Parhaat levyt 2002
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (4 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 34. vuosi.
1. Echolyn: Mei
2. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu
3. Peter Gabriel: Up
4. Uzva: Niittoaika
5. Porcupine Tree: In Absentia
6. Paatos: Timeloss
7. Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
8. Spock's Beard: Snow
9. David Bowie: Heathen
10. California Guitar Trio with Tony Levin and Pat Mastelotto: CG3 2
Mei
Mei on vuonna 1991 perustetun Amerikkalaisen Echolynin viides studioalbumi. 2002 Echolyn yllätti kaikki julkaisemalla levyn jossa on vain yksi massiivinen 49 minuuttia kestävä kappale. Ja millainen biisi se onkaan! Mei ansaitsee ehdottomasti paikan eeppisten mittaisten kappaleiden eliitissä. Musiikki kulkee koko ajan luontevasti ja katkottomasti osiosta toiseen. Tuntuu että musiikki tukee koko ajan tarinaa eikä vain poukkoile mielensä mukaan vokaaliosuuksien ja satunnaisten instrumentaalijaksojen välillä kuten liian usein tälläisissä kappaleissa käy. Proge-kliseisiin ei juuri sorruta ja Echolyn onnistuu tällä levyllä kuulostamaan vain itseltään.
Täytyy myöntää että itse tarinaa en täysin ymmärrä. Roadmoviemaiset tunnelmat siinä ripauksella Kerouacia ja lopulta tunnelmat muuttuvat jopa hieman psykedeelisen apocalyptisiksi. Mistä lopulta on kyse jää hieman epäselväksi mutta yksittäisinä osuuksina sanoitukset sykähdyttävät usein.
Jos jotain negatiivista on sanottava niin ehkä kappale on hitusen ylipitkä ja tuntuu että tiettyjä teemoja pyöritetään loppupuolella hieman liian paljon. Tämä on kuitenkin saivartelua, loistavasta levystä on kyse. Yksi 2000-luvun hienoimmista albumeista.
Nimi muutettu
Nimi muutettu on alunperin Rovaniemeltä kotoisin olevan Absoluuttisen Nollapisteen kuudes ja ehdottomasti paras studiolevy. Absoluuttisen Nollapisteen proge-pop on hioutunut huippuunsa Nimi muutetulla ja levy on täynnä vain hyviä ja vielä parempia biisejä. Bändi tykittää hittiä hitin perään tällä levyllä.
Biisit ovat täynnä nokkelia koukkuja niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Kappaleet ovat todella tarttuvia, jopa niin että ihmetyttää että levyltä ei noussut Eräät tulevat juosten (joka sai paljon radiosoittoa) ja Irene Kaktuksen lisäksi enempää sinkkuhittejä. Toisaalta näissä tarttuvissakin biiseissä on riittävästi syvyyttä ettei yksikään ole käynyt tylsäksi 15 vuoden soiton jälkeenkään. Hyvänä esimerkkinä vaika edellä mainittu Eräät tulevat juosten jonka kertosäe muuttaa joka kerta hieman muotoaan.
Tommi Liimatta ei ole koskaan kirjoittanut yhtä mainioita sanoituksia kuin tällä levyllä. Eikä kyse ole vain hah-hauskoista sanailuista vaan sanoitukset ovat täynnä varsin fiksuja huomioita ja nansseja. Tuntuu myös että Liimatta laulaa paremmin kuin yleensä. Tämä voi liittyä myös levyn todella onnistuneeseen tuotantoon. Se on samaan aikaan napakka ja lämmin ja hyvin orgaanisen kuuloinen. Parhaat biisit: Eräät tulevat juosten, Pyhä Nynny ja Irene Kaktus.
Up
Peter Gabrielin 7. studiolevy alkaa varsin armottomasti melkoista dynamiikkaa repivästi hyödyntävällä aggressiivinen kappaleella Darkness. Tuntuu kuin Gabriel haluaisi heti levyn alussa varoittaa että paluuta So-levyn pop-tunnelmiin ei ole luvassa. Tunnelmat ovat lähes kauttaaltaan hyvin synkkiä eikä niitä kevennetä missään vaiheessa Sledgehammerin tai Kiss That Frogin kaltaisilla ralleilla. Up:ia edeltävä oikea studiolevy, kahdeksan vuotta aeimmin ilmestynyt, Us oli melko seestynyt ja sisäänpäin kääntynyt ihmissuhdelevy (ja hieno sellainen). Mielen sisäavaruutta Upillakin luodataan, mutta musiikillisesti tämä on paljon räväkämpi tapaus ja jossain määrin paluuta kolmosen ja nelosen kokeellisiin tunnelmiin. Toki soundimaailma on hyvin erilainen ja esimerkiksi noiden levyjen etniset kuviot ovat (lähes) täysin poissa.
