Parhaat levyt 1999
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (5 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 31. vuosi.
Erinomainen musiikkivuosi. Yksikään top kympistäni ei ole ihan totaalinen mestariteos, mutta koko kymmenen sarja on kuitenkin todella laadukas ja ylikin jäi päteviä albumeita. Ilahduttavaa oli myös monen veteraanin nousu heikompien aikojen jälkeen. Camel palasi huipulle todella pitkän köyhän kauden jälkeen ja Yes onnistui myös mainiosti yhden totaalisen floppilevyn jälkeen. Hugh Hopper on myös mukava nähdä kärjen tuntumassa erittäin vitaalina nuorempien musiikoiden avustamana. Bill Rieflin iski myös itsensä hienosti läpi proge-skeneen tänä vuonna peräti kahdella upealla levyllä vaikkei hänestä vielä pitkään aikaan varsinaista vakiotekijää progen puolelle tullutkaan.
1. Camel: Rajaz
2. Hughscore: Delta Flora
3. Porcupine Tree: Stupid Dream
4. The Dust Brothers: Fight Club
5. Rieflin, Gunn & Fripp: The Repercussions of Angelic Behavior
6. Absoluuttinen Nollapiste Suljettu
7. Bill Rieflin : Birth of a Giant
8. Anekdoten: From Within
9. Yes: The Ladder
10. David Sylvian: Dead Bees On A Cake
Rajaz
Kahden todella puisevan levyn jälkeen Andy Latimer yhtäkkiä ryhdistäytyi ja tekee täysin yllättäen todella vahvan albumin. Ja edellisestä albumista Harbour Of Tears joka mielestäni on lähes totaalinen fiasko oli vain kolme vuotta. En ymmärrä mitä tässä tapahtui.
Ensimmäinen hämmästyksen aihe levyä kuunnellessa on sen soundit. Siinä missä kaksi edellistä levyä kuulosti lähinnä kotitekoisilta demoilta niin yhtäkkiä tuotantoarvot ovat kunnossa ja soundit ovat itseasiassa ihan parasta a-luokkaa. Sointi on täyteläinen ja erotteleva ja etenkin rummut kuulostaa noin miljoona kertaa paremmilta kuin kahdella edellisellä levyllä. Levy on kuitenkin edelleen Latimerin itsensä tuottama eli parannusta ei voi pistää jonkun mukaan palkatun Hornin tai Parsonsin piikkiin. Levy on jopa Latimerin itsensä miksaama? Oliko tällä kertaa käytetty studio vaan niin paljon parempi?
No soundit eivät tietenkään levyä pelasta jos musiikki on huonoa, mutta onneksi sekin puoli on laitettu kuntoon. Kuten Camelin tyyliin kuuluu kappaleissa riittää seesteistä tunnelmointia, mutta biiseihin on lisätty tällä kertaa reippaasti enemmän potkua ja instrumentaalisia kierteitä. Ja Dave Stewartin (ei se Canterbury kosketinlegenda!) napakka rumpalointi antaa mukavasti energiaa. Siinä missä kahdella erillisellä levyllä oli paljon lyhyitä biisejä jotka olivat usein vain utuisia syntsa-introja/välikkeitä jotka eivät oikeastaan kuitenkaan liiittyneet yhtään mihinkään niin Rajazilla kaikki raidat ovat ihan oikeita biisejä (kestot vaihtelevat 5 ja 10 minuutin välillä). Ja hienoja melodioita riittää! Parhaita biisejä on vaikea valita koska levy on niin tasaisen vahva, mutta ehkä nimibiisi ja Three Wishes ovat suurimmat suosikkini. Myös Sahara on hyvä. Mainio se hieman itämaisen oloinen kitarakuvio! Vähäpätöisin kappale lienee Shout. Vähäpätöisin lienee Shout.
Latimerin lauluääneen on tullut iän myötä mukavasti syvyyttä ja eräänlaista painoa. Loistava laulaja hän ei ole vieläkään, mutta tälle levylle hänen sopii kuin kameli aavikolle. Straight To My Heart biisin kertsissä on tunnetta!
Jos Rajazia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi tyylikäs. Bändin aiempi historia huomioon ottaen on todella vaikea uskoa että Camel teki vuonna 1999 vielä näin hienon levyn. Tämä ei ole vaan semmoinen dinosaurusbändin ihan hyvä myöhempien aikojen levy vaan Camelin paras levy. Mahtavaa! Parhaat biisit: Rajaz ja Three Wishes.
