Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 2003

Kcrimso kirjoitti noin 2 vuotta sitten (4 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 35. vuosi.

1. King Crimson: The Power to Believe
2. Miroslav Vitous: Universal Syncopations
3. Belle and Sebastian : Dear Catastrophe Waitress
4. Muse: Absolution
5. CMX : Aion
6. Gordian Knot: Emergent
7. The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium
8. OSI: Office of Strategic Influence
9. Opeth: Damnation
10. Dream Theater: Train of Thought


The Power To Believe
King Crimsonin 13. ja toistaiseksi viimeisin studioalbumi. The Power To Believe on todella väkevä albumi ja niin siinä vaan kävi että King Crimson teki yhden koko uransa parhaimmista levyistä vielä 34 vuoden kypsässä iässä. The Power To Believen kokoonpano on sama kuin edellisellä, kolmen vuoden takaisella The ConstruKction of Lightilla, eli Robert Fripp, Adrian Belew, Trey Gunn ja Pat Mastelotto. Edeltäjäänsä nähden The Power To Believe petraa lähes kaikin tasoin, mutta etenkin tuotanto (by King Crimson & Machine) on parantunut huimasti. Siinä missä The ConstruKction of Light kuulosti kolkolta ja hieman demomaiselta on The Power To Believen soundi, voimakas, dynaaminen ja itsevarma. Itsevarmuus kuvaa muutenkin koko levyn meininkiä hyvin. Nyt tehdään eikä meinata!

King Crimson ei ehkä tavoittele tässä mitään kovin radikaaleja uusia aluevaltauksia vaan lähinnä käyttää taitavasti hyväkseen aiempaa perintöään mutta hioen sen huippuunsa todella taitavasti ja itsevarmasti kuten aiemmin tuli todettua. Etenkin ProjeKcts-levyt (ja niiden takana olleet keikat tietenkin täsmällisemmin) ovat olleet tärkeitä rakennuspalikoita tarjonneita kehityslaboratorioita, mutta kyllä King Crimson viittaa hetkittäin myös vanhempaan perintöönsä. Esimerkiksi Level Five on epävirallista jatkumoa Larks’ Tongues In Aspic -sarjalle.

The Power To Believen musiikki ei ole keskimäärin yhtä monimutkaista ja armotonta kuin The ConstruKction of Lightin, mutta koukeroisuutta löytyy tältäkin levyltä riittämiin mm. huikean raskaan polyrytmisen instrumentaaliin Level Fiven muodossa. Edelliseltä levyltä puuttuneet balladit ovat tehneet myös paluun oikein hienon Eyes Wide Openin muodossa. Levyn muita kohokohtia on futuristisen kuuloinen Elektrik ja boleromaisesti kasvava upea Dangerous Curves jonka voi ajatella olevan etäistä sukua myös vuoden 1970 Devil’s Trianglelle.

The Power To Believella Fripp antoi Pat Mastelottolle takaisin akustiset rummut ja hän sekoitteleekin niitä upeasti elektronisempiin paukuttimiin. Mastelotton soitto levyllä onkin mahtavaa kuultavaa ja hän nousee tällä levyllä lopullisesti Bill Brufordin varjosta ja ottaa paikkansa yhtenä progressiivisen rockin luovimmista perkussionisteista. Robert Fripp on myös jälleen kerran liekeissä tällä levyllä ja hänen notkeat kitarajuoksutuksensa ovat todella päräyttävää kuultavaa. Ei niin että Trey Gunnin ja Adrian Belewin suorituksissakaan mitään valittamista olisi. Virtuooseja molemmat.

Harmi että King Crimson ei jatkanut tästä heti muutamaa vuotta uuden levyn voimin sillä tästä olisi ollut todella hyvä jatkaa. The Power To Believe on mestariteos ja kenties King Crimsonin viiden parhaan albumin joukossa. Parhaat biisit: Level Five, Elektrik ja Dangerous Curves.