Levyn ehkä eniten hittipotentiaalia sisältävä biisi, talkshow-satiiri The Barry Williams Show on sanoituksiltaan niin sysimusta että ei sillä ollut todellista mahdollisuutta menestyä hittimarkkinoilla vaikka olikin levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu (Sean Penn ohjasi hienon musiikkivideon). Sanoitukset ovat muutenkin levyllä todella hienoja. Biisit ovat melko pitkiä, yhtä lukuunottamatta kaikki kuusi tai seitsemän minuuttisia. Soundit ovat massiiviset, pääosin hyvässä mielessä vaikka ehkä hieman lipsahdetaan ylituotannon puolelle.
Levy on 66 minuuttia pitkä, mutta kantaa pitkän kestonsa varsin mukavasti. Biisimateriaali on kauttaaltaan laadukasta eikä sieltä ole helppo poimia floppeja eikä etenkään huippuja koska taso on koko ajan niin korkea. Ehkä minua kuitenkin eniten miellyttää eeppisiin elokuvamaisiin sfääreihin kasvava Signal To Noise joka hyödyntää upeasti ennen levyn julkaisua kuolleen Nusrat Fateh Ali Khanin ääntä. Koskettava I Grieve on myös yksi kohokohdista ja biisinä ehkä jossain määrin jatkoa Us:in tunnelmille. Upea, upea levy. Yksi parhaimmista mitä veteraaniproggari on 2000-luvulla saanut aikaiseksi. Toivottavasti tälle vielä joskus saadaan jatkoa Gabrielhan lupaili jo muutama vuosi levyn julkaisun (2002) jälkeen että samoissa sessioissa (Gabriel sävelsi Upia varten yli sata kappaletta) pääosin syntynyt levy I/O olisi viimeistelyä vaille valmis. No nyt on vuosi 2016 ja yhä tässä odotellaan :D
Niittoaika
Niittoaika on kitaristi Heikki Puskan johtaman Uzvan toinen levy. Niittoaika on hieno positiivisessa mielessä vanhanaikainen progelevy, Pitkiä koukeroisia suuntaan jos toiseenkin polveilevia kappaleita. Musiikki on instrumentaalista ja perusrock-soittimien lisäksi sitä maustaa lukuisat akustiset instrumentit kuten viulu, cello ja marimba. Haitaristi Kimmo Pohjonenkin vierailee levyllä, Niittoaika levyyn on vaikutteita saatu selkeästi vanhoilta proge-guruilta kuten Mike Oldfield, Tasavallan Presidentti, Soft Machine ja Frank Zappa. Vaikutteista on kuitenkin luotu omaperäinen keitos joka kuulostaa pääasiassa nimenomaan Uzvalta. Bändin jazzahtavasti orkestraalinen sointi on viehättävää kuultavaa. Välillä tämä tekisi mieli yhdistää jopa Canterbury-skeneen. Levyn hienoin kappale on eeppinen yli 17 minuuttinen Drontti. Niitoajan tuotanto on mukavan orgaaninen ja eloisa. Soundit ovat lämpimät, dynaamiset ja erottelevat. Apuna tuottamassa on ollut Wigwam- veteraani Mässe Groundstroem. Niittoaika on Uzvan paras ja samalla myös yksi 2000-luvun parhaista kotimaisista proge-levyistä. Paras biisi: Drontti.
In Absentia
Porcupine Tree palasi seitsemännellä studioalbumillaan In Absentia hieman muuttuneella kokoonapanolla. Potkut saaneen Chris Maitlandin (Wilsonin ja Maitlandin erimielisyydet eskaloituivat joidenkin huhujen mukaan nyrkkitappelun tasolle) tilalle pestattiin virtuoosirumpali Gavin Harrison. Harrison tuli mukaan melko myöhäisessä vaiheessa In Absentian sessioita, mutta jonkin verran hänen äärimmäisen hienostunut rytmiikan ymmärryksensä paistaa jo tälläkin levyllä.
In Absentialla Porcupine Treen musiikki muuttui selkeästi aiempaa raskaammaksi. Kitarariffit ovat valtavia ja koko levyn soundi varsin massiivinen. Onneksi raskaan junttauksen väliin on ripoteltu sopivasti myös eteerisempiäkin kappaleita kuten Lips Of Ashes, upeasti toimivaa moniäänistä laulua sisältävä Heartattack in A Layby ja todella kaunis levyn haikea kohokohta Collapse The Light Into Earth. Levyn poppipuolta edustaa tarttuvasti eteenpäin pompahteleva The Sound Of Muzak (jonka sarkastiset sanoitukset voisivat hyvin kuvata Steven Wilsonin tuoreinta soololevyä To The Bone ).
In Absentian kappalemateriaali on pääosin hyvin laadukasta eikä levyyn oikeastaan mahdu yhtään heikkoa kappaletta, mutta silti levy tuntuu 68 minuuttisena hieman ylipitkältä ja aavistuksen tasapaksulta. Kolmen edellisen albumin Signifyn, Stupid Dreamin ja Lightbulb Sunin tasoon ei aivan ylletä, mutta hyvä levy tämäkin on.
