Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 1996

Kcrimso kirjoitti noin 4 kuukautta sitten (5 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 28. vuosi.

1. Tool: Ænima
2. King Crimson: THRaKaTTaK
3. Porcupine Tree: Signify
4. Tret Gunn: The Third Star
5. Yes: Keys to Ascension
6. The Flower Kings: Retropolis
7. Jon Anderson: Toltec
8. Ten Seconds
9. DJ Shadow: Entroducing….
10. Rick Wright: Broken China

1996 ottaa hieman takapakkia loistavasta ysivitosesta. Päälistallani debytoi DJ Shadow (hiphoppia! hui!), Ten Seconds, Tool ja Porcupine Tree. Näistä kaksi jälkimmäistä varmasti tulee vielä useinkin päätymään päälistalleni. Tool toki hieman harvemmin, mutta vain verkkaisen levytystahdin takia. Bubbling under-listallani esiintyy ensimmäistä kertaa indiepop-bändi Belle & Sebastian joka on merkittävää siinä mielessä että jatkossa näitä indierock/pop-osaston artisteja tulee näkymään enemmänkin listoillani. Määrällisesti 96 jää myös jälkeen omissa tilastoissani ysivitoselle. Siinä missä minulla on hyllyssä 40 1995 vuoden levyä on valikoimaa tarjolla vuotta myöhemmin kymmenisen levyä vähemmän. Top kymppi tuli täyteen, mutta pakko myöntää että tällä kerta viimeisten kohdalla hieman rimaa hipoen.

Ænima
Ænima on Toolin toinen kokopitkä studioalbumi ja samalla myös bändin ensimmäinen mestariteos. Tällä levyllä Tool kristallisoi oman tyylinsä ja kaiversi itselleen oman uniikin lokeronsa progemetalli-genressä. Tool ei sorru loputtomaan sooloiluun ja tilutteluun kuten useat genre-toverinsa vaan bändin tyyli perustuu supertiukkaan ja raskaaseen yhteisoittoon ja vahvaan sekä erittäin monimutkaiseen rytmisyyteen. Toolissa yhdistyy kiinnostavalla tavalla Pink Floydin mystisyys, konseptuaalisuus ja studiotekninen taituruus King Crimsonin epäsäännöllisin tahtilajeihin ja soitannolliseen virtuositeettiin. Kolmas osa bändin soundia on tietenkin metallibändien inspiroima raskaus. Vokalisti Maynard James Keenan on hieman peterhammillmainen karjuja vaikkei ihan samanlaiseen dramaattisuuteen taivukaan, mutta mikä pääasia hän ei todellakaan ole mikään tavallinen hevikiljukaula. Keenanin sanoitukset ovat myös tärkeä osa Toolin ilmaisua. Ne ovat välillä todella vihaisia, eksistentialismia tihkuvia, mutta usein niissä on myös synkän humoristinen (stand up -koomikko Bill Hicks on tärkeä vaikutin) puolensa joka tekee niistä helpommin lähestyttäviä. Bändin ”salainen” ase on rumpali Danny Carey joka on aivan huikea soittaja jolla on taito saada vaikeimmatkin tahtilajit kuulostamaan luontevilta ja jopa helpoilta. Materiaalilltaan Ænima on tasaisen vahva vaikka tasaisuuteen tuokin pienen särön hieman turha minuutin mittainen Intermission ja pipariohjetta saatanallisella äänellä toistava hassuttelu Die Eier von Satan. Kaiken kaikkiaan kuitenkin aivan loistavaa musiikkia ja yksi 90-luvun ehdottomasti tärkeimmistä albumeista. Levyn kruunaa upeat soundit. Levy kuulostaa massiivisen raskaalta, mutta silti dynaamiselta. Rummut soivat terävästi ja basso murisee lämpimästi. Mm. King Crimsonin ja Toni Childsin kanssa aiemmin työskennellyt David Bottrill teki aivan loistavaa työtä. Kuvitelkaa jos Metallican albumit kuulostaisi joskus näin hyvältä! Ænima oli valtava menestys ja myi pelkästään USA:ssa yli kolme miljoonaa albumia mikä tekee Toolista yhden harvoista progebändeistä joka on todella murtautunut mainstreamiin 70-luvun jälkeen. Parhaat biisit: Forty Six & 2 ja Ænema.