Universal Syncopations
Tsekkolovakkia-syntyisen mestaribasisti ja säveltäjä Miroslav Vitousin ties kuinka mones soololevy. Vitous tunnetaan ehkä parhaiten jazzrock-bändi Weather Reportista, mutta parhaat juttunsa hän on tehnyt lähdettyään bändistä vuonna 1973. Ja tämä ECM:lle levytetty Universal Syncopations saattaa olla niistä monista hienoista jutuista se kaikkeiin hienoin!

Vitous on koonnut Universal Syncopationsille aivan timanttisen bändin. Ydinryhmä on Chick Corea, Jack DeJohnette, John McLaughlin ja Jan Garbarek jota täydentää vielä torvisektio Valery Ponomarev, Wayne Bergeron ja Isaac Smith. Aikamoinen läjä mestareita siis kasassa. Homma ei kuitenkaan mene missään vaiheessa kilpasoitoksi vaan muusikot soittavat jatkuvasti hienovaraisesti yhteen musiikin ehdoilla. Ja kaikelle antaa lämpimän ja notkean pohjan Vitousin oma kontrabasso joka ei myöskään ujostele ottaa välillä myös johtavaa asemaa. Musiikki tuntuu aika tiukasti sävelletyltä ja jotenkin jopa orkestraaliselta. Universal Syncopations on upeaa musiikkia, mestarillisesti soitettuna ja hienoilla soundeilla kuulijalle tarjoiltuna. Yksi parhaista ikinä kuulemistani jazz-levyistä. Parhaat biisit: Bamboo Forest ja Univoyage

Dear Catastrophe Waitress
Belle & Sebastianin kuudes ja ehdottomasti paras studioalbumi. Ennen Dear Catastrophe Waitressia bändin musiikki oli folkahtavaa ja hieman lo-fi henkistä. Dear Catastrophe Waitressia luotsaamaan B&E pestasi supertuottaja Trevor Hornin. Hornin tuottamana bändin musiikki sai odotetusti napakan loisteliaat soundit ja enemmän pop-kiiltoa. Biisit kuulostavat tällä levyllä huomattavasti tuhdeimmilta ja suureellisimmilta kuin aiemmin. Sovitukset ovat varsin rikkaita jousineen ja puhaltimineen ja täynnä kaikenlaisia herkullisia pikku yksityiskohtia ja soundeja. Sovituksista suuri kunnia kuuluneekin Hornille joka on vihkosessa kreditoitu näin: ”producer, orchestral arrangements, brass arrangements”.

Onneksi kuitenkin myös itse pihvi eli biisit ovat kunnossa. Levyn kappaleet ovat nimittäin kauttaaltaan erittäin laadukkaita eikä niiden toimivuus ole vain hieman pröystäilevien sovitusten ansiota. Biisit ovat todella tarttuvia, mutta eivät silti mitään tylsiä rallatteluja joihin väsyy viimeistään kymmenennellä kuulemalla. Nokkelia niin sanoituksellisesti kuin musiikillisesti. Ja päävokalisti Stuart Murdoch laulaa todella hyvin! Dear Catastrophe Waitress on hyvin lähellä täydellistä pop-levyä ja vähintäänkin oman chamber pop alalajinsa ehdotonta eliittiä. Parhaat biisit: Dear Catastrophe Waitress, If She Wants Me, Asleep On A Sunbeam, If You Don’s Send Me, Lord Anthony, Stay Loose (oho tulipa monta!)

Absolution
Absolution on brittiläisen Musen kolmas ja bändin tähän astisen uran paras albumi. Absolutionilla Musen mahtipontiset stadionlaulut kohtaavat saumattoman sujuvasti kevyet proge-vaikutteet. Kitaristi/laulaja/kosketinsoittaja/säveltäjä Matthew Bellamyn rachamaninovimaiset pianojuoksutukset ilahduttavat erityiseti siellä täällä. Kuten toki myös hänen taitava kitarointinsa. Koko bändi soittaa tiukasti eikä 52 minuuttiseen levyyn mahdu juurikaan tyhjäkäyntiä. Biiseissä on mukana maukasta dramatiikkaa eikä touhu mene vielä naurattavuuden puolelle kuten joillakin myöhemmillä levyillä. Parhaat biisit: Apocalypse Please, Stockholm Syndrome ja Ruled By Secrecy.