Delta Flora
Hughscore on yhtä kuin Canterbury basistivirtuoosi ja amerikkalainen postrock-bändi Caveman Shoestore. Levyn soundia on kuvailtukin tyyliin Stereolab kohtaa Soft Machinen. En ole suuri Stereolab-asiantuntija, mutta suurinpiirtein sopivalta vertaus kuulostaa. Jännästi levyllä myös kohtaa dreampopmainen eteerisyys ja Hopperin kokeellinen ja hetkittäin haastavakin instrumentaalimusiikki. Kokonaisfiilis on varsin moderni (tai ehkä nykypäivän vinkkelistä katsoen ajaton). Tämä ei todellakaan ole mitään retroprogea vaan aidosti progressiiviselta kuulostavaa musiikkia.
Ensimmäinen asia jonka levyn pyörimään laittaessa kuulee on Hugh Hopperin supermatala ja jyrisevä fuzz-basso. Kerrassaan huikea soundi! Tuo messevä ääni starttaa levyn yksistä kohokohdista eli Hopperin sävellyksen joka debytoi muutamaa vuotta aiemmin Robert Wyattin tulkintana levyllä Shleep. Wyattin versio oli upea sekin, mutta kyllä tämä Hughscoren versio vie ehkä voiton. Jo pelkästään Hopperin soundin ansiosta, mutta myös Thinking Plaguessakin laulava Elaine di Falcon (soittaa hienosti myös levyn koskettimet) vokaalit ovat upeat kuten myös Elton Deanin saksofonit ja Dave Carterin trumpetti. Levyllä kuullaan toinenkin tulkinta aiemmin julkaistusta biisistä eli Soft Machinen klassikko Facelift (Hopperin sävellys myös). Alkuperäinen Facelift oli yli 18 minuuttia pitkä, mutta Delta Floralla se on onnistuneesti tiivistetty hieman runsaaseen 8 minuuttiin. Muut levyn biiseistä ovat uusia (ainakin tietääkseni) ja suurimmaksi osaksi Hopperin säveltämiä. Erinomainen ja hyvin omaperäinen albumi. Parhaat biisit: Was A Friend, Facelift, Based On.
Stupid Dream
Porcupine Treen viides kokopitkä studioalbumi. Siinä missä edeltävä levy Signify oli vielä varsin huuruinen albumi krautrock- ja muine esoteerisine vaikutteineen niin Stupid Dream on varsin suoraviivainen kokoelma pop/rock-lauluja joita on hieman koristeltu progressiivisin koukeroin ja välillä kasvatettu eeppisiin mittoihin. Ja mikäs siinä koska biisit ovat pääosin oikein toimivia ralleja. Tässä vaiheessa Porcupine Tree oli jo viimeistään hiotunut selkeästi bändiksi eikä ollut enää vain Steven Wilsonin projekti vaikka hän toki laivaa yhä ohjasikin. Bändi soittaa tiukasti ja tyylikkäästi, sovitukset ovat tyylikkäitä ja soundit messevät. Tässä vaiheessa Wilsonin sanoituksissa oli kiinnostavan neuroottinen/itsesäälinen ja angstinen vaihe. Välillä ollaan valloittamassa maailmaa uhmakkaasti ja sitten pyydellään anteeksi koko olemassa oloa. En tiedä miten henkilökohtaisia sanoitukset ovat oikeasti olleet mutta ainakin ne tuntuvat huomattavasti aidommilta ja puhuttelevimmilta kuin lyriikat joita hän nykyisin kyhää. Levyn komeimmalla raidalla Dont Hate Me:llä Theo Travis käy soittamassa hienot huilu - ja saksofonisoolot. Parhaat biisit: Dont Hate Me ja Slave Called Shiver.
Fight Club
Mestarillisen David Fincher-elokuvan kiehtova soundtrack The Dust Brothers nimellä toimineelta tuottaja/muusikkoparilta Michael Simpson ja John King. Herkullisesti poukkoilevaa, säksättävää, äkkiväärää ja ainutlaatuista elektronista instrumentaalimusiikkia. Osa biiseistä on turhauttavan lyhyitä ja niistä olisi voinut rakentaa vaikka minkälaisia huikeita jumitteluja, mutta tietenkin kappaleet ovat rakennettu palvelemaan elokuvan kohtauksia. Parhaat biisit: Who Is Tyler Durden?, Psycho Boy Jack, Medula Oblongata, Commisioner Castration ja Finding The Bomb.