THRaKaTTaK
THRaKaTTaK on ehkäpä King Crimsonin hurjin levy. THRAK-levyn kiertueella King Crimson käytti edellä mainitun studiolevyn nimibiisiä alustana vapaalle improvisoinneille ja kiertueen jälkeen bändi kasasi näistä THRAK-improvisaatioista livealbumin. Levy on siis käytännössä täynnä erilaisia versioita THRAK-biisistä*. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta ei sitä ole koska eri versiot ovat totaalisen erilaisia keskenään lukuunottamatta hetkittäisi paluita THRAK-teeman pariin. Itse THRAK on yksi King Crimsonin raskaimmista ja väkivaltaisimmista kappaleista joten ei ole ihme että myös nämä improvisaatiot ovat myös erittäin aggressivisia ja kulmikkaita. Pehmennystä soundiin tuo kuitenkin erilaiset kitaraefektit/syntesisaattorit joita Frippillä ja Belewillä oli lavalla valtavat määrät ja joita he eivät todellakaan pelänneet käyttää. Välillä kitarat saattavat kuulostaa pianoilta, marimboilta tai ehkä surisevilta sääskiparvilta. Frippin trademark ”soundscapeja” kuullaan myös paljon osana kappaleita. Parhaimmillaan kuusijäseninen virtuoosiryhmä saa aikaisiksi aivan hitonmoista mekkalaa ja hyvä niin! Todella nautittavaa ja kiehtovaa musiikkia ja hyvä esimerkki improvisoidun musiikin voimasta. Parhaat biisit: Mother Hold the Candle Steady While I Shave the Chicken's Lip ja This Night Wounds Time.

*THRAK = ”The sound of 117 guitars almost striking the same chord simultaneously.” -Robert Fripp


Signify
Porcupine Treen neljäs levy on vahva kokonaisuus ja ensimmäinen jossa muu bändi on integroitu täysin mukaan ja jolla musiikki ei kuulosta enää vain Steven Wilsonin hieman köpöiselta ja kotikutoiselta Pink Floyd-faniprojektilta. Pink Floydin ohella vaikutteiden kirjo on nyt laajempi ja tällä kertaa on selvästi ammennettu inspiraatiota paitsi krautrockista, minimalismista, elektronisesta musiikista niin myös jopa Rushin riffirockista. Laajempien vaikutteiden iloinen lopputulos on että itseasiassa Porcupine Tree kuulostaa vihdoinkin vain lähinnä itseltään. Musiikki on synkempää ja alakuloisempaa kuin aiemmin, mutta aiempien levyjen psykedelia ei ole vielä myöskään karsiutunut kokonaan pois. Signify onkin melko uniikki levy jopa bändin oman katalogin sisällä. Porcupine Tree ei tehnyt toista levyä joka olisi liikkunut ihan samoissa sfääreissä. Sounditkin ovat oleellisesti paremmat kuin edellisillä levyillä. Erityisesti Chris Maitlandin rummut ja perkussiot kuulostavat mainiolta (ja hyvin hän soittaakin!). Signify on edelleen yksi Porcupine Treen parhaista (kolmen parhaan joukossa) levyistä ja siinä mielessä palkitseva askel eteenpäin että suurin piirtein levyn heikoimmatkin biisit ovat parempia kuin edellisten levyjen parhaimmisto. Signify on yksi 90-luvun parhaista progelevyistä ja yksi niistä harvoista joka oli myös aidosti progressiivinen. Parhaat biisit: Waiting Phase Two, Sever, Dark Matter