Aion
Aion on CMX:n kymmenes studioalbumi ja ehdottomasti yksi bändin hienoimmista levyistä. Kolmen parhaan joukossa luultavasti. Aionin teemana on paholainen ja A.W. Yrjänä pyöritteleekin sanoituksissa onnistuneesti pahuutta eri näkökulmista. Aionin musiikki on usein melko aggressiivista ja varsin raskasta, mutta lempeämpiäkin sävyjä kuullaan riittävästi eikä biisit käy missään vaiheessa yksitoikkoiseksi runttaukseksi. Proge-vaikutteitakin on mukana suht runsaasti. Voisi sanoa että Aionilla kohtaa varsin onnistuneesti metalli, pop ja proge. Pop-puolesta kertoo se että tarttuvia melodioitakaan ei karsasteta josta ehkä paras esimerkki popahtava Melankolia jonka riimitely on paitsi hieman koomista niin myös suht epätyypillistä CMX:lle. Aionin 11 kappaleen joukkoon ei mahdu yhtään hutia vaan taso on vahva kautta levyn. Parhaat biisit: Fysiikka ei kestä, Palvelemaan konetta, Kuolemanristeyksestä kolme virstaa pohjoiseen

Emergent
Gordian Knot on stick-soittaja Sean Malonen (Cynic) projekti. Emergent on ”bändin” toinen albumi ja niistä se parempi. Emergentin musiikki on melko teknistä ja suht raskasta instrumentaaliprogea. Tyylillisesti liikutaan jossain fuusiojazzin ja progemetallin välimaastossa. King Crimsonin viimeisimmät inkarnaatiot ja Robert Frippin Guitar Craft -touhut lienevät myös keskeisiä vaikuttimia Sean Malonelle.

Emergentillä vierailee muutamassa kappaleessa Steve Hackett ja Bill Bruford jolla etenkin on levyllä melko tärkeä rooli hänen soittaessa lähes jokaisella kappaleella. Tämä levy taitaa olla itseasiassa Brufordin viimeinen sekaantuminen projektiin joka voidaan luokitella selkeästi progressiviseksi rockiksi. Levyn ehdoton kohokohta on Some Brighter Things jossa epäsäännöllisissä tahtilajeissa jyrääviä riffejä maustetaan majesteettisilla kitarasooloilla ja Bill Brufordin aivan upealla rumpaloinnilla joka on samaan aikaan kepeää, mutta silti todella voimakasta. Parhaat biisit: Some Brighter Things ja Muttersprach.

De-Loused in the Comatorium
De-Loused in the Comatorium on amerikkalaisen The Mars Voltan debyytti kokopitkä albumi. Kitaristi Omar Rodríguez-López ja vokalisti Cedric Bixler-Zavala perustivat The Mars Voltan heidän edellisen bändinsä punkahtavan At The Drive-Inin tultua tiensä päähän. The Mars Voltan musiikki on selkeästi progressiivista rockia, mutta säilyttäen silti edeltäjänsä punkahtavan energian. Progeiluun sotketaan mukavasti myös jazzahtavia juttuja ja jopa latino-rytmejä joten lopputulos on varsin uniikin kuuloinen. 70-luvun King Crimson kohtaa Miles Davisin Live-Evil-kauden voisi antaa luonnehdintana myös hieman vinkkiä mistä on kyse. Luulen että vaikutteita on ammenettu myös Santanalta ja Led Zeppeliniltä. De-Loused in the Comatorium kappaleet ovat yleensä tempoiltaan varsin nopeita. Meininki on raivoisan railakasta ja lähes jatkuvasti touhussa on ilahduttava fiilis että muusikoilta on vaarassa mopo karata kokonaan. Hengähdystaukoja ei juuri kuuntelijalle suoda mikä käy hieman rasittavaksi kun levyllä on mittaa kuitenkin tunnin verran. Parhaat biisit: Inertiatic ESP, Drunkship OF Lantern.

