Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Vuoden parhaat levyt 2001

Kcrimso kirjoitti noin 2 kuukautta sitten (3 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 33. vuosi.

1. Present: High Infidelity
2. Yes: Magnification
3. Tool: Lateralus
4. Pekka Pohjola: Views
5. Marillion: Anoraknophobia
6. Hans Zimmer: The Wings of a Film: The Music of Hans Zimmer
7. Porcupine Tree: Recordings
8. Bill Bruford's Earthworks: The Sound of Surprise
9. System of a Down: Toxicity
10. Oysterhead: The Grand Pecking Order


High Infidelity
High Infidelity on raskasta avant-progea soittavan belgialaisen Presentin viides ja paras studioalbumi. Present on (etenkin tuoreempi tuotanto) kuin Univers Zeron stereoideja täyteen pumpattu pikkuveli. Presentin musiikissa on mukana UZ:n monimutkaisuus, synkkyys ja osa hienovaraisista nyanseista, mutta kaiken kaikkiaan tämä on huomattavasti aggressiivisempaa, intensiivisempää ja raskaampaa musiikkia. Kuin hevimetallia aikuisille ilman "oikean" metallin keskenkasvuista typeryyttä.

Lähes 30 minuuttinen Soul For Sale on aivan käsittämättömän hieno teos. Ehdottomasti yksi parhaista eeppisistä progebiiseistä. Souls For Sale on kuin läpi yön kestävä painajainen joka tuntuu toistavan itsepintaisesti itseään, mutta todellisuudessa mutatoituu hiljalleen yhä pelottavammaksi ja pelottavammaksi. Souls For Sale on lähes täysin instrumentaalista. Ihmisääntä kuullaan vain muutamien sekopäisten karjuntojen muodossa. Strychine For Christmasissa kuullaan Roger Trigauxin ”laulua”. Biisin nimestä voi päätellä sanoitusten hilpeystason!

Koko suuri bändi (välillä tämä on kuin big band -musiikkia, mutta hyvin outoa sellaista) selloineen, saksofoneineen ja trumpetteineen soittaa tiukasti ja virtuoosimaisesti, mutta erityispisteet on annettava Dave Kermanin (5uu’s, U Totem, Thinking Plague) aivan huikealle rumpaloinnille. Henry Cown Chris Cutlerin soitosta pitävät rakastuvat varmasti myös Kermanin taiturointiin. Levyn kruunaa ehkä parhaat soundit mitä tämän genren levyssä on koskaan kuultu. High Infidelity on yksi ensimmäisistä levyistä joilla itse aina testaan uusien hifi-laitteiden potentiaalia. Mestariteos. Parhaat biisit: Souls For Sale ja Strychine For Christmas (hilpeät sanoitukset tässä!).


Magnification
Vain pari vuotta aiemmin ilmestyneen mainion The Ladderin jälkeen Yes onnistuu petraamaan Magnificationilla reippaasti ja albumi onkin yhtyeen paras albumi kokonaisuus sitten nerokkaan 90125:n. Yes oli kokeillut sinfoniaorkesteria jo vuoden 1970 Time And A Wordilla. Tuolloin lopputulos oli hieman hutera, mutta nyt yhdesssä orkestroija Larry Groupen kanssa tehdyt sovitukset ovat huolellisempaa työtä.

Biisimateriaali on myös pääosin erittäin laadukasta ja orkesteroinnit (sinfoniaorkesteri on levyllä hyvin keskeisessä roolissa) toimivat mielestäni loistavasti. Etenkin biisinelikko Spirit Of Survival, We Agree, Dreamtime ja In The Presence eivät juurikaan kalpene klassisen Yes-materiaalin rinnalla. Magnificationin musiikki on parhaimmillaan sekä kiihkeää että kaunista.

Ainoastaan epätoivoiselta hitti-yritelmältä kuulostava Don't Go laskee liiaksi rimaa ja melko heppoisen Soft As A Doven olisi hyvin voinut jättää Jon Andersonin soololevylle. Jon Anderson on kyllä levyllä hyvässä vedossa sekä laulajana että sanoittajana. Vokalistina hän saattaa olla jopa taitojensa huipulla. Miehen yltiöoptimistiset sanoitukset eivät myöskään ole liian sokerisia kuten välillä vaan niissä on mukana myös kontrastia tuomassa hieman tummempiakin sävyjä.