The Repercussions of Angelic Behavior
Warr-kitaristi Trey Gunn oli Robert Frippin keskeinen siipimies 90-luvulla. Tällä trio-levyllä Fripp ja Gunn ottivat rumpalikseen Bill Rieflinin jolla ei tätä ennen ollut juurikaan yhteyttä proge-tai edes King Crimson -kuvioihin (Lisää Rieflinistä Birth Of A Giant -esittelyssä). Täysin improvisoitua instrumentaalimusiikkia pitkälti samassa hengessä kuin King Crimsonin ProjeKctsit. Itseasiassa jos tämä laskettaisiin mukaan ProjeKtseihin niin tämä menisi kyllä aika kärkipäähän. Soitto on virtuoosimaisen notkeaa vaikka yltyy välillä myös varsin raskaaksi tykitykseksi. Vastapainoksi kuullaan riittävästi myös kepeämpi ja leijailevampia osuuksia. Kaiken kaikkiaan todella villiä musiikkia. Vaikea käsittää että jotkut pystyvät heittämään ihan lonkalta tälläistä matskua. On muuten osuvaa että Rieflin ajettiin sisään King Crimsoniin tälläisen projeKctsmaisen levyn kautta koska yleensähän ProjeKctsien tarkoitus oli etsiä uusi suuntia ja näkemyksiä King Crimsonille. Tällä kertaa musiikin sijasta löytyi luova ja hieno musiikko. Parhaat biisit: Lost And Found Highway. Heard, Not Seen.
Suljettu
Suljettu on Absoluuttisen Nollapisteen neljäs ja siihen mennessä vahvin studiolevy. Itseasiassa yhä melkein 20 vuotta myöhemmin Suljettu kuuluu bändin ehdottomasti parhaimpien levyjen joukkoon. Levy on tasavahva, mukavan orgaanisen kuuloinen soinniltaan ja musiikissa ja sanoituksissa on viehättävä yhdistelmä huumoria ja melankoliaa. Suljettu on teemalevy (wikipedian mukaan: isän ja pojan vaikeasta suhteesta pohjoisessa maalaiskylässä) ja se huipentuu 20 minuuttiseen suiteen nimeltä Suvannossa ylpeä ilme joka onkin komea kokonaisuus. Myös poikkeuksellisesti Aake Otsalan laulama (ja säveltämä/sanoittama) Portaat erottuu edukseen kokonaisuudesta. Tarttuva kappale. Parhaat biisit: Portaat, Kupit on kuin olisi häät, Suvannossa ylpeä ilme
Birth of a Giant
Multi-instrumentalisti (pääinstrumentti: rummut) Bill Rieflin työskenteli 1990-luvulla etenkin industrial - ja metallipiireissä soittaen mm. Ministryssa, Swansissa ja myöhemmin REM:in kiertuerumpalina. Vuonna 2013 Rieflin liittyi King Crimsoniin rumpaliksi ja muutamaa vuotta myöhemmin vaihtoi koskettiimiin. Birth Of A Giant on mainio taiderocklevy vuodelta 1999. Kaikuja kuuluu sekä Crimsonin, Bowien (Outside) suunnalta ja yleisemmin myös industrial-musiikista. Birth Of A Giantin musiikki on useimmiten täyteläisen paksua ja raskasta. Industrial progeksi voisi tätä kutsua. Levyllä soittaa Trey Gunn ja Robert Fripp. Etenkin Frippillä on hyvinkin merkittävä rooli. Parhaat biisit Open Mouth, Spy Thriller ja Ballad Of Maria Banter.
From Within
Anekdotenin kolmas albumi From Within on minulle bändin levyistä mieluisin. Ensimmäisten levyjen velka King Crimsonille on maksettu ja oma ääni on löytynyt. From Withinin musiikki ei ole ehkä ihan niin kompleksista kuin aiempien levyjen ja mukaan on tullut hieman enemmän kevyesti krautrockiin viittaavaa junnausta, mutta toisaalta kappaleissa on myös hieman enemmän melodista tarttumapintaa. Ei niin että kyse mistään erityisen radikaalista muutoksesta olisi. Kyllä tämä ihan tuttua ja tunnistettavaa Anekdotenia Mellotroneineen on. Levy on materiaaliltaan varsin tasalaatuista ja erityisiä huippuja on jopa vaikea nostaa esiin, mutta selkeiten edukseen erottuu komeasti jyräävä nimibiisi ja paikoin herkullisen hypnoottisesti nakutteleva yksitoista minuuttinen Hole. Parhaat biisit: From Within ja Hole.
The Ladder
Todella onnettoman Open Your Eyesin jälkeen Yesin tila näytti lohduttomalta, mutta onneksi bändi pystyi nousemaan kanveesista vain kahta vuotta myöhemmin tämän varsin mainion levyn avula. Kokoonpano on periaatteessa sama kuin Open Your Eyesissa. Eli vanhan kaartin Jon Anderson, Steve Howe, Chris Squire ja Alan White lisäksi Billy Sherwoodista on tehty nyt kakkoskitaristi ja kosketinsoittaja Igor Khoroshevistä leivottu myös virallinen bändin jäsen. Billy Sherwoodin rooli säveltäjänä ja etenkin tuottajana on onneksi vähentynyt radikaalisti. Sävellykset ovat nyt enemmän koko bändin käsialaa (käytännössä Anderson ja Howe lienevät säveltäneet suurimman osan materiaalista) ja tuottajana hyvää työtä tekee Bruce Fairbourn joka taikoi levylle napakat ja elävät soundit (levy äänitettiin enimmäksen bändin soittaen yhdessä livenä minimaalisin päällekkäin äänityksin).