The Third Star
King Crimsonista tutun Warr Guitar -virtuoosin (Warr Guitar on Chapman Stickin kaltainen täppäiltävä instrumentti joka soveltuu sekä basson että kitaransoittoon ja paljon muuhun!) toinen studiolevy. Gunnin musiikkia on helpointa verrata 80-luvun King Crimsoniin, mutta mitään vanhan toistoa tai kopiointia se ei ole. Rytmisyydellä ja monimutkaisilla tahtilajeilla on suuri rooli, mutta mieleenpainuvia melodioitakin riittää mukavasti. Levy on enimmäkseen instrumentaalinen, mutta levyllä vierailee myös kolme mainiota naisvokalistia Toyah, Alice ja Serpentine (en tiedä miksi nämä kaikki naiset tunnetaan vain etunimellä? Missä Madonna?!). Erityisesti Toyahin laulama Symbiotic on upea biisi johon Toyah tuo energisellä laulusuorituksellaan punkahtavaa särmikkyyttä. Paremmassa maailmassa biisi olisi voinut olla jopa hitti! The Third Star on ehkäpä Trey Gunnin paras soololevy. Tosin vuoden 2000 The Joy of Molybdenum antaa kyllä kovan vastuksen. Parhaat biisit: Symbiotic ja Arrakis.


Keys To Ascension
Vuoden 1994 Yes-levy Talk floppasi taloudellisesti ja hieman niin ja näin menneen kiertueen jälkeen Trevor Rabin päätti häipyä bändistä Hollywoodiin elokuvamusiikkia tehtailemaan. Jäljelle jäänyt kolmikko Jon Anderson, Chris Squire ja Alan White (Tony Kaye lähetettiin kilometritehtaalle) päätti värvätä iloiseen joukkoon vanhat konkarit kitaristi Steve Howen ja kosketinsoittaja Rick Wakeman. Näin ollen Yesin (toiseksi)klassisin kokoonpano oli taas koossa! Vaan mitä tehdä sillä? Yesin ratkaisut uransa suhteen ei aina ole olleet niin erityisen fiksuja eikä tämän kertainen vetokaan ehkä ollut nerokkain mahdollinen. Bändi vetäytyi treenaamaan ja äänittämän uutta levyä Kaliforniaan pieneen kylään nimeltä San Lous Obispo jossa Jon Anderson asui tuohon aikaan. No ei tässä mitään, mutta lopulta bändi päätyi tekemään klassikkokokoonpanon paluunsa soittamalla muutaman pienimuotoisen keikan tuossa kylässä ja yhdistämällä syntyneet liveraidat ja uuden materiaalin live/studio-sekasikiöksi. Not cool. Musiikkilehdistöllä ja faneilla on tapana suhtautua tälläisiin viritelmiin oikeutetun epäluuloisesti ja levy jäikin varsin vähälle huomiolle. Osittain myös surkean promootion takia) (Yes päätyi tämän levyn myötä ensimmäistä kertaa urallaan pienen levy-yhtiön ”hoiviin”.