In Absentia oli Porcupine Treelle jonkinmoinen kaupallinen läpimurto. Albumi julkaistiin suuren Atlanticin alamerkillä Lava ja se myi reilusti enemmän kuin yksikään bändi aiempi levy. Bändin profiili nousi roimasti ja keikkapaikatkin muuttuivat astetta ellei pariakin suurempiin. Parhaat biisit: Collapse The Light Into Earth ja Blackest Eyes.
Timeloss
Ruotsalaisbändin erinomainen debyytti. Paatoksen perusti vuonna 1999 Reine Fiske and Stefan Dimle, Petronella Nettermalm, Ricard Nettermalm ja Johan Wallen. Erityisesti Reine Fiske on skenessä aika tunnetukin kaveri koska hän on soittanut mm. Landberkissä, Motorpsychossa, Elephan9:ssa ja Dungenissa. Timelossin musiikki on hieman retrohtavaa progea johon tuo uniikin sävy bändin triphop-vaikutteet. 70-luvun King Crimson kohtaa 90-luvun Portisheadin on mielestäni suht osuva tapa kuvata bändin soundia. Levyn biisien tyyli vaihtelee varsin riehakkaista proge-revittelystä hitaampiin tunnelmointeihin. Levyn kohokohta on 14 minuuttinen Quits jossa triphop-tunnelmoinnisa meininkiä kasvatetaan pikkuhiljaa kohti lopun todella riehakasta proge-irrottelua jossa on sävyjä myös freejazzista. Hieno levy. Paatos teki timelossin jälkeen vielä neljä kokopitkää studioalbumia, mutta harmi kyllä ne olivat toinen toistaan valjumpia esityksiä. Parhaat biisit: Hypnotique ja Quits.
Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
Hienoa ja omalaatuista musiikkia jonka voisi ehkä luokitella vaikkapa psykedeeliseksi folkiksi. Levyn kappaleissa on ihastuttava eteerinen ja leijaileva fiilis ilman että ne hyytyvät tyhjänpäiväiseksi haahuluiksi. Mika Rätön sanoitukset ovat oivaltavia ja niiden kuunteluun tuo oman pikantin lisäsävynsä se että koko ajan saa arvuutella että onko kaveri aivan tosissaan vai onko koko juttu tehty kieliposkessa. Ehkä totuus on jossain puolitiessä. Musiikki on pääosin akustista ja hyvin kevyttä. Akustiset kitarat ovat pääosassa, mutta niitä maustetaan välillä mukavasti paitsi muilla perusrockbändin instrumenteilla niin myös mm. jousilla, saksofonilla ja trumpetilla. Myös kolmen naisvokalistin taustalaulut toimivat mukavasti. Päätosraidassa Supersankari koko maailman useimmat näistä elementeistä isketään ensimmäistä kertaa samaan aikaan tiskiin ja lopputuloksena onkin oikein uljasta paatosta ja hieno finaali mainiolle levylle. Parhaat biisit: Ei aurinko milloinkaan laske, Onnellisen valkoinen, Suunnaton seikkailu läpi avaruuden ja Supersankari koko maailman.
Snow
Spocks Beardin kuudesta albumi Snow on tuplakonseptialbumi. Bändin edellinen levy V on pieni mestariteos. Snow ei yllä yhtä korkealle, mutta siihen nähden että levyllä on mittaa peräti 114 minuuttia on levy yllättävänkin laadukas kokonaisuus. Levyn konsepti on jotain huuhaata hylkiöstä nimeltä Snow jolla on ihmeellisiä voimia. Eli Tommy rip-off johon sotketaan Lamb Lies Down On Broadwaymaisia hieman absurdimpia ja esoteerisempia aineiksia. Snown musiikki on energistä ja vauhdikasta ja tällä kertaa mukaan on hiipinyt hieman enemmän sellaista ameriikan rokki-meininkiä joka paikoitellen kuulostaa hieman epäilyttävältä, mutta liian juustoiseksi touhu ei silti vajoa. Parhaimmillaan sitten toisaalta tarttuvat kertsit yhdistyvät komeasti sopivan kompleksiseen progeiluun. Spocks Beard tasapainoittelee koko ajan akselilla Genesis meets Kansas meets Yes meets Journey. Pääosin siis varsin laadukas kokonaisuus, mutta kyllä tässä tiivistämisen varaakin olisi ollut reippaasti. Parhaat biisit: Long Time Suffering ja Devils Got My Throat.
