progea yhdistellään onnistuneesti popimpiin ja hardrockimpiin sävyihin melodioiden ollessa aina pääosassa teknisen taituruuden sijasta. Ei niin että varsinaisille pop-markkinoille olisi ollut mitään todellista yritystä: 60 minuuttinen levy sisältää vain neljä pitkää kappaletta (no lyhyin on vain 6 minuuttia). Neal Morse on paitsi taitava säveltäjä (tosin hänen rajoituksensa käyvät myöhempinä vuosina hyvin ilmeiseksi), mutta riittävän karismaattinen laulaja kantaakseen varsin vokaalipainotteiset proge-eepokset. Muutamassa kappaleesssa on mainio out-of-the-box-osio kuten The Lightin latino-osio ja The Waterin superhämmentävä FUCK YOU-sektori (Morse ei nykyisin tekisi varmasti mitään tuollaista!). 23 minuuttinen The Water sisältää muutenkin todella muikeita hetkiä. Hieno biisi! Neal Morsen suurin proge-suosikki taitaa olla Yes, mutta Spock’s Beard on aina muistuttanut proge/rock/AOR-sekoitukseeltaan minusta enemmän Kansasia. Neal Morsen lisäksi myös muut bändin kaverit ovat taitavia muusikoita vaikkei ehkä ihan sitä terävintä virtuoosi-osiota. Nealin veli Alan Morse hoitaa pätevästi kitarat, basisti Dave Meros on Squire-koulukuntaa rumpali Nick D’Virgilion rumputyöskentely mukavan kevyttä ja ketterää. Parhaat biisit: The Light ja The Water.


Nucleus
Toisella albumillaan Ruotsin retroproge-hirmut nostavat kierroksia. Musiikki on aiempaa aggressiivisempaa ja sävellykset kauttaaltaan aavistuksen verran parempia ja omaperäisempiä kuin debyytillä Vemod. King Crimsonin ja muiden vanhojen legendojen musiikkiin ei nojailla enää yhtä paljon. Toki velka Wetton/Bruford-kauden Crimsonille on yhä selvä. Ero Vemodiin ei ole suuri, mutta hieman tasokkaampana kokonaisuutena Nucleusta pidän. Parhaat biisit: Nucleus ja Book Of Hours.


The Tooth Mother
80-luvun popbändistä Japan tutun basistin neljäs ja paras sooloalbumi. Mick Karnin muhevasti möyrivä ja muriseva basso liidaa runsaasti etnisiä (Turkki? Lähi-itä?) vaikutteita sisältävää, enimmäkseen instrumentaalista, musiikkia. Karn myös laulaa levyllä ja levyn tummahkoon ilmapiiriin sopien hänellä ei yleensä ole mitään kovin pirteää sanottavaa kuten esim. Little - Less Hope nimisestä biisistäkin voi jo päätellä. Mick Karnin ohella levyllä esiintyy monta mielenkiintoista nimeä kuten David Torn, Natacha Atlas, Gavin Harrison, Steven Wilson (pienessä roolissa), ja Jakko Jakszyk. Erityisesti Tornin kitaroilla on tärkeä rooli Karnin basson vastaparina. Taiturimaisesti soitettujen instrumenttian seassa käytetään taitavasti myös luuppeja ja muuta elektroniikkaa, mutta ne eivät missään vaiheessa pääse niskan päällle vaan musiikki kuulostaa koko ajan mukavan orgaaniselta. Mainio ja varsin omaperäinen levy. Kai tätä voisi jonkinlaiseksi funkahtavaksi etnoprogeksi kutsua. Parhaat levyt: Plaster The Magic Tongue ja Little - Less Hope.


Roots To Branches
Vihdoinkin hyvä Jethro Tull monen surkean albumin jälkeen. Itseasiassa tämä on minusta vahvinta Jethro Tullia sitten vuoden 1978 Heavy Horsesin. Ian Anderson on tuonut Roots To Branchesin musiikkiin paljon etnisiä vaikutteita erityisesti idästä (mm. Intiasta) jotka kuuluvat levyllä paitsi monina eksoottisina puhaltimina, mutta myös jänninä rytmityksinä. Rytmisesti levy onkin erittäin kiinnostava ja rumpali Doane Perry sekä basistit Steve Bailey ja Dave Pegg tekevät hyvää työtä. Tarttuvia melodioitakin riittää lähes joka biisiin ja Ian Andersonin lauluäänikin on kohtuu hyvässä kuosissa vaikka onkin yksiulotteisempi ja käheämpi kuin 70-luvulla. Ian Anderson huilistintaidot sen sijaan ovat tällä levyllä selkeästi korkeammalla tasolla kuin aiemmin ja voi olla että hän oli jota taitojensa huipulla. Sounditkin ovat mukavan muhevat ja tasapainoiset vaikkakin Andy Giddingsin kosketinsoittimet kuulostaa paikoin turhan lasisilta ja lelumaisilta. 60 minuuttisena levy on hieman ylipitkä ja etenkin loppupuolella meno hieman hyytyy ja levyn pari viimeistä aika keskinkertaista raitaa olisi voinut huoletta jättää pois. Mutta tälläisenäänkin Roots To Branches on mainio levy ja pääsee omissa kirjoissani kymmenen parhaan Jethro Tull-levyn joukkoon. Parhaat biisit: Rare And Precious Chain ja This Free Will.

JarkkoH kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Tälle vuodelle löytyi vielä useampi hevilevy, mutta sitten alkaa vähentymään.

Happy Family: Happy Family
Höyry-Kone: Hyönteisiä Voi Rakastaa
Darkthrone: Panzerfaust
Ulver: Bergtatt Et Eeventyr I 5 Capitler
Behemoth: Sventevith (Storming Near The Baltic)
Behemoth: And the Forests Dream Eternally
Nuova Era: Il Passo Del Soldato
Abigor: Nachthymnen (From the Twilight Kingdom)
Nåstrond: Toteslaut
Carpathian Forest: Through Chasm, Caves and Titan Woods



Janus kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
1. Pulp: Different Class
2. Tindersticks: s/t (Second album)
3. Supergrass: I Should Coco
4. Marianne Faithfull: A Secret Life
5. At The Gates: Slaughter of the Soul
6. Morphine: Yes
7. Gateway: Homecoming
8. Absoluuttinen nollapiste: Muovi antaa periksi
9. King Crimson: Thrak
10. Scott Walker: Tilt


Jimi kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Gongzilla Suffer
Tribal Tech Reality Check
Wayne Krantz 2 Drink Minimum
The Nguyên Lê Trio Million Waves
The Code s/t
Stratus Iconoclast
Jonas Hellborg & Shawn Lane Abstract Logic
Michael Shrieve Two Doors
Richie & Antti Generator
The Colin Mandel Group Strange and Savage Tales...


Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
BUBBLING UNDER:

David Bowie: 1.Outside
Elliot Goldenthat/Various Artists: Heat
Hans Zimmer: Crimson Tide
Mr. Bungle: Disco Volante
Radiohead: The Bends
Porcupine Tree: The Sky Moves Sideways
Absoluuttinen nollapiste: Muovi antaa periksi
Passengers: Original Soundtracks 1

(Satunnaisessa järjestyksessä)