Vaan mennäänpä hyviin puoliin joiden ansiosta levy on kuitenkin listalleni ponnistanut. Keys To Ascensionin livepuolisko keskittyy 70-luvun klassiseen progemusaan ja bändin tulkinnat ovat vereviä ja energisiä. Kaikki soittavat hyvin ja Andersonin ääni on hyvässä kuosissa. Huhujen mukaan liveraitoihin tehtiin runsaasti korjailua jälkikäteen studiossa, mutta jos moisen tohtoroinnin eettiset kyseenalaisuudet ohitetaan ja kuunnellaan puhtaasti mitä levyltä kuuluu ulos niin lopputulos on kyllä hemmetin hyvä. Revealing Science Of Godin ja Awaknin kaltainen vaativa materiaali kuulostaa upealta ja esim. America rokkaa komeasti. Chris Squiren basso ärjyy kuin 70-luvulla konsanaan! Mikä on hienoa kun muistaa että etenkin Talkilla sitä hädin tuskin kuuli. Studioraidat suuntaa katseensa popin sijasta myös 70-luvun progea kohti ja lopputuloksena on kaksi pitkää biisiä joista toinen Be The One on 10 minuuttinen ja That, That Is peräti 19 minuuttinen. Kappaleet sisältävät todella hienoja hetkiä, mutta eivät ole kyllä samalla tavalla sinfonisen koherentteja kuin bändin parhaat eepokset vaan saumat paistavat välillä liikaakin. Rick Wakemanin panos on myös kovin valju ja välillä on vaikea uskoa että onko hän edes ollut mukana sessioissa. Lievä demomaisuus vaivaa muutenkin kappaleita. Siltikin oli todella nautittavaa saada vuonna 1996 Yesiltä taas tälläistä musiikkia ja yhä tänä päivänäkin nautin niiden kuuntelemisesta kaikkine vikoineenkin. Etenkin Be The One on parhaimmilta kohdiltaan ihan kylmät väreet tason hienoutta! Myös That, That Is joka kiinnostavasti menee sanoituksissa tavallista maanläheisemmälle tasolle jengi-sotineen ja crack-vauvoineen(!) on hetkittäin todella toimiva, mutta kokonaisuutena hieman kömpelöhkö. Potentiaalia olisi ollut enempäänkin. Bändin olisi kannattanut julkaista livelevy erikseen ja käyttää enemmän aikaa erillisen studiolevyn kypsyttelyyn. Itsestään selvää? Tietysti. Kaikille muille paitsi Yesille….


Retropolis
Kaipassa 70-luvulla kitaraa soittaneen ruotsalaisen Roine Stoltin The Flower Kings perustettiin vuonna 1995 ja tämä on bändin toinen ja mielestäni myös vahvin albumi. Retropoliksen musiikki on vahvasti 70-luvun sinfonisen progen (etenkin Yes ja Genesis) perinteisiin nojaavaa, mutta ei ole yhtä selkeästi soundeiltaan retro kuin vaikkapa Änglagård. The Flower Kingsin musiikki on helppoa kuunneltavaa, kauniiden melodioiden ollessa pääosassa monimutkaisen instrumentaali-iloittelun tai kokeellisuuden sijasta. Roine Stoltin kitarointi on parhaimmillaan oikein mukavaa kuunneltavaa. Tunnelmat ovat pääosin valoisia jopa iloisia. Pääosin Retropolis on varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta aina ei voi välttyä tunteelta että eipä tämä kyllä juuri mitään uutta tuo progressiivisen rockin kenttään. 69 minuuttisena Retropolis on aivan liian ylipitkä (normaali Kukkakunkkujen levyjen ongelma) Siltikin jos haluat kuulla The Flower Kingsiä suosittelen kuuntelemaan juuri Retropoliksen. Enempää et välttämättä tarvitsekaan. Parhaat biisit: Retropolis ja The Judas Kiss.


Toltec
Jon Andersonin yhdeksäs sooloalbumi. ”Just over 3000 years ago, the Toltec went to the desert and disappeared from our known world, but carried on living in the Fourth Dimension". Jep jep. Tämä siis levyn vihkosen johdannosta. Toltec on kiehtova, mutta hieman epätasainen konseptialbumi näistä neljännen ulottuvuuden vekkuleista Tolteceista. Parhaimmillaan Toltec on kuitenkin oikein onnistunut yhdistelmä new agea, etnoa (Etelä-Amerikka) ja progea. Osa kosketinsoitinsoundeista on vähän korneja vaikka levy kokonaisuutena soundaa todella hyvältä. Tällä levyllä Jon ei metsästä pop-hittiä vaan Toltec tuo itseasiassa vapautuneisuudessaan hieman mieleen Olias Of Sunhillowin vaikka varsinainen musiikki kuulostaakin kovin erilaiselta. Levyn musiikki on jaettu kolmeen eri ”suiteen” joidenka sisällä yksittäiset biisit ovat enemmän tai vähemmän koherentisti liitetty toisiinsa. Jon Anderson laulaa kautta levyn upeasti. Alunperin Geffenin piti julkaista Toltec jo 1992 nimellä The Power of Silence, mutta syystä tai toisesta (epäkaupallisuus?) levy sai julkaisun vasta 1996 pienemmän Windham Hillin kautta. Toltec on aliarvostettu ja aivan liian vähän tunnettu albumi. Uskoisin että Toltec maistuisi paitsi kaikille Jon Anderson -faneille niin myös Vangeliksen musiikin ystäville. Parhaat biisit: Enter Ye the Mystery School ja Building Bridges