Heathen
David Bowien ura saavutti kaupallisen huipentumansa mainion pop-levyn Lets Dance myötä vuonna 1983. Tämä menestys sai Bowien selvästi jotenkin raiteiltaan taiteellisesti ja Lets Dancea seurasi muutama surkea tuota levyä kopioivaa pop-levyä. Tämän jälkeen Bowien ura otti epätasaisemman suunnan. Oli suht onnistuneita kokeiluja kuten 1. Outside ja Earthling, mutta jopa näissä kunnianhimoisemmissa levyissä oli joten aavistuksen väkinäistä. Vuoden 2002 Heathenille Bowie palkkasi tuottajakseen vanhan luottomiehensä Tony Viscontin ja lopputulos on jos ei nyt sentään mikään mestariteos niin tasavahvinta Bowieta ainakin sitten vuoden 1983. Heathen ei ole erityisen kokeellinen tai haastava levy vaan se on tasaisen tyylikäs ja itsevarman kuuloine aikuisen miehen tekemä taiteellinen pop/rock-levy. Heathen on koko ajan vähintään tasaisen hyvä ja parhaimmillaan kuten upean tunnelmallisessa Slip Awayssa jopa erinomainen. Viscontin tuotanto on karsinut homman perusasioihin ja soundit ovat ajattomat ja suht yksinkertaiset. Levyllä soittaa hieno porukka muusikoita joissa on mukana sekä Bowien levyiltä tuttua väkeä kuten Carlos Alomar, mutta myös hänen levyillään aiemmin vierailemattomia muusikoita kuten David Torn, Matt Chamberlain ja Tony Levin. Heathen on miellyttävää kuunneltavaa ja hyvä levy vaikkei David Bowien mittavassa katalogissa mitenkään erityisen merkittävä tapaus. Parhaat biisit: Sunday, Slip Away, I Took A Trip On A Gemini Spaceship
CG3 2
Californi Guitar Trio on Paul Richardsin, Bert Lamsinj ja Hideyo Moriya vuonna 1991 perustama trio joka soittaa varsin kompleksista akustista kitaramusiikkia. Kolmikko tapasi alunperin Robert Frippin Guitar Craft -kursseilla ja he myös osa Robert Fripp and The League of Crafty Guitarists yhtyettä. California Guitar Trion tyyli on paljon velkaa Frippille ja musiikissa kuuluu usein Frippille tyypilliset nopeassa temmossa selkeästi näppäillyt toistuvat kompleksiset kuviot jotka pikkuhiljaa muuttavat muotoaan. He myös soittavat Frippin kehittämällä kitaravirityksellä The New Standard Tuning.
CG3 2 on poikkeuksellinen levy California Guitar Trion kataloogissa. Siinä missä yhtyeen puhtaasti kolmen akustisen kitaran varassa olevat tavalliset levyt käyvät välillä hieman tylsiksi omaan makuuni niin tällä levyllä ei samaa ongelma ole koska mukaan soppaan on lisätty Pat Mastelotton rummut ja Tony Levinin basso ja Stick. Musiikki kulkee edelleen vahvasti trion akustisten kitaroiden johdattamana, mutta Mastelotto ja Levin luonnollisesti tuovat mukaan enemmän bändi/rock-fiilistä. Myös Paul Richards taipuu soittamaan muutamassa kohdassa sähkökitaraa.
Kuten yleensäkin trion levyt on myös tämän albumin materiaali sekoitus omia sävellyksiä ja covereita. Covereina kuullaan Yesin Heart Of The Sunrise ja Mahavishnu Orchestran The Dance Of Maya sekä eräänlainen King Crimson -tribuutti Zundoko-Bushi joka on sekoitus japanilaista kansanmusiikkia ja 21st Schizoid Mania. Coverit ovat onnistuneita eikä trion omat sävellyksetkään yhtään hassumpia ole. Mainio levy. Parhaat biisit: Zundoko-Bushi, Blockhead ja The Dance Of Maya.
1. Echolyn: Mei
2. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu
3. Peter Gabriel: Up
4. Uzva: Niittoaika
5. Porcupine Tree: In Absentia
6. Paatos: Timeloss
7. Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
8. Spock's Beard: Snow
9. David Bowie: Heathen
10. California Guitar Trio with Tony Levin and Pat Mastelotto: CG3 2
Mei
Mei on vuonna 1991 perustetun Amerikkalaisen Echolynin viides studioalbumi. 2002 Echolyn yllätti kaikki julkaisemalla levyn jossa on vain yksi massiivinen 49 minuuttia kestävä kappale. Ja millainen biisi se onkaan! Mei ansaitsee ehdottomasti paikan eeppisten mittaisten kappaleiden eliitissä. Musiikki kulkee koko ajan luontevasti ja katkottomasti osiosta toiseen. Tuntuu että musiikki tukee koko ajan tarinaa eikä vain poukkoile mielensä mukaan vokaaliosuuksien ja satunnaisten instrumentaalijaksojen välillä kuten liian usein tälläisissä kappaleissa käy. Proge-kliseisiin ei juuri sorruta ja Echolyn onnistuu tällä levyllä kuulostamaan vain itseltään.
Täytyy myöntää että itse tarinaa en täysin ymmärrä. Roadmoviemaiset tunnelmat siinä ripauksella Kerouacia ja lopulta tunnelmat muuttuvat jopa hieman psykedeelisen apocalyptisiksi. Mistä lopulta on kyse jää hieman epäselväksi mutta yksittäisinä osuuksina sanoitukset sykähdyttävät usein.
Jos jotain negatiivista on sanottava niin ehkä kappale on hitusen ylipitkä ja tuntuu että tiettyjä teemoja pyöritetään loppupuolella hieman liian paljon. Tämä on kuitenkin saivartelua, loistavasta levystä on kyse. Yksi 2000-luvun hienoimmista albumeista.