The Ladderin musiikki on mainiota progesävytteistä poppia/rockia. Tällä levyllä Yesin pop-musiikki kuulostaa suht luontevalta eikä laskelmoidulta sinkkuhitin metsästykseltä (no ehkä Lighting Strikes hieman haiskahtaa 7/8 tahtilajista huolimatta) kuten muutamalla muulla bändin levyllä. Levyn pari pidempää ja selkeämmin progempaa kappaletta Homeworld (The Ladder) ja New Language toimivat myös varsin mukavasti vaikka hieman rankempaa irrottelua ja koukeroisempia kuvioita jääkin kaipaamaan. Pop-biiseistä onnistunein on todellinen hyvän mielen balladi It Will Be a Good Day. Myös kaunis, vaikkakin hieman liian imelä, If Only You Knew on hieno biisi vaikkei oikein Yesiltä kuulostakaan. Olisi voinut olla kotonaan enemmän jollain Jon Andersonin soololevyllä. Levyn päättävä etnisiä vaikutteita sisältävä Nine Voices on myös mukava biisi. Heikoint antia edustaa rokkibiisi Finally joka aggressiivisuudessaan jää lähinnä koomiseksi yritykseksi. Jon Anderson laulaa kautta levyn upeasti (jos armahdetaan hänet Finally rokkaus-yrityksestä) ja koko bändi tuntuu olevan varsin energisessä iskussa. The Ladder on miellyttävä hyvänmielen albumi jota kuuntelee säännölisin väliajoin mielellään vaikkei se missään vaiheessa todella mestarilliselle tasolle kohoakaan. Parhaat biisit Homeworld (The Ladder), New Language ja It Will Be A Good Day.
Dead Bees On A Cake
Dead Bees on a Cake oli David Sylvianin ensimmäinen pop levy 12 vuoteen. Tämän ja Secrets Of The Beehiven (mikä miehen fiksaatio mehiläisiin on?) välissä Sylvian teki ambient-musiikkia ja yhden levyn Rain Tree Crown (käytännössä Japan) kanssa sekä yhteistyötä Robert Frippin kanssa. Dead Bees On A Cake on tyylikästä varsin hidastempoista taidepoppia ihanan ylellisillä soundeilla. Ihan Sylvianin aiempien pop-levyjen tasoon ei ylletä. Hieman jää jotenkin särmää uupumaan biiseistä eikä sävellysten taso muutenkaan ole ihan yhtä hieno. Levy on myös ylipitkä (kesto 67 min.) ja muutaman kappaleen olisi voinut helposti jättää poiskin ja joitakin kappaleita hieman tiivistää. Parhaimmillaan kuitenkin oikein miellyttävää kuunneltavaa. Levyn kansi on myös upea. Parhaat biisit: I Surrender, Krishna Blue ja Wanderlust.
Erinomainen musiikkivuosi. Yksikään top kympistäni ei ole ihan totaalinen mestariteos, mutta koko kymmenen sarja on kuitenkin todella laadukas ja ylikin jäi päteviä albumeita. Ilahduttavaa oli myös monen veteraanin nousu heikompien aikojen jälkeen. Camel palasi huipulle todella pitkän köyhän kauden jälkeen ja Yes onnistui myös mainiosti yhden totaalisen floppilevyn jälkeen. Hugh Hopper on myös mukava nähdä kärjen tuntumassa erittäin vitaalina nuorempien musiikoiden avustamana. Bill Rieflin iski myös itsensä hienosti läpi proge-skeneen tänä vuonna peräti kahdella upealla levyllä vaikkei hänestä vielä pitkään aikaan varsinaista vakiotekijää progen puolelle tullutkaan.
1. Camel: Rajaz
2. Hughscore: Delta Flora
3. Porcupine Tree: Stupid Dream
4. The Dust Brothers: Fight Club
5. Rieflin, Gunn & Fripp: The Repercussions of Angelic Behavior
6. Absoluuttinen Nollapiste Suljettu
7. Bill Rieflin : Birth of a Giant
8. Anekdoten: From Within
9. Yes: The Ladder
10. David Sylvian: Dead Bees On A Cake
Rajaz
Kahden todella puisevan levyn jälkeen Andy Latimer yhtäkkiä ryhdistäytyi ja tekee täysin yllättäen todella vahvan albumin. Ja edellisestä albumista Harbour Of Tears joka mielestäni on lähes totaalinen fiasko oli vain kolme vuotta. En ymmärrä mitä tässä tapahtui.
