Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 1997

Kcrimso kirjoitti noin 3 kuukautta sitten (8 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 29. vuosi.

1. Pekka Pohjola: Pewit
2. Robert Wyatt: Shleep
3. Discipline : Unfolded Like Staircase
4. Bill Bruford With Ralph Towner and Eddie Gomez: If Summer Had Its Ghosts
5. Radiohead: OK Computer
6. Yes: Keys to Ascension 2
7. Fish: Sunsets on Empire
8. Höyry-kone: Huono parturi
9. IQ: Subterranea
10. Philip Glass: Kundun

Ihan kelpo vuosi. Suurin piirtein ysikutosen veroinen. Suuria yllätyksiä ei listallani ole. Ensimmäistä kertaa päälistallani debytöi Radiohead ja IQ. Etenkin Radiohead tulee jatkossakin hätyyttelemään kärkisijoja. Levyjä vuodelta 1997 kokoelmassani on hieman alle neljäkymmentä ja tämä taitaakin olla viimeinen vuosi tästä eteenpäin kun määrä jää alle viidenkymmenen. Lihavat vuodet ovat edessä!


Pewit
1982 ilmestyneen Urban Tangon jälkeen Pekka Pohjolan levytykset muuttuivat omaan makuuni hieman epätasaisiksi ja paikoin jopa valjuiksi. Vuoden 1992 Changing Waters oli parhaimmillaan kovinkin kaunista musiikkia, mutta energiaa siitä puuttui ja todella steriii tuotanto vei levystä viimeisenkin puhdin. Pewit on hieno paluu huipulle köykäisemmän kauden jälkeen. Pewitillä toimii lähes kaikki. Nyt on taas musiikissa voimaa, draamaa ja dynamiikkaa! Peruskokoonpanona levyllä on Pohjolan pitkäikäisin bändi (joka oli jo mukana Changing Watersilla) eli Anssi Nykänen (rummut), Markku Kanerva (kitarat) ja Seppo Kantonen (koskettimet). Juuri tämän kokoonpanon näin itsekin aikoinaan livenä lukuisia kertoja eli käytännössä aina kun pääkaupunkiseudulla soittivat.

Pewit alkaa majesteettisen arvokkaasti soivalla 11 minuutt isella ”Ritalla” jonka tehoja kasvatellaan hitaasti kohti vääjämätöntä kliimaksia. Kaunista ja simppelistä melodiasta otetaan kaikki irti ja musiikissa on jotain todella suomalaista ja jopa sibeliaanista. Sinfonista progea sieltä parhaasta päästä! Pikkiriikkisen kappaleessa häiritsee Anssi Nykäsen jotenkin pökkelö ja yksitoikkoinen rummutus. Vaan kaipa hän teki mitä Pekka tahtoi. Toinen biisi ”Melkein” on leikkisämpi ja vauhdikkaampi kappalessa jossa kuullaan upeaa bassottelua Pohjolalta. Nimibiisi ”Pewitin” melodiasssa on hieman kansanmusiikkimaista, mutta toteutus on mahtipontisempaa ja siinä mielessä tuttu Pohjola -paatosta.”Suuri kallion ritari” alkaa Seppo Kantosen hienolla soolopianointrolla ja muuttuu sitten massiiviseksi bändisoitoksi ????

Toy Rock on jälleen leikkisämpi ja rytmisempi kappale johon tuodaan mukavasti useampikin saksofonisti (Pepa Päivinen, Heikki Keskinen ja Paroni Paakkunainen) mukaan tuuttailemaan. Puhaltimia olisi kuullut levyllä mielellään enemmänkin.

Levyn päättää Pekka Pohjolan uran pisin biisi yli 19 minuuttia kestävä ”Ordinary Music”. Kyseinen kappale on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se ei ole tavallista musiikkia universaalimmin ajatellen eikä se todellakaan ole tavallista Pohjolan omaan katalogiin peilaten. Kappale on hyvin kokeellinen ja olisi enemmän kotonaan jonkin avantproge-hirmun levyllä kuin Pohjolan jonka musiikki on yleensä kovin melodista. Ordinary Musicissa melodia alistetaan lähes tribaalisen tuntuisille rytmeille ja atonaalisuudelle joita koristellaan varsin kirskuville purskeina ilmestyvillä kitaraosuuksilla. Kaoottinen ja jopa brutaali kappale kuitenkin rauhoittuu lopussa kauniiseen ja hartaaseen viuluvetoiseen melodiaan jonka jälkeen lisätään vielä kierroksia koko bändin tullessa mukaan ja Markku Kanervan soittaessa raivoisan kitarasoolon. Kiehtova uusi aluevaltaus Pohjolalta! Kappaletta soitettiin jopa livenä vaikka olisi voinut kuvitella sen jäävän albumi-kuriositeetiksi.