Nimi muutettu
Nimi muutettu on alunperin Rovaniemeltä kotoisin olevan Absoluuttisen Nollapisteen kuudes ja ehdottomasti paras studiolevy. Absoluuttisen Nollapisteen proge-pop on hioutunut huippuunsa Nimi muutetulla ja levy on täynnä vain hyviä ja vielä parempia biisejä. Bändi tykittää hittiä hitin perään tällä levyllä.
Biisit ovat täynnä nokkelia koukkuja niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Kappaleet ovat todella tarttuvia, jopa niin että ihmetyttää että levyltä ei noussut Eräät tulevat juosten (joka sai paljon radiosoittoa) ja Irene Kaktuksen lisäksi enempää sinkkuhittejä. Toisaalta näissä tarttuvissakin biiseissä on riittävästi syvyyttä ettei yksikään ole käynyt tylsäksi 15 vuoden soiton jälkeenkään. Hyvänä esimerkkinä vaika edellä mainittu Eräät tulevat juosten jonka kertosäe muuttaa joka kerta hieman muotoaan.
Tommi Liimatta ei ole koskaan kirjoittanut yhtä mainioita sanoituksia kuin tällä levyllä. Eikä kyse ole vain hah-hauskoista sanailuista vaan sanoitukset ovat täynnä varsin fiksuja huomioita ja nansseja. Tuntuu myös että Liimatta laulaa paremmin kuin yleensä. Tämä voi liittyä myös levyn todella onnistuneeseen tuotantoon. Se on samaan aikaan napakka ja lämmin ja hyvin orgaanisen kuuloinen. Parhaat biisit: Eräät tulevat juosten, Pyhä Nynny ja Irene Kaktus.
Up
Peter Gabrielin 7. studiolevy alkaa varsin armottomasti melkoista dynamiikkaa repivästi hyödyntävällä aggressiivinen kappaleella Darkness. Tuntuu kuin Gabriel haluaisi heti levyn alussa varoittaa että paluuta So-levyn pop-tunnelmiin ei ole luvassa. Tunnelmat ovat lähes kauttaaltaan hyvin synkkiä eikä niitä kevennetä missään vaiheessa Sledgehammerin tai Kiss That Frogin kaltaisilla ralleilla. Up:ia edeltävä oikea studiolevy, kahdeksan vuotta aeimmin ilmestynyt, Us oli melko seestynyt ja sisäänpäin kääntynyt ihmissuhdelevy (ja hieno sellainen). Mielen sisäavaruutta Upillakin luodataan, mutta musiikillisesti tämä on paljon räväkämpi tapaus ja jossain määrin paluuta kolmosen ja nelosen kokeellisiin tunnelmiin. Toki soundimaailma on hyvin erilainen ja esimerkiksi noiden levyjen etniset kuviot ovat (lähes) täysin poissa.
Levyn ehkä eniten hittipotentiaalia sisältävä biisi, talkshow-satiiri The Barry Williams Show on sanoituksiltaan niin sysimusta että ei sillä ollut todellista mahdollisuutta menestyä hittimarkkinoilla vaikka olikin levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu (Sean Penn ohjasi hienon musiikkivideon). Sanoitukset ovat muutenkin levyllä todella hienoja. Biisit ovat melko pitkiä, yhtä lukuunottamatta kaikki kuusi tai seitsemän minuuttisia. Soundit ovat massiiviset, pääosin hyvässä mielessä vaikka ehkä hieman lipsahdetaan ylituotannon puolelle.
Levy on 66 minuuttia pitkä, mutta kantaa pitkän kestonsa varsin mukavasti. Biisimateriaali on kauttaaltaan laadukasta eikä sieltä ole helppo poimia floppeja eikä etenkään huippuja koska taso on koko ajan niin korkea. Ehkä minua kuitenkin eniten miellyttää eeppisiin elokuvamaisiin sfääreihin kasvava Signal To Noise joka hyödyntää upeasti ennen levyn julkaisua kuolleen Nusrat Fateh Ali Khanin ääntä. Koskettava I Grieve on myös yksi kohokohdista ja biisinä ehkä jossain määrin jatkoa Us:in tunnelmille. Upea, upea levy. Yksi parhaimmista mitä veteraaniproggari on 2000-luvulla saanut aikaiseksi. Toivottavasti tälle vielä joskus saadaan jatkoa Gabrielhan lupaili jo muutama vuosi levyn julkaisun (2002) jälkeen että samoissa sessioissa (Gabriel sävelsi Upia varten yli sata kappaletta) pääosin syntynyt levy I/O olisi viimeistelyä vaille valmis. No nyt on vuosi 2016 ja yhä tässä odotellaan :D
Niittoaika
Niittoaika on kitaristi Heikki Puskan johtaman Uzvan toinen levy. Niittoaika on hieno positiivisessa mielessä vanhanaikainen progelevy, Pitkiä koukeroisia suuntaan jos toiseenkin polveilevia kappaleita. Musiikki on instrumentaalista ja perusrock-soittimien lisäksi sitä maustaa lukuisat akustiset instrumentit kuten viulu, cello ja marimba. Haitaristi Kimmo Pohjonenkin vierailee levyllä, Niittoaika levyyn on vaikutteita saatu selkeästi vanhoilta proge-guruilta kuten Mike Oldfield, Tasavallan Presidentti, Soft Machine ja Frank Zappa. Vaikutteista on kuitenkin luotu omaperäinen keitos joka kuulostaa pääasiassa nimenomaan Uzvalta. Bändin jazzahtavasti orkestraalinen sointi on viehättävää kuultavaa. Välillä tämä tekisi mieli yhdistää jopa Canterbury-skeneen. Levyn hienoin kappale on eeppinen yli 17 minuuttinen Drontti. Niitoajan tuotanto on mukavan orgaaninen ja eloisa. Soundit ovat lämpimät, dynaamiset ja erottelevat. Apuna tuottamassa on ollut Wigwam- veteraani Mässe Groundstroem. Niittoaika on Uzvan paras ja samalla myös yksi 2000-luvun parhaista kotimaisista proge-levyistä. Paras biisi: Drontti.