Ensimmäinen hämmästyksen aihe levyä kuunnellessa on sen soundit. Siinä missä kaksi edellistä levyä kuulosti lähinnä kotitekoisilta demoilta niin yhtäkkiä tuotantoarvot ovat kunnossa ja soundit ovat itseasiassa ihan parasta a-luokkaa. Sointi on täyteläinen ja erotteleva ja etenkin rummut kuulostaa noin miljoona kertaa paremmilta kuin kahdella edellisellä levyllä. Levy on kuitenkin edelleen Latimerin itsensä tuottama eli parannusta ei voi pistää jonkun mukaan palkatun Hornin tai Parsonsin piikkiin. Levy on jopa Latimerin itsensä miksaama? Oliko tällä kertaa käytetty studio vaan niin paljon parempi?
No soundit eivät tietenkään levyä pelasta jos musiikki on huonoa, mutta onneksi sekin puoli on laitettu kuntoon. Kuten Camelin tyyliin kuuluu kappaleissa riittää seesteistä tunnelmointia, mutta biiseihin on lisätty tällä kertaa reippaasti enemmän potkua ja instrumentaalisia kierteitä. Ja Dave Stewartin (ei se Canterbury kosketinlegenda!) napakka rumpalointi antaa mukavasti energiaa. Siinä missä kahdella erillisellä levyllä oli paljon lyhyitä biisejä jotka olivat usein vain utuisia syntsa-introja/välikkeitä jotka eivät oikeastaan kuitenkaan liiittyneet yhtään mihinkään niin Rajazilla kaikki raidat ovat ihan oikeita biisejä (kestot vaihtelevat 5 ja 10 minuutin välillä). Ja hienoja melodioita riittää! Parhaita biisejä on vaikea valita koska levy on niin tasaisen vahva, mutta ehkä nimibiisi ja Three Wishes ovat suurimmat suosikkini. Myös Sahara on hyvä. Mainio se hieman itämaisen oloinen kitarakuvio! Vähäpätöisin kappale lienee Shout. Vähäpätöisin lienee Shout.
Latimerin lauluääneen on tullut iän myötä mukavasti syvyyttä ja eräänlaista painoa. Loistava laulaja hän ei ole vieläkään, mutta tälle levylle hänen sopii kuin kameli aavikolle. Straight To My Heart biisin kertsissä on tunnetta!
Jos Rajazia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla se olisi tyylikäs. Bändin aiempi historia huomioon ottaen on todella vaikea uskoa että Camel teki vuonna 1999 vielä näin hienon levyn. Tämä ei ole vaan semmoinen dinosaurusbändin ihan hyvä myöhempien aikojen levy vaan Camelin paras levy. Mahtavaa! Parhaat biisit: Rajaz ja Three Wishes.
Delta Flora
Hughscore on yhtä kuin Canterbury basistivirtuoosi ja amerikkalainen postrock-bändi Caveman Shoestore. Levyn soundia on kuvailtukin tyyliin Stereolab kohtaa Soft Machinen. En ole suuri Stereolab-asiantuntija, mutta suurinpiirtein sopivalta vertaus kuulostaa. Jännästi levyllä myös kohtaa dreampopmainen eteerisyys ja Hopperin kokeellinen ja hetkittäin haastavakin instrumentaalimusiikki. Kokonaisfiilis on varsin moderni (tai ehkä nykypäivän vinkkelistä katsoen ajaton). Tämä ei todellakaan ole mitään retroprogea vaan aidosti progressiiviselta kuulostavaa musiikkia.
Ensimmäinen asia jonka levyn pyörimään laittaessa kuulee on Hugh Hopperin supermatala ja jyrisevä fuzz-basso. Kerrassaan huikea soundi! Tuo messevä ääni starttaa levyn yksistä kohokohdista eli Hopperin sävellyksen joka debytoi muutamaa vuotta aiemmin Robert Wyattin tulkintana levyllä Shleep. Wyattin versio oli upea sekin, mutta kyllä tämä Hughscoren versio vie ehkä voiton. Jo pelkästään Hopperin soundin ansiosta, mutta myös Thinking Plaguessakin laulava Elaine di Falcon (soittaa hienosti myös levyn koskettimet) vokaalit ovat upeat kuten myös Elton Deanin saksofonit ja Dave Carterin trumpetti. Levyllä kuullaan toinenkin tulkinta aiemmin julkaistusta biisistä eli Soft Machinen klassikko Facelift (Hopperin sävellys myös). Alkuperäinen Facelift oli yli 18 minuuttia pitkä, mutta Delta Floralla se on onnistuneesti tiivistetty hieman runsaaseen 8 minuuttiin. Muut levyn biiseistä ovat uusia (ainakin tietääkseni) ja suurimmaksi osaksi Hopperin säveltämiä. Erinomainen ja hyvin omaperäinen albumi. Parhaat biisit: Was A Friend, Facelift, Based On.