Pewitillä tehtiin tietoinen päätös käyttää mahdollisimman vähän kompressointia ja se kuuluukin levyllä oikein messevänä dynamiikkana. Finnvoxin kivisellä käytävällä äänitetyt rummut soivat massiivisesti. Verrattuna Changing Watersin lasisiin soundeihin Seppo Kantosen kosketinsoittinsoundit ovat huomattavasti orgaanisemman ja miellyttävämmän kuuloiset. Pewit on yksi Pekka Pohjolan vahvimmista levykokonaisuuksista ja laskenkin sen yleensä miehen viiden parhaan levyn joukkoon.


Shleep
Shleep sai ilmestyessään varsin paljon huomiota ja sitä juhlittiin hienona mestarin paluuna (Wyattin edellinen albumi Dondestan ilmestyi 1990). Ja kyllähän Shleep kaiken suitsutuksensa ansaitseekin. Hieno albumi ja ehkäpä Robert Wyattin paras soololevy legendaarisen Rock Bottomin jälkeen. Shleep on täynnä omintakeisia kappaleita joita vain Wyatt voisi tehdä. Välillä liikutaan aika popeissa tunnelmissa ja sitten taas livahdetaan jazzin puolelle. Jotenkin kummasti levy kuitenkin pysyy ihan mukavasti kasassa. Kappaleissa on välillä samanlainen uneliaan leijuva ja arvoituksellinen tunnelma kuin edellä mainitussa Rock Bottomissa. Robert Wyatt soittaa monipuolisesti eri instrumentteja (mm. koskettimet, perkussiot, basso, trumpetti) levyllä mutta apuja tarjoaa myös nimekäs soittajakaarti johon kuuluu mm. Phil Manzarena, Evan Parker, Paul Weller ja Brian Eno. Wyattin lauluääni kuulostaa upealta tällä levyllä. Ehkä hänen uransa parhaat laulusuoritukset. Parhaat biisit: Heaps Of Sheep, Was A Friend, Alien ja Blue In Bob Minor.


Unfolded Like Staircase
90-luvulla ei tehty kovinkaan montaa oikeasti hyvää sinfonisen progen genreen kuuluvaa levyä. Tämä amerikkalaisen bändin toinen levy kuuluu ehdottomasti tuohon harvalukuiseen eliittiin. Disciplinen musiikki kuulostaa hieman VdGG:ltä ja Genesikseltä, mutta ilman plagioinnin kitkerää makua. Matthew Parmenterin teatraalista ääntä verrataan usein Peter Hammilliin ja onkin aika hauskaa että mies itse kuuli Hammillista/VdGG:stä vasta tämän levyn jälkeen kun fanit alkoivat vertailuita esittämään. Tämän jälkeen hänestä sitten tulikin Peter Hammill-fani. Unfolded Like Staircasen biisit ovat pitkiä ja synkähköjä, mutta myös melodisia koukkuja on riittävästi. Levyn viidestä kappaleesta lyhyin on 13 minuuttinen, mutta Disciplinen eduksi on sanottava että eeppisiin mittoihin venyvät biisit pysyvät mainiosti kasassa ja tuntuvat ehyiltä kokonaisuuksilta. Mistään Flower Kings/Transatlantic leikkaa ja liimaa sillisalaateista ei ole kyse. Turhaan kikkailuun ei myöskään sorruta ja instrumentaaliset osuudet ja muu soitto tukee loogisesti biisejä. Parmenterin sanoitukset ovat myös erinomaisia ja yhdessä hänen tunteellisen äänensä kanssa paikoin jopa varsin koskettavia. Miinusta täytyy antaa hieman latteista ja tasapaksuista soundeista. Parhaat biisit: Canto IV (Limbo) ja Crutches.