In Absentia
Porcupine Tree palasi seitsemännellä studioalbumillaan In Absentia hieman muuttuneella kokoonapanolla. Potkut saaneen Chris Maitlandin (Wilsonin ja Maitlandin erimielisyydet eskaloituivat joidenkin huhujen mukaan nyrkkitappelun tasolle) tilalle pestattiin virtuoosirumpali Gavin Harrison. Harrison tuli mukaan melko myöhäisessä vaiheessa In Absentian sessioita, mutta jonkin verran hänen äärimmäisen hienostunut rytmiikan ymmärryksensä paistaa jo tälläkin levyllä.
In Absentialla Porcupine Treen musiikki muuttui selkeästi aiempaa raskaammaksi. Kitarariffit ovat valtavia ja koko levyn soundi varsin massiivinen. Onneksi raskaan junttauksen väliin on ripoteltu sopivasti myös eteerisempiäkin kappaleita kuten Lips Of Ashes, upeasti toimivaa moniäänistä laulua sisältävä Heartattack in A Layby ja todella kaunis levyn haikea kohokohta Collapse The Light Into Earth. Levyn poppipuolta edustaa tarttuvasti eteenpäin pompahteleva The Sound Of Muzak (jonka sarkastiset sanoitukset voisivat hyvin kuvata Steven Wilsonin tuoreinta soololevyä To The Bone ).
In Absentian kappalemateriaali on pääosin hyvin laadukasta eikä levyyn oikeastaan mahdu yhtään heikkoa kappaletta, mutta silti levy tuntuu 68 minuuttisena hieman ylipitkältä ja aavistuksen tasapaksulta. Kolmen edellisen albumin Signifyn, Stupid Dreamin ja Lightbulb Sunin tasoon ei aivan ylletä, mutta hyvä levy tämäkin on.
In Absentia oli Porcupine Treelle jonkinmoinen kaupallinen läpimurto. Albumi julkaistiin suuren Atlanticin alamerkillä Lava ja se myi reilusti enemmän kuin yksikään bändi aiempi levy. Bändin profiili nousi roimasti ja keikkapaikatkin muuttuivat astetta ellei pariakin suurempiin. Parhaat biisit: Collapse The Light Into Earth ja Blackest Eyes.
Timeloss
Ruotsalaisbändin erinomainen debyytti. Paatoksen perusti vuonna 1999 Reine Fiske and Stefan Dimle, Petronella Nettermalm, Ricard Nettermalm ja Johan Wallen. Erityisesti Reine Fiske on skenessä aika tunnetukin kaveri koska hän on soittanut mm. Landberkissä, Motorpsychossa, Elephan9:ssa ja Dungenissa. Timelossin musiikki on hieman retrohtavaa progea johon tuo uniikin sävy bändin triphop-vaikutteet. 70-luvun King Crimson kohtaa 90-luvun Portisheadin on mielestäni suht osuva tapa kuvata bändin soundia. Levyn biisien tyyli vaihtelee varsin riehakkaista proge-revittelystä hitaampiin tunnelmointeihin. Levyn kohokohta on 14 minuuttinen Quits jossa triphop-tunnelmoinnisa meininkiä kasvatetaan pikkuhiljaa kohti lopun todella riehakasta proge-irrottelua jossa on sävyjä myös freejazzista. Hieno levy. Paatos teki timelossin jälkeen vielä neljä kokopitkää studioalbumia, mutta harmi kyllä ne olivat toinen toistaan valjumpia esityksiä. Parhaat biisit: Hypnotique ja Quits.
Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
Hienoa ja omalaatuista musiikkia jonka voisi ehkä luokitella vaikkapa psykedeeliseksi folkiksi. Levyn kappaleissa on ihastuttava eteerinen ja leijaileva fiilis ilman että ne hyytyvät tyhjänpäiväiseksi haahuluiksi. Mika Rätön sanoitukset ovat oivaltavia ja niiden kuunteluun tuo oman pikantin lisäsävynsä se että koko ajan saa arvuutella että onko kaveri aivan tosissaan vai onko koko juttu tehty kieliposkessa. Ehkä totuus on jossain puolitiessä. Musiikki on pääosin akustista ja hyvin kevyttä. Akustiset kitarat ovat pääosassa, mutta niitä maustetaan välillä mukavasti paitsi muilla perusrockbändin instrumenteilla niin myös mm. jousilla, saksofonilla ja trumpetilla. Myös kolmen naisvokalistin taustalaulut toimivat mukavasti. Päätosraidassa Supersankari koko maailman useimmat näistä elementeistä isketään ensimmäistä kertaa samaan aikaan tiskiin ja lopputuloksena onkin oikein uljasta paatosta ja hieno finaali mainiolle levylle. Parhaat biisit: Ei aurinko milloinkaan laske, Onnellisen valkoinen, Suunnaton seikkailu läpi avaruuden ja Supersankari koko maailman.
Snow
Spocks Beardin kuudesta albumi Snow on tuplakonseptialbumi. Bändin edellinen levy V on pieni mestariteos. Snow ei yllä yhtä korkealle, mutta siihen nähden että levyllä on mittaa peräti 114 minuuttia on levy yllättävänkin laadukas kokonaisuus. Levyn konsepti on jotain huuhaata hylkiöstä nimeltä Snow jolla on ihmeellisiä voimia. Eli Tommy rip-off johon sotketaan Lamb Lies Down On Broadwaymaisia hieman absurdimpia ja esoteerisempia aineiksia. Snown musiikki on energistä ja vauhdikasta ja tällä kertaa mukaan on hiipinyt hieman enemmän sellaista ameriikan rokki-meininkiä joka paikoitellen kuulostaa hieman epäilyttävältä, mutta liian juustoiseksi touhu ei silti vajoa. Parhaimmillaan sitten toisaalta tarttuvat kertsit yhdistyvät komeasti sopivan kompleksiseen progeiluun. Spocks Beard tasapainoittelee koko ajan akselilla Genesis meets Kansas meets Yes meets Journey. Pääosin siis varsin laadukas kokonaisuus, mutta kyllä tässä tiivistämisen varaakin olisi ollut reippaasti. Parhaat biisit: Long Time Suffering ja Devils Got My Throat.
Heathen
David Bowien ura saavutti kaupallisen huipentumansa mainion pop-levyn Lets Dance myötä vuonna 1983. Tämä menestys sai Bowien selvästi jotenkin raiteiltaan taiteellisesti ja Lets Dancea seurasi muutama surkea tuota levyä kopioivaa pop-levyä. Tämän jälkeen Bowien ura otti epätasaisemman suunnan. Oli suht onnistuneita kokeiluja kuten 1. Outside ja Earthling, mutta jopa näissä kunnianhimoisemmissa levyissä oli joten aavistuksen väkinäistä. Vuoden 2002 Heathenille Bowie palkkasi tuottajakseen vanhan luottomiehensä Tony Viscontin ja lopputulos on jos ei nyt sentään mikään mestariteos niin tasavahvinta Bowieta ainakin sitten vuoden 1983. Heathen ei ole erityisen kokeellinen tai haastava levy vaan se on tasaisen tyylikäs ja itsevarman kuuloine aikuisen miehen tekemä taiteellinen pop/rock-levy. Heathen on koko ajan vähintään tasaisen hyvä ja parhaimmillaan kuten upean tunnelmallisessa Slip Awayssa jopa erinomainen. Viscontin tuotanto on karsinut homman perusasioihin ja soundit ovat ajattomat ja suht yksinkertaiset. Levyllä soittaa hieno porukka muusikoita joissa on mukana sekä Bowien levyiltä tuttua väkeä kuten Carlos Alomar, mutta myös hänen levyillään aiemmin vierailemattomia muusikoita kuten David Torn, Matt Chamberlain ja Tony Levin. Heathen on miellyttävää kuunneltavaa ja hyvä levy vaikkei David Bowien mittavassa katalogissa mitenkään erityisen merkittävä tapaus. Parhaat biisit: Sunday, Slip Away, I Took A Trip On A Gemini Spaceship
CG3 2
Californi Guitar Trio on Paul Richardsin, Bert Lamsinj ja Hideyo Moriya vuonna 1991 perustama trio joka soittaa varsin kompleksista akustista kitaramusiikkia. Kolmikko tapasi alunperin Robert Frippin Guitar Craft -kursseilla ja he myös osa Robert Fripp and The League of Crafty Guitarists yhtyettä. California Guitar Trion tyyli on paljon velkaa Frippille ja musiikissa kuuluu usein Frippille tyypilliset nopeassa temmossa selkeästi näppäillyt toistuvat kompleksiset kuviot jotka pikkuhiljaa muuttavat muotoaan. He myös soittavat Frippin kehittämällä kitaravirityksellä The New Standard Tuning.