Levy julkaistiin muutamaa päivää ennen 9/11 terrori-iskuja ja jotenkin yhdistänkin biisin Spirit Of Survival synkät sävyt aina vahvasti tuohon tapahtumaan. Jotenkin biisin kohtalokas tunnelma ja sanoitukset sopivat täydellisesti kuvamaan juuri tuota päivää. Squiren laulama Can You Imagine ilahduttaa myös ja tuo mieleen äijän soololevyn Fish Out Of Water. Levyn kruunaa upeat soundit joita loihtimassa ovat olleet Trevor Hornin luottoäänittäjät. Parhaat biisit: Dreamtime ja Spirit Of Survival.


Lateralus
Amerikkalaisen Toolin kolmas kokopitkä studiolevy on bändin toinen täysosuma. Lateralus jatkaa pitkälti edeltäjänsä Ænima linjalla, mutta on kokonaisuutena tasaisempi ja huomattavasti vakavampi levy. Sanoituksista on karsiutunut se ilmeisin huumori ja aihepiiriltään ne ovat muutenkin huomattavasti esoteerisempia.

Musiikillisesti Lateraluksen sointi on raskas mutta dynaaminen. Toolin vahvuus on melodioiden sijasta erittäin tiukka yhteissoitto monimutkaisissa ja jatkuvasti vaihtuvissa tahtilajeissa. Esimerkiksi Schismissa tahtilaji vaihtuu päätä pyörälle pistävästi yli neljäkymmentä kertaa! Silti soitto ei kuulosta väkinäiseltä vaan voisin jopa väittää että Tool saa monimutkaisen materiaalinsa groovaamaan. Huikea suoritus etenkin rumpali Danny Careylta. Adam Jonesin super-raskaat riffit ovat parhaimmillaan suorastaan huumaavan hienoa kuultavaa kuten vaikkapa biiseissä The Patient ja Parabola. Levyn kruunaa vokalisti Maynard Keenan karismaattinen ärjyntä ja tuottaja David Bottrillin levylle taikoma erittäin messevä soundimaailma.

Lateralus oli valtava menestys myyden pelkästään USA:ssa yli 2,5 miljoonaa kappaletta. Lateralus on eittämättä yksi monimutkaisimmista miljoona myyntiin yltäneistä levyistä ja edelleen Toolin vahvin albumikokonaisuus. Parhaat biisit: Schism, Ticks & Leeches ja Parabola.


Views
Views ja edeltäjän Pewitin välissä ehti vierähtää neljä vuotta. Views on etenkin toteutustavaltaan, mutta myös musiikiltaan melko erilainen levy kuin Pewit. Siinä missä Pewit oli hyvin selkeästi kiinteällä ryhmällä toteutettu bändilevy on Views paljon sekalaisemmalla ja laajemmalla porukalla toteutettu albumi. Vihkosessa mainitaan yhteensä yli kaksikymmentä soittajaa/laulajaa. Pelkästään rumpaleita on neljä. Pekka Pohjolan jo vakiorumpaliksi muodostunut Anssi Nykänen on päätynyt melko pieneen rooliin ja Mika Kallio soittaa levyllä häntä enemmän. Toisaalta kaikissa kappaleissa ei edes käytetä ”rock”-rumpuja. Mistä päästäänkin itse musiikin tyyliin.

Viewsin musiikki viehättävä yhdistelmä sinfonisia ja jazzahtavia elementtejä eikä oikeastaan ole edes rock-musiikkia. Levy on myös hyvin pitkäkti akustinen. Paitsi jos unohdetaan Red Porsche joka poikkeaa täysin levyn muusta tyylistä. Ja eihän sitä kannata unohtaa koska se on ihan hauska zappamainen laulettu(!) rokkibiisi Sami Saari, Kim Lönnholm ja Pemo Ojala tulkitsevat Charles Bukowskin tekstiä. Itseasiassa suuri osa Red Porschestakin kulkee ilman rumpuja kauniiden jousien tukemana. Levyllä on käytetty runsasta instrumenttivalikoimaa ja jousien ohella etenkin puhaltimet ovat tehneet paluun pitkästä aikaa Pohjolan levylle. Itseasiassa puhaltimia ei ole käytetty koskaan näin tehokkaasti ja paljon (myös Pohjolan pojat Verneri ja Ilmari mukana puhaltelemassa) millään Pohjolan albumilla. Osa kappaleista menee melkein big band -meiningin puolelle. Selkeimpänä esimerkkinä tästä ehkäpä 14 minuuttinen Metropolitan. Huikean hieno melodinen kappale jossa on valtavaa instrumentaalista ja soundillista dynamiikkaa. Välillä hissutellaan jazzahtavasti ja sitten välillä rummut iskevät päälle täysillä. Kappale on täynnä upeita hetkiä.