Ok Computer

Kolmannelle levyllään Radiohead tekee ensimmäistä kertaa jotain todella ainutlaatuisen kuuloista. OK Computer saavuttaa hyvän tasapainon kokeellisuuden ja suht helposti lähestyttävän kunnianhimoisen rockin suhteen. Siinä mielessä tämä tosiaan on 90-luvun vastine Dark Side Of The Moonille kuten usein kuulee sanottavan. Viimeistään nyt Radioheadia saattoi pitää jos ei progebändinä niin ainakin art rockina.

Ok Computer voittaa minut puolelleen jo ensimmäisellä kappaleellaan Airbag joka käynnistyy vihaisesti särisevien kitaroiden ja toisaalta taustalla helisevien kilistimien (tamburiini? mikä lie?) joka kertoo heti että nyt on luvassa jotain kiinnostavaa. Levy on kokonaisuutena varsin vahva. Paranoid Android on aivan upea kappale. Toinen kohokohdista on Karma Police. Kliseistä ja ennalta-arvattavaa, mutta juuri nuo kaksi edellä mainittua hittibiisiä ovat myös minun suosikkini OK Computerilta. No Surprises on myös mahtava. Heikommalta osastolta voidaan sitten mainita Fitter Happier joka tavallaan on kiinnostava välipala, mutta ehkä silti loppujen lopuksi turha ja Let Down joka taasen jää hieman veltoksi jollotteluksi. MUTTA tämä nyt on pientä napinaa, ei nuo pahasti tätä mainiota levyä vahingoita.


If Summer Had Its Ghosts
Bill Brufordilla oli vuodesta 1987 alkaen hyvinkin sähköinen jazz-bändi nimeltä Bill Bruford's Earthworks. Vuonna 1997 hän teki amerikkalaisen Ralph Townerin (Oregon) ja puertoricolaisen Eddie Gomezin kanssa tämän lähes täysin akustisen levyn jonka jälkeen myös Earthworks muuttui akustisemmaksi. If Summer Had Its Ghosts on kepeää ja ilmavaa akustista jazzia joka kuulostaa mestareiden soittamana jatkuvasti ihastuttavan vaivattomalta. Tunnelmat ovat suhteellisen hilpeät, mutta välillä myös mietiskelevät. Tukena Brufordilla levyllä on jazz-veteraanit Ralph Towner (Oregon) ja Eddie Gomez. Townerin virtuoosimainen akustinen kitarointi varastaa usein huomion, mutta myös Gomezin kontrabasso kuulostaa upealta. Bruford tuntuu täysin luontevalta omaan korvaani tälläisessä ”puhtaassa” jazz-ympäristössäkin vaikka olen nähnyt Townerin jossain haastatelussa asiaa kyseenalaistavan (alentuvaan sävyyn ”Bill on rock-rumpali” tms.). Suurin osa sävellyksistä on Brufordin, mutta mukana on myös yksi sävellys sekä Townerilta ja Gomezilta. Some Other Time biisistä on saanut krediitin myös rumpali Joe Morello koska Bruford varioi siinä hänen klassista Take Fiven rumpukomppia. Erittäin miellyttävä levy ja yksi suosikeistani Brufordin jazz-levyistä. Parhaat biisit: If Summer Had Its Ghosts, Never The Same Way Once ja Somersaults.