Stupid Dream
Porcupine Treen viides kokopitkä studioalbumi. Siinä missä edeltävä levy Signify oli vielä varsin huuruinen albumi krautrock- ja muine esoteerisine vaikutteineen niin Stupid Dream on varsin suoraviivainen kokoelma pop/rock-lauluja joita on hieman koristeltu progressiivisin koukeroin ja välillä kasvatettu eeppisiin mittoihin. Ja mikäs siinä koska biisit ovat pääosin oikein toimivia ralleja. Tässä vaiheessa Porcupine Tree oli jo viimeistään hiotunut selkeästi bändiksi eikä ollut enää vain Steven Wilsonin projekti vaikka hän toki laivaa yhä ohjasikin. Bändi soittaa tiukasti ja tyylikkäästi, sovitukset ovat tyylikkäitä ja soundit messevät. Tässä vaiheessa Wilsonin sanoituksissa oli kiinnostavan neuroottinen/itsesäälinen ja angstinen vaihe. Välillä ollaan valloittamassa maailmaa uhmakkaasti ja sitten pyydellään anteeksi koko olemassa oloa. En tiedä miten henkilökohtaisia sanoitukset ovat oikeasti olleet mutta ainakin ne tuntuvat huomattavasti aidommilta ja puhuttelevimmilta kuin lyriikat joita hän nykyisin kyhää. Levyn komeimmalla raidalla Dont Hate Me:llä Theo Travis käy soittamassa hienot huilu - ja saksofonisoolot. Parhaat biisit: Dont Hate Me ja Slave Called Shiver.
Fight Club
Mestarillisen David Fincher-elokuvan kiehtova soundtrack The Dust Brothers nimellä toimineelta tuottaja/muusikkoparilta Michael Simpson ja John King. Herkullisesti poukkoilevaa, säksättävää, äkkiväärää ja ainutlaatuista elektronista instrumentaalimusiikkia. Osa biiseistä on turhauttavan lyhyitä ja niistä olisi voinut rakentaa vaikka minkälaisia huikeita jumitteluja, mutta tietenkin kappaleet ovat rakennettu palvelemaan elokuvan kohtauksia. Parhaat biisit: Who Is Tyler Durden?, Psycho Boy Jack, Medula Oblongata, Commisioner Castration ja Finding The Bomb.
The Repercussions of Angelic Behavior
Warr-kitaristi Trey Gunn oli Robert Frippin keskeinen siipimies 90-luvulla. Tällä trio-levyllä Fripp ja Gunn ottivat rumpalikseen Bill Rieflinin jolla ei tätä ennen ollut juurikaan yhteyttä proge-tai edes King Crimson -kuvioihin (Lisää Rieflinistä Birth Of A Giant -esittelyssä). Täysin improvisoitua instrumentaalimusiikkia pitkälti samassa hengessä kuin King Crimsonin ProjeKctsit. Itseasiassa jos tämä laskettaisiin mukaan ProjeKtseihin niin tämä menisi kyllä aika kärkipäähän. Soitto on virtuoosimaisen notkeaa vaikka yltyy välillä myös varsin raskaaksi tykitykseksi. Vastapainoksi kuullaan riittävästi myös kepeämpi ja leijailevampia osuuksia. Kaiken kaikkiaan todella villiä musiikkia. Vaikea käsittää että jotkut pystyvät heittämään ihan lonkalta tälläistä matskua. On muuten osuvaa että Rieflin ajettiin sisään King Crimsoniin tälläisen projeKctsmaisen levyn kautta koska yleensähän ProjeKctsien tarkoitus oli etsiä uusi suuntia ja näkemyksiä King Crimsonille. Tällä kertaa musiikin sijasta löytyi luova ja hieno musiikko. Parhaat biisit: Lost And Found Highway. Heard, Not Seen.