CG3 2 on poikkeuksellinen levy California Guitar Trion kataloogissa. Siinä missä yhtyeen puhtaasti kolmen akustisen kitaran varassa olevat tavalliset levyt käyvät välillä hieman tylsiksi omaan makuuni niin tällä levyllä ei samaa ongelma ole koska mukaan soppaan on lisätty Pat Mastelotton rummut ja Tony Levinin basso ja Stick. Musiikki kulkee edelleen vahvasti trion akustisten kitaroiden johdattamana, mutta Mastelotto ja Levin luonnollisesti tuovat mukaan enemmän bändi/rock-fiilistä. Myös Paul Richards taipuu soittamaan muutamassa kohdassa sähkökitaraa.
Kuten yleensäkin trion levyt on myös tämän albumin materiaali sekoitus omia sävellyksiä ja covereita. Covereina kuullaan Yesin Heart Of The Sunrise ja Mahavishnu Orchestran The Dance Of Maya sekä eräänlainen King Crimson -tribuutti Zundoko-Bushi joka on sekoitus japanilaista kansanmusiikkia ja 21st Schizoid Mania. Coverit ovat onnistuneita eikä trion omat sävellyksetkään yhtään hassumpia ole. Mainio levy. Parhaat biisit: Zundoko-Bushi, Blockhead ja The Dance Of Maya.
+/- saldo : 0 | Tweet
BUBBLING UNDER
Deus Ex Machina: Cinque
Steve Howe: Skyline
Camel: A Nod and a Wink
Godspeed You! Black Emperor: Yanqui U.X.O.
Kimmo Pohjonen Kluster: Kluster
System of a Down: Steal This Album!
Doves: The Last Broadcast
Nebelnest: NoVa eXPReSS
The Flaming Lips: Yoshimi Battles the Pink Robots
A Nod And A Wink
Camelin ainakin toistaiseksi viimeinen studiolevy A Nod And A Wink ilmestyi kolme vuotta edeltäjänsä hienon Rajazin jälkeen. Vaikka A Nod And A Wink ei ole kai varsinaisesti teemalevy niin sen aiheet tuntuvat pyörivän menneiden muistelussa ja välillä vellotaan jopa nostalgiassa. Tyylillisesti musiikki on suht saman kaltaista kuin Rajazilla, mutta aavistuksen verran sitä on mielestäni viety enemmän Camelin 70-luvun tuotannon suuntaan. Tempot ovat nopeampia ja tunnelmat monipuolisempia. Nimibiisi esimerkiksi ei ole mitenkään hirveän kaukana Moonmadness-ajan sinfonisesta progesta. Osittain kurkottelu menneeseen toimii nimibiisissä, mutta jotain hieman väkinäistä siinä on.
Levyn kohokohta on melko yksinkertainen ja bluesiin vivahtava biisi Simple Pleasures. Vaivattoman ja aidon oloista musiikkia jonka Latimer laulaa uskottavasti. Kappele olisi sopinut hyvin Rajazille. Albumin tylsää antia omistaa töksähtelevästi etenevä A Boy?s Life. Fox Hill 10 minuuttinen tarina ketun elämästä tuo lauluäänen tyylin vaihteluineen mieleen jotkut Genesiksen 70-luvun hupailut, mutta Camelin kontekstissa ja Latimerin tehdessä noita ääniä lopputulos on vain lähinnä vaivaannuttava. Etenkin kun kappale on niin ylipitkä. Levyn lähes 11 minuuttisella päätösraidalla For Today Camel kuulostaa enemmän Pink Floydilta kuin koskaan aiemmin.
Kaiken kaikkiaan ANAAW on Rajazia vauhdikkaampi ja monipuolisempi albumi, mutta samalla ei myöskään yhtä koherentti kokonaisuus ja biisimateriaali on minusta huomattavasti epätasaisempaa. Keskitason Camel-levy.
Äh, laitetaanpas vielä oikean vuoden levyt tähän:
Francois Thollot: Contact
The Muffins, Bandwidth
Förträngt Hushållsarbete: Offret om att Älska...
Sotos: Platypus
NeBeLNeST: NoVa eXPReSS
Kuusumun Profeetta: Jatkuvasti maailmaa pelastamaan kyllästynyt supersankari
Uzva: Niittoaika
Francois Thollot: Ceux D'en Face ‎
Circle: Alotus
Circle: Sunrise
1. Paatos: Timeloss
2. Woven Hand: s/t
3. The Cinematic Orchestra: Every Day
4. Uzva: Niittoaika
5. Cody ChesnuTT: The Headphone Masterpiece
6. The Coral: s/t
7. Neko Case: Blacklisted
8. Magyar Posse: We Will Carry You Over the Mountains
9. Bright Eyes: Lifted or The Story is in the Soil, Keep Your Ear to the Ground
10. Tori Amos: Scarlet's Walk
Zkrimzolle tiedoksi, notta nyt eletään vuotta 2017.... ;)
Se siitä degeneraatiosta...