Entroducing….
Joshua Paul Davis AKA DJ Shadowin ensimmäinen albumi on syystäkin ylistetty kokeellisen hiphopin mestariteos. Albumi on rakennettu kokonaan sämplejä (kuulema ensimmäinen lajissaan!) käyttämällä ja lopputulos on todella kiehtovaa kuultavaa. DJ Shadow on rakennellut loputtomasta määrästä olemassa olevaa musiikkia nerokkaan progressiivisen tripin joka soljuu yllättävän letkeästi ja orgaanisen kuuloisesti eteenpäin. Midnight in a Perfect World sisältää pätkän Pekka Pohjolan kappaleesta Sekoilu seestyy. Torilla tavataan?


Ten Seconds
Ten Seconds on kitaristi Bill Frothin ja kosketinsoittaja Jeff Faymanin projekti jonka ainokainen levy tämä nimetön levy on. Ten Secondsin musiikki on melko agressiivista industrial-henkistä tykistä jossa on enemmän kuin ripaus progea ja etenkin King Crimsonia mausteena. Froth sanoikin yhdessä haastattelussa että hänen tavoitteenaan oli tehdä normaalia industrialia harmonisesti rikkaampaa musiikkia. Crimson paistaa musiikista osittain läpi myös toki siksi että Robert Fripp päästelee menemään varsin tulisia kitarasooloja useammassakin kappaleessa. Myös Frippin soundscapeja hyödynnetään. Mukana levyllä on myös Jethro Tullista tuttu rumpali sekä Bill Rieflin joka päätyi myöhemmin peräti King Crimsonin jäseneksi. Levyn on julkaissut Frippin Discipline Global Mobile levy-yhtiö. Ten Seconds on minulle aivan tuore tuttavuus mutta jo muutaman kuuntelukerran jälkeen kävi selväksi että levy kuuluu vuoden 1996 parhaiden albumeiden joukkoon. Tätä voi suositella etenkin NIN- ja Crimson -faneille (Eddie Jobsonin paljon myöhemmin ilmestyneestä UKZ:n Radiationista diggaileillekin tämä maistunee).


Broken China
Pink Floydista tutun kosketinsoittajan toinen soololevy (levyjen välissä vierähti 18 vuotta) ja se ehdottomasti parempi niistä. Wright värvästi tuekseen läjän laadukkaita studiomuusikoita kuten Manu Katche, Tim Renwick, Dominic Miller ja Pino Palladino. Lisäksi äänimaailmassa tärkeässä roolissa ovat erilaiset hyvällä maulla ohjelmoidut rytmit. Wright kähisee itse suurimman osan vokaaleista Sinead O'Connorin tuuratessa muutamassa biisissä. Wrightin lauluäänessä tai taidoissa ei ole paljoa hurraamista, mutta se että hän laulaa itse on ihan perusteltua etenkin kun levyn tummasävyiset sanoitukset hyvin henkilökohtaisilta (vaikka ne ovatkin Slapp Happysta tutun Anthony Mooren kirjoittamia) ja käsittelevät Wrightin tyttöystävän vajoamista masennukseen. Levyn tuotanto (Roger Water & Anthony Moore) on Floyd-perinteitä kunnioittaen loistava, eikä juuri kuulosta vanhentuneelta vaikka osassa biisejä käytössä onkin noita 90-luvulla ah niin muodikkaita drum'n bass soundeja. Pidän tästä selkeästi enemmän kuin Pink Floydin viimeisistä, ilman Roger Watersia tehdyistä, studiolevyistä. Ja itseasiassa tämä on myös yksi parhaista Floyd-soololevyistä. Vain muutama Roger Watersin levy menee edelle. Parhaat biisit: Night Of Thousand Furry Toys ja Far From the Harbour Wall.