Suljettu
Suljettu on Absoluuttisen Nollapisteen neljäs ja siihen mennessä vahvin studiolevy. Itseasiassa yhä melkein 20 vuotta myöhemmin Suljettu kuuluu bändin ehdottomasti parhaimpien levyjen joukkoon. Levy on tasavahva, mukavan orgaanisen kuuloinen soinniltaan ja musiikissa ja sanoituksissa on viehättävä yhdistelmä huumoria ja melankoliaa. Suljettu on teemalevy (wikipedian mukaan: isän ja pojan vaikeasta suhteesta pohjoisessa maalaiskylässä) ja se huipentuu 20 minuuttiseen suiteen nimeltä Suvannossa ylpeä ilme joka onkin komea kokonaisuus. Myös poikkeuksellisesti Aake Otsalan laulama (ja säveltämä/sanoittama) Portaat erottuu edukseen kokonaisuudesta. Tarttuva kappale. Parhaat biisit: Portaat, Kupit on kuin olisi häät, Suvannossa ylpeä ilme
Birth of a Giant
Multi-instrumentalisti (pääinstrumentti: rummut) Bill Rieflin työskenteli 1990-luvulla etenkin industrial - ja metallipiireissä soittaen mm. Ministryssa, Swansissa ja myöhemmin REM:in kiertuerumpalina. Vuonna 2013 Rieflin liittyi King Crimsoniin rumpaliksi ja muutamaa vuotta myöhemmin vaihtoi koskettiimiin. Birth Of A Giant on mainio taiderocklevy vuodelta 1999. Kaikuja kuuluu sekä Crimsonin, Bowien (Outside) suunnalta ja yleisemmin myös industrial-musiikista. Birth Of A Giantin musiikki on useimmiten täyteläisen paksua ja raskasta. Industrial progeksi voisi tätä kutsua. Levyllä soittaa Trey Gunn ja Robert Fripp. Etenkin Frippillä on hyvinkin merkittävä rooli. Parhaat biisit Open Mouth, Spy Thriller ja Ballad Of Maria Banter.
From Within
Anekdotenin kolmas albumi From Within on minulle bändin levyistä mieluisin. Ensimmäisten levyjen velka King Crimsonille on maksettu ja oma ääni on löytynyt. From Withinin musiikki ei ole ehkä ihan niin kompleksista kuin aiempien levyjen ja mukaan on tullut hieman enemmän kevyesti krautrockiin viittaavaa junnausta, mutta toisaalta kappaleissa on myös hieman enemmän melodista tarttumapintaa. Ei niin että kyse mistään erityisen radikaalista muutoksesta olisi. Kyllä tämä ihan tuttua ja tunnistettavaa Anekdotenia Mellotroneineen on. Levy on materiaaliltaan varsin tasalaatuista ja erityisiä huippuja on jopa vaikea nostaa esiin, mutta selkeiten edukseen erottuu komeasti jyräävä nimibiisi ja paikoin herkullisen hypnoottisesti nakutteleva yksitoista minuuttinen Hole. Parhaat biisit: From Within ja Hole.
The Ladder
Todella onnettoman Open Your Eyesin jälkeen Yesin tila näytti lohduttomalta, mutta onneksi bändi pystyi nousemaan kanveesista vain kahta vuotta myöhemmin tämän varsin mainion levyn avula. Kokoonpano on periaatteessa sama kuin Open Your Eyesissa. Eli vanhan kaartin Jon Anderson, Steve Howe, Chris Squire ja Alan White lisäksi Billy Sherwoodista on tehty nyt kakkoskitaristi ja kosketinsoittaja Igor Khoroshevistä leivottu myös virallinen bändin jäsen. Billy Sherwoodin rooli säveltäjänä ja etenkin tuottajana on onneksi vähentynyt radikaalisti. Sävellykset ovat nyt enemmän koko bändin käsialaa (käytännössä Anderson ja Howe lienevät säveltäneet suurimman osan materiaalista) ja tuottajana hyvää työtä tekee Bruce Fairbourn joka taikoi levylle napakat ja elävät soundit (levy äänitettiin enimmäksen bändin soittaen yhdessä livenä minimaalisin päällekkäin äänityksin).
The Ladderin musiikki on mainiota progesävytteistä poppia/rockia. Tällä levyllä Yesin pop-musiikki kuulostaa suht luontevalta eikä laskelmoidulta sinkkuhitin metsästykseltä (no ehkä Lighting Strikes hieman haiskahtaa 7/8 tahtilajista huolimatta) kuten muutamalla muulla bändin levyllä. Levyn pari pidempää ja selkeämmin progempaa kappaletta Homeworld (The Ladder) ja New Language toimivat myös varsin mukavasti vaikka hieman rankempaa irrottelua ja koukeroisempia kuvioita jääkin kaipaamaan. Pop-biiseistä onnistunein on todellinen hyvän mielen balladi It Will Be a Good Day. Myös kaunis, vaikkakin hieman liian imelä, If Only You Knew on hieno biisi vaikkei oikein Yesiltä kuulostakaan. Olisi voinut olla kotonaan enemmän jollain Jon Andersonin soololevyllä. Levyn päättävä etnisiä vaikutteita sisältävä Nine Voices on myös mukava biisi. Heikoint antia edustaa rokkibiisi Finally joka aggressiivisuudessaan jää lähinnä koomiseksi yritykseksi. Jon Anderson laulaa kautta levyn upeasti (jos armahdetaan hänet Finally rokkaus-yrityksestä) ja koko bändi tuntuu olevan varsin energisessä iskussa. The Ladder on miellyttävä hyvänmielen albumi jota kuuntelee säännölisin väliajoin mielellään vaikkei se missään vaiheessa todella mestarilliselle tasolle kohoakaan. Parhaat biisit Homeworld (The Ladder), New Language ja It Will Be A Good Day.