Viewsin big bandiin vivahtavan tyylin taustalla vaikuttaakin UMO:n tilaama sävellys nimeltä Me jonka Pohjola sävelsi big bandille ja kontrabasistille. Tämä prosessin aikana syntyi sitten paljon muuta musiikkia josta osa päätyi Views-levylle. 11 minuuttisessa biisissä Us on paikoin hieman samankaltaista leikkisyyttä kuin Pohjolan parilla ensimmäisellä levyllä. Pohjola soittaa myös messevän bassosoolon biisissä. Hieno ja monipuolinen biisi.

Views on todella hieno albumi ja mielestäni jopa yksi Pohjolan parhaista vaikka suurin osa miehen faneista ei ehkä ole samaa mieltä sen ”liiallisen” jazzahtavuuden takia. Parhaat biisit: Metropolitan ja Us.


Anoraknophobia
Marillion kaiken kaikkiaan 12. studioalbumi ja kahdeksas Steve Hogarthin kanssa. Anoraknophobia on hieno tason nosto kolmen kehnomman (Tales From The Engine Room, Radiation ja Marillion .com) jälkeen. Anoraknophobiakin sisältää muutaman melko mitäänsanomattoman biisin (Between You And Me ja Map Of The World), mutta parhaat biisit eli Quartz, When I Meet God, The Fruit Of The Wild Rose ja erityisesti This Is The 21st Century ovatkin sitten todella upeita. This Is The 21st Century on todella koskettava ja hienosti rakennettu kappale ja saattaa olla jopa Marillionin paras yksittäinen biisi.

Soundeiltaan levy on myös varsin onnistunut eikä oikeiden rumpujen ja ohjelmoitujen rumpuluuppien tyylikkäät yhdistelmät kuulosta vieläkään vanhentuneilta. Mainio levy ja kuuluu selkeästi Marillionin tuotannon parhaaseen kolmannekseen. Parhaat biisit: When I Meet God ja This Is The 21st Century.


The Wings Of A Film -The Music of Hans Zimmer
Viime vuosina säveltätäjä Hans Zimmer on keikkaillut elokuvamusiikkinsa tiimoilta runsaastikin, mutta tämä livelevy on tallenne hänen aivan ensimmäisestä livekonsertistaan vuodelta 2000 (TARKASTA!). Siinä missä 2010-luvun Zimmer-konsertit ovat olleet varsin rankkaa tykitystä keskittyy The Wings Of A Film pääosin miehen herkempään ja melodisempaan tuotantoon. Variaatiota on kuitenkin riittävästi. Musiikkia kuullaan mm. elokuvista Thelma & Louise, The Lion King, The Thin Red Line, Driving Miss Daisy ja tietenkin tuohon aikaan ajankohtaisesta megahitti Gladiatorista. Kokoonpanona Zimmerillä on massiivinen orkesterin, rockbändin ja kuoron yhdistelmä. Kappaleet on sovitettu hienosti toimimaan paremmin puhtaasti kuuntelukokemuksena ilman elokuvaa. Kohokohtina on Thunderbird elokuvasta Thelma & Louise jossa kitaristi Pete Haycock vie kappaletta eteenpäin todella uljaan hieman David Gilmouria muistuttavan sooloilun voimin sekä erittäin tyylikäs tulkinta Journey To The Lien sävellyksestä joka on alunperin elokuvasta The Thin Red Line. Hienoa musiikkia erinomaisesti esitettynä ja äänitettynä. Parhaat biisit: Journey To The Line, Thunderbird ja Am I Not Merciful?


Recordings
Recordings on kokoelmalevy joka sisältää kahdelta edelliseltä albumilta eli Stupid Dreamilta ja Lightbulb Sunilta ylijääneitä kappaleita sekä kolme aivan uutta biisiä. Kertoo aika paljon siitä miten hyvässä biisinkirjoitusiskussa Steven Wilson oli tähän aikaan kun ylijäämäbiisitkin ovat näin hienoja. Ja yksi näistä täysin uusista kappaleista eli kymmenen minuuttinen Buying New Soul on itseasiassa yksi Porcupine Treen parhaista biiseistä. Todella upea kappale. Suurin osa kappaleista on kokonaan ennenjulkaisemattomia, mutta muutama on debytöinyt aiemmin sinkun b-puolena. Mukana on myös, 14 minuuttinen, eli lähes puolet pidempi versio Even Less -kappaleesta. Tyylillisesti kappaleet ovat keskimäärin hieman kokeellisempia kuin Stupid Dreamille ja Lightbulb Sunille päätynyt materiaali. Wilson on onnistunut tämän levyn kokoamisessa myös siinä mielessä että se tuntuu varsin koherentilta kokonaisuudelta kappaleiden epätyypillisestä alkuperästä huolimatta. Hieno julkaisu joka kuuluu ehdottomasti jokaisen Porcupine Tree -fanin levyhyllyyn. Parhaat biisit: Buying New Soul ja Untitled.