Keys To Ascension II
Hyvä myöhempien aikojen Yes-levy siltä bändin toiseksi legendaarisimmalta kokoonpanolta (Anderson, Squire, Howe, White & Wakeman) Kahden levyn setistä toinen levy sisältää uusia studiobiisejä ja toinen livemateriaalia. Livepuolen klassikot toimivat loistavasti. (Tosin ehkä pitäisi puhua "livestä" koska raitoihin on ilmeisesti tehty aikapaljon korjauksia/overdubbeja studiossa.) Uudet biisit (yhteensä noin 45 minuuttia) ovat parhaasta päästä mitä Yes on saanut aikaiseksi 70-luvun jälkeen. Ja vetoavat varmasti varsinkin niihin bändin faneihin jotka vaativat bändiltä nimenomaan perinteisempää proge-rokkia. Melkein 19 minuuttinen Mind Drive tuokin energisyydessään mieleen 70-luvun eepokset kuten Close To The Edgen ja Gates Of Deliriumin. Ihan samalle tasolle ei kuitenkaan päästä sen verran paljon kappale jää loppupuolella toistamaan itseään. Mind Driven juuret ovat muuten 80-luvun alussa jolloin Chris Squire, Alan White, Jimmy Page ja Robert Plant yrittivät laittaa pystyyn bändiä nimeltä XYZ. Projekti kaatui sitten Plantin innottomuuteen (hän koki materiaalin myös liian monimutkaiseksi) ennen kuin mitään saatiin valmiiksi. Muutama demo on kuitenkin päässyt nettiin asti. 9 minuuttinen Foot Prints on myös kelpo kappale ja sen notkeasti ja iloisesti pomppiva bassokuvio on ehkäpä parasta Chris Squirea sitten Draman aikojen. Myös kappaleen riehakkaassa positiivisuudessa on jotain todella mukaansa tempaavaa. Bring Me to the Powerin koskettimien ja kitaroiden vuoropuhelu tuo mieleen Going For The Onen ja Tormaton ajat. Muissakaan kappaleissa ei ole suurempaa valittamista ja yleisesti ottaen Keys To Ascensionin studiomateriaali tuntuu viimeistellymmältä kuin ykkösosan ja Rick Wakemankin on nyt täysipainoisemmin mukana kuvioissa. Parhaat biisti: Mind Drive ja Foot Prints.


Sunsets On Empire
Ex-Marillion vokalisti Fishin viides ja ehdottomasti paras soololevy. Laulaja/sanoitaja Fish ei osaa soittaa mitään instrumenttia ja hänen säveltäjänlahjansa ovat hyvin rajoitetut joten hänen sooloalbumeidensa laatu riippuu pitkälti siitä kuka tai ketkä häntä ovat ovat levyn teossa mukana auttamassa. Sunsets On Empirelle Fish värväsi avuksi Porcupine Treessä ja No-Manissa tässä vaiheessa kevyesti noususuhdanteista uraa tehneen hieman nuoremman prog prince (Fishin nimitys) Steven Wilsonin. Wilson on ollut mukana säveltämässä viittä levyn kymmenestä biisistä, soittaa kitaraa ja useita muita instrumentteja suurimmassa osassa kappaleita, on sovittanut biisit ja tuottanut albumin. Wilsonin vaikutteet ovat selvät ja ne kuuluvat levyllä aiempaa raskaampina kitarariffeinä ja moderneimpina soundeina. Mukana on esim. kevyttä flirttiä triphop-soundien suuntaan. Biisit ovat pääosin melko aggressiivisia ja Fishin vihaiset sanoitukset sisältävät paljon teräviä huomioita maailmanmenosta. Parhaat biisit: The Perception Of The Johnny Punter, Brother 52 ja What Colour Is God?


Huono parturi
Kotimaisen avant-projet toinen ja valitettavasti myös viimeinen studiolevy. Höyry-koneen mainio debyyttialbumi Hyönteisiä voi rakastaa ilmestyi kaksi vuotta aikaisemmin ja tämä kakkoslevy hyvä sekin vaikkei ihan samaan tasoon ylläkään. Höyry-koneen musiikki on tällä levyllä hieman vähemmän rujoa, nyrjähtänyttä ja myös selvästi debyyttiä vähemmän kompleksista. Kaikki tämä on tietysti suhteellista. Höyry-kone ei muuttunut hetkessä Don Huonoiksi! Haiskahdus King Crimsonia touhussa edelleen hetkittäin on, mutta liian suoria lainoja ei enää kuulla. Topi Lehtipuun oopperamaiset vokaalit ovat edelleen keskeinen osa bändin viehätystä. Osasta levyn helpommista ja popimmista raidoista tulee tällä kertaa hieman mielleyhtymiä jopa CMX:n ja YUP:n suuntaan. Kokonaisuutena Huono parturi on hieman epätasainen ja sisältää joitain ”hassuja” välipaloja kuten pari minuuttisen mykkäelokuvien musiikkia muistuttavan Baksterin jo ei niin minua jaksa riemastuttaa. Myös gregoriaanista kirkkolaulun mieleentuova aloitusraita Beata Visceria tuntuu hieman irralliselta vaikka kaunis sinänsä onkin. Parhaat biisit: Laahustaja ja Laina-ajalla.