Dead Bees On A Cake
Dead Bees on a Cake oli David Sylvianin ensimmäinen pop levy 12 vuoteen. Tämän ja Secrets Of The Beehiven (mikä miehen fiksaatio mehiläisiin on?) välissä Sylvian teki ambient-musiikkia ja yhden levyn Rain Tree Crown (käytännössä Japan) kanssa sekä yhteistyötä Robert Frippin kanssa. Dead Bees On A Cake on tyylikästä varsin hidastempoista taidepoppia ihanan ylellisillä soundeilla. Ihan Sylvianin aiempien pop-levyjen tasoon ei ylletä. Hieman jää jotenkin särmää uupumaan biiseistä eikä sävellysten taso muutenkaan ole ihan yhtä hieno. Levy on myös ylipitkä (kesto 67 min.) ja muutaman kappaleen olisi voinut helposti jättää poiskin ja joitakin kappaleita hieman tiivistää. Parhaimmillaan kuitenkin oikein miellyttävää kuunneltavaa. Levyn kansi on myös upea. Parhaat biisit: I Surrender, Krishna Blue ja Wanderlust.
+/- saldo : 0 | Tweet
Sinkadus: Cirkus
Circle: Andexelt
Ektroverde: Arpeggio
XL: Jeti
Tältä vuodelta kyllä puuttuu useampi levy, jotka varmaan ois top kympissä, esim. NeBeLNeST: NeBeLNeST, Sotos: Sotos, Univers Zero: Hard Quest, Anekdoten: From Within.
BUBBLING UNDER
Nine Inch Nails: The Fragile
Bill Bruford's Earthworks: A Part, and Yet Apart
Mike Oldfield: Guitars
Dream Theater: Metropolis Pt. 2: Scenes From a Memory
Jethro Tull: J-Tull Dot Com
Univers Zéro: The Hard Quest
Mr. Bungle: California
Gordian Knot: s/t
(Satunnaisessa järjestyksessä)
A Part, And Yet Apart
Brufordin Earthworks oli muuttunut tässä vaiheessa kokonaan akustiseksi ja samalla myös perinteisemmän kuuloiseksi jazz-bändiksi. A Part, And Yet Apart on akustista post-bobia jota taitava bändi (Patrick Clahar, Steve Hamilton ja Mark Hodgson) soittaa vaivattoman ja rennon kuuloisesti. Biisit ovat varsin tarttuvan melodisia ja epäsäännölliset tahtilajit on punottu luontevaksi osaksi kappaleita. Parhaat biisit: Footloose And Fancy Free ja No Truce With The Furies
Guitars
Levyn aloittava akustisille kitaroilla soitettu Muse on upea ja kaunis kappale. Tälläistä kuulisi Oldfieldilta mielellään enemmänkin. Vaikka kokonaisen levyllisen. Guitars ei ole kokonaisuutenakaan yhtään hassumpi levy vaikkei Oldfieldin todella merkittävien levyjen joukkoon lukeudukaan.
VUODEN FLOPIT
Moon Fog Prophet: When They Opened Their Parachutes... Silence
Mike Oldfield: The Millennium Bell
Mc Hacek Featuring Ourselves
Sonic Fiction Changing With the Times
Chad Wackerman Scream
Wayne Krantz Greenwich Mean
Ronny Heimdal Timequake
Achilleas Diamantis Confusion
Joe Diorio 20th Century Impressions
Stuart Hart Inner Voice
James Muller Trio All Out
Code 3 s/t
1999 oli selvästi kitaristi James Mullerin vuosi, sillä hän soitti oman levynsä lisäksi myös Sonic Fictionin ja Chad Wackermanin levyillä, sekä Top-10:stä täpärästi pudonneella Tree-yhtyeen Love & Logicilla.
Arkistojulkaisut:
Aurora s/t
Mahavishnu Orchestra The Lost Trident Sessions
1. Absoluuttinen nollapiste: Suljettu
2. Charles Lloyd: Voice in the Night
3. Don Byron: Romance with the Unseen
4. Marianne Faithfull: Vagabond Ways
5. Samla Mammas Manna: Kaka
6. Tom Waits: Mule Variations
7. The Black Heart Procession: 2
8. Bruce Cockburn: Breakfast in New Orleans, Dinner in Timbuktu
9. David Sylvian: Dead Bees on a Cake
10. Cassandra Wilson: Traveling Miles
Kappas, toi Samla multa puuttuu kanssa. Ois varmaan listoilla muuten.