The Sound of Surprise
Reipasta ja melodista akustista jazzia johon epäsäännölliset tahtilajit tuovat mukavasti särmää. Ehkäpä suosikkini Brufordin akustisista jazz-levyistä. Brufordilla on mahtava bändi: Patrick Clahar (sax), Steve Hamilton (piano), Mark Hodgson (basso) ja etenkin Hamilton lyyrinen pianismi tekee suuren vaikutuksen joissain kappaleissa. Parhaat biisit: Revel Without The Pause ja The Wooden Man Sings, and the Stone Woman Dances.


Toxicity

Toxicity on Amerikkalaisen System Of A Downin toinen studiolevy. Toisella albumillaan bändi jatkaa täysin hulllun nu-metal -tyylinsä hieomista yhä omaperäisempään tyyliin. System Of A Downin musiikki on hurja sekoitus thrash metallia, hard rockia, punkkia progea, armenialaista kansanmusiikkia ja vaikka mitä. Kappaleet ovat nopeita ja aggressivisia, mutta pelkkää tylsään kaahaukseen ei sorruta ikinä liian pitkäksi aikaa vaan kappaleissa on mukavasti kontrasteja ja dynaamiikka sekä kiinnostavia pikku koukkuja ja yksityiskohtia. Levy on täynnä hienoja riffejä ja päävokalisti Serj Tankian on todella taitava ja monipuolinen äänenkäyttäjä. Sanoitukset ovat kiinnostava yhdistelmä politiikkaa ja täysin dadaistista sekopäähuumoria. Jatkossa SOAD:in meininki vaan parani entisestään, mutta Toxicity on jo oikein mainio levy. Parhaat biisit Jet Plane, Chop Suey, Toxicity, Psycho ja Aerials.


The Grand Pecking Order
Les Claypoolin (Primus), Trey Anastasion (Phish) ja Stewart Copelandin (The Police) muodostama supergroup. Lystikästä menoa ja pirteää musisointia. Tyylilajina energinen artrock. Kovin kaukana ei olla Primuksen meiningeistä joka osittain johtuu tietenkin Les Claypoolin ”hassusta” laulutyylistä. Trey Anastasion laulua tosin kuullaan myös varsin paljon, mutta Claypoolin ääni tuntuu dominoivan enmmän. The Grand Pecking Order päihittää mielestäni suurimman osan Primuksen levyistä puhumattakaan Phishistä. Mainio levy. Harmi että tekivät vain tämän yhden levyn. Parhaat biisit Mr. Oysterhead ja Shadow Of A Man.

+/- saldo : 0 |

    Kcrimso kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER

    Radiohead: Amnesiac
    Opeth: Blackwater Park
    Le Orme: Elementi
    King Crimson: Level Five
    Henry Fool: s/t
    Muse: Origin of Symmetry
    One Shot: Vendredi 13
    No-Man: Returning Jesus
    Kuusumun profeetta: Kukin kaappiaan kantaa
    Transatlantic: Bridge Across Forever

    (Satunnaisessa järjestyksessä)


    JarkkoH kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Nyt tuli pitkästä aikaa kymppi täyteen:

    Magma: Trilogie Theusz Hamtaahk
    Koenji Hyakkei: Nivraym
    Älgarnas Trädgård: Delayed
    Picchio Dal Pozzo: Camere Zimmer Rooms
    Circle: Taantumus
    Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa
    Kada: Bucsuzas
    Hidria Spacefolk: s/t
    Miriodor: Mekano
    One Shot: Vendredi 13

    Janus kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    1. Kuusumun profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa
    2. Luke Haines: The Oliver Twist Manifesto
    3. Radiohead: Amnesiac
    4. System of a Down: Toxicity
    5. Bob Dylan: Love and Theft
    6. Röyksopp: Melody A.M.
    7. Starsailor: Love is Here
    8. The Divine Comedy: Regeneration
    9. Pulp: We Love Life
    10. Rob: Don't Kill