+/- saldo : 0 |

    Kcrimso kirjoitti noin 4 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER

    Peter Hammill: X My Heart
    Belle and Sebastian: If You're Feeling Sinister
    Curlew: Paradise
    Nick Glennie-Smith, Hans Zimmer & Harry Gregson-Williams: The Rock
    Mike Oldfield: Voyager
    Spock's Beard: Beware of Darkness
    Cardiacs: Sing To God
    After Crying: De Profundis

    (Satunnaisessa järjestyksessä)

    X My Heart
    Ei tätä voi kovin keskeiseksi Hammillin levyksi väittää, mutta ehkä kuitenkin keskimääräistä 90-luvun Hammillia hieman parempaa. Viulisti Stuart Gordonin muutamat tuliset viulusoolot tuovat mukavasti energiaa. Ja onhan tässä David Jacksonkin mukana.

    Voyager
    Kevyttä ja kaunista. Oldfield sovittaa traditionaalisia keltti-biisejä uusiksi ja heittää sekaan muutaman oman saman tyyppisen rallin. Levyn päättävä 12 minuuttinen "kitarakonsertto" on mielenkiintoinen yritelmä, muttei lopulta kokonaisuutena täysin onnistunut. Vähän välityön makua tässä on.

    De Profundis
    Unkarilaisen After Cryingin neljäs albumi on kiinnostava, mutta sekava ja epätasainen kokonaisuus. Välillä ollaan puhtaan kirkkomusiikin puolella, välillä kurkotellaan jazzin suuntaan, soitellaan sellosooloja ja sitten seilataan proge-kliseiden meressä esimerkiksi ELP:n Piratesin inspiroimana. Yksi King Crimsonin Discipline-kauden inspiroima kitaranylkyttelykin on mukana. Outoa, mutta sentään pääosin hyvin positiivisella tavalla.

    JarkkoH kirjoitti noin 4 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Tän jälkeen onkin sitten muutama vuosi ettei saa ees kymppiä täyteen.

    Bondage Fruit: II
    Behemoth: Grom
    Miriodor: Jongleries Élastiques
    Änglagård: Buried Alive
    After Crying: De Profundis
    Landberk: Indian Summer
    Circle: Zopalki
    Circle: Hissi
    Burzum: Filosofem
    Dark Funeral: The Secrets of the Black Arts


    Janus kirjoitti noin 4 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    1. The Church: Magician Among the Spirits
    2. 16 Horsepower: Sackckloth 'n' Ashes
    3. The Auteurs: After Murder Park
    4. Nick Cave & The Bad Seeds: Murder Ballads
    5. DJ Shadow: Endtroducing...
    6. Rabih Abou-Khalil: Arabian Waltz
    7. The Aloof: Sinking
    8. Manic Street Preachers: Everything Must Go
    9. Puressence: s/t
    10. Suede: Coming Up

    Jimi kirjoitti noin 4 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Fragile s/t
    Sonic Fiction Powerful Medicine
    The Outsidemen Band Overboard
    Carlo Mezzanotte & Syntaxis Visibile
    Nguyên Lê Bakida
    Michael Landau Tales From the Bulge
    Gongzilla Thrive
    Electric Chien s/t
    Bon To the Bone
    Pat Metheny Group Quartet

    Kcrimso kirjoitti noin 4 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Mä sain ton Gongzillan Thriven juuri tällä viikolla. Eipä kovin kummoiselta vaikuttanut ensimmäisen kuuntelun perusteella.