IQ: Subterranea
IQ:n Lamb Lies Down On Broadwayn usein verrattu konseptitupla-albumi on bändin tähän mennessä onnistunein levy. Tyhjäkäyntiä on yllättävän vähän siihen nähden että materiaalia on yli 100 minuuttia. Subterranean musiikki on IQ:lle tuttuun tyyliin vauhdikasta ja simppeliä melodista neoprogea. Tällä kertaa vaan biisit ovat hieman aiempaa hioutuneempia ja parempia. Tarina, joka liittyy jotenkin maanalaiseen maailmaan ja messias-hahmoon tuntuu aika humpuukilta, mutta eipä se musiikkia pääse juuri häiritsemään. Laulaja Peter Nicholsin kohdalla minulle on aina ollut tärkeämpää että miltä hän kuulostaa kuin mitä hän laulaa. Ja hyvältähän hän taas kuulostaa! Subterranea on lähes jatkuvasti viihdyttävää kuultavaa vaikkei yksikään biisi sinänsä mitään mestariluokkaa ole. Parhaat biisit: Subterranea ja Failsafe


Kundun
Philip Glassin score Martin Scorsesen 14. Dalai Lamasta kertovaan elokuvaan. Tässä lyö komeasti kättä yhteen orkestraalinen elokuvamusiikki, Glassin omintakeinen minimalismi ja tiibettiläinen musiikki. Mahtava se toistuva pärisevä lyömäsoitin juttu! Kundun on ksi suurimmista Glass-suosikeistani ja luultavasti ainakin hänen paras elokuvaan sävelletty levynsä. Paras biisi: Escape To India.

+/- saldo : 0 |

    Kcrimso kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER:

    Dream Theater: Falling Into Infinity
    Bozzio Levin Stevens: Black Light Syndrome
    Loreena McKennitt: The Book of Secrets
    Fates Warning: A Pleasant Shade of Gray
    Pat Metheny: Imaginary Day
    Portishead: s/t

    (Satunnaisessa järjestyksessä)

    Jimi kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Jonas Hellborg & Shawn Lane Time Is the Enemy
    Fragile Handle With Care
    John McLaughlin The Heart of Things
    Virgil Donati Just Add Water
    Nguyên Lê Three Trios
    Pat Metheny Group Imaginary Day
    Simon Phillips Another Lifetime
    Tim Miller ...With the Distance
    WYSIWYG What You Sing Is What You Get
    Steve Topping Time and Distance

    JarkkoH kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Zeuhlia kärkeen ja sekalaista jatkoksi tähän malliin:

    Koenji Hyakkei: II
    Happy Family: Toscco
    Volapuk: Slang
    Circle: Fraten
    Höyry-Kone: Huono Parturi
    Ulver: Nattens Madrigal - Aatte Hymne Til Ulven I Manden
    Townscream: Nagyvarosi Ikonok
    Pekka Pohjola: Pewit
    Gatto Marte: Danae
    Korai Öröm: 1997


    R2-D2 kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Bob Dylan: Time Out Of Mind

    BD aloitti uuden ties-monennenko huippukauden urallaan. Enemmän kuin kukaan toinen, mun mielestä.


    Janus kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    1. Radiohead: OK Computer
    2. Charlie Haden & Pat Metheny: Beyond The Missouri Sky
    3. Portishead: s/t
    4. Mary Coughlan: After The Fall
    5. Tindersticks: Curtains
    6. Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa
    7. Robert Wyatt: Shleep
    8. Richard Thompson & Danny Thompson: Industry
    9. Morphine: Like Swimming
    10. Supergrass: In It For The Money

    Kcrimso kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    FLOPIT
    Jon Anderson: The Promise Ring
    Jon Anderson: Earthmotherearth
    Yes: Open Your Eyes
    Arena: The Cry
    Saga: Pleasure & Pain

    Aika jäätävä vuosi Jon Andersonille? onneksi sentään Keys To Ascension 2 voiteli hieman haavoja.

    VUODEN LIVELEVY
    Porcupine Tree: Coma Divine: Recorded Live in Rome

    Jimi kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Vuoden arkistojulkaisu: Brand X Missing Period

    Kcrimso kirjoitti noin 3 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Vuoden arkistojulkaisu: King Crimson ? The Nightwatch: Live at the Amsterdam