Office Of Strategic Influence
Office Of Strategic Influence on OSI:n ensimmäinen studiolevy. OSI on Fates Warning-kitaristi Jim Matheoksen alunperin kasaan laittama supergroup. Matheos värväsi porukkaan Dream Theaterin lahjakkaimman jäsenen kosketinsoittaja/laulaja Kevin Mooren sekä rumpuihin Mike Portnoyn (Dream Theater), kitaraan ja bassoon/stickiin Sean Malonen (Cynic). OSI:n debyytillä musiikki on melko teknistä ja raskasta eli progemetalliksi lähinnä laskettavissa vaikka jatkossa ”bändi” suuntasikin sitten hieman eri vesille Kevin Mooren ottaessa ohjakset tiukemmin käsiinsä. Toisaalta myös jo tällä levyllä progemetallin ohella on kuultavissa Mooren toisen projektin Chroma Keyn vahva artrock-vaikutus. Välillä liikutaan myös suht samanlaisissa tunnelmissa kuin Porcupine Tree näihin aikoihin (In Absentia). Tätä korostaa myös se että Steven Wilson laulaa (ja teki sanoitukset) levyn pisimpään kappaleeseen ShutDOWNiin. Levyn vokaalit erottavat OSI:n muutenkin perinteisestä progemetallista koska muut kappaleet (levyllä on myös muutama instrumentaali) laulava Kevin Moore ei todellakaan ole tyypillinen genren kiljukaula vaan huomattavasti vähäeleisempi tyyliltään. Parhaat biisit: ShutDOWN, When You Are Ready.

Damnation
Opeth goes Camel! Damnation on ruotsalaisen Opethin seitsemäs albumi. Opethin nokkamies kitaristi/laulaja Mikael Åkerfeldt on valtava 70-luvun progen ja erityisesti Camel-yhtyeen fani ja se kyllä kuuluu tällä albumilla. Damnationissa Opeth on hylännyt örinä-laulun ja ylipäätänsä metallivaikutteet ja kurkottelee lähinnä 70-luvun melodisen, melankolisen, hitaan ja hieman simppelimmän progemusiikin suuntaan. Konsepti toimii suht mukavasti etenkin kun kappaleet ovat laadukkaita ja Steven Wilsonin tuotanto (Wilson on myös äänittänyt ja miksannut levyn) tasapainoilee mukavasti jossain modernin ja retron välimaastossa. Damnation on tasavahva kokonaisuus, mutta ehkä hieman enemmän särmää eli niitä Opethin tyypillisimpiä metallijuttuja olisi voinut annostella säästeliäästi mukaan (miinus örinät!).

Alunperin Damnationin piti olla osa tupla-albumia samaan aikaan äänitetyn tyypillisemmän Opeth-levy Deliverancen (2002) kanssa. Lopulta levyt kuitenkin päätettiin jakaa kahdeksi eri julkaisuksi mikä sinänsä oli varmaan ihan fiksu veto, mutta näitä kahta tyyliä olisi voinut silti hieman sekoittaa. Levyn hienoin raita on kevyesti itämäisia vaikutteita mukaan sotkeva keskimääräistä energisempi Closure joka tosin loppuu hieman tylysti kuin seinään. Parhaat biisit: Windowpane, Closure ja Death Whispered A Lullaby

Train Of Thought
Amerikkalaisen progemetallibändi Dream Theaterin seitsemäs ja paras studioalbumi. Train Of Thoughtin tyypillinen luonnehdinta on ”DT goes Metallica”. Ja ihan osuva luonnehdinta tuo onkin. Train Of Thought on ylivoimaisesti raskain Dream Theater -levy. Turhat tiluttelut ja siirappiset imelyydet jotka vaivaavat bändin levyjä yleensä on riisuttu minimiin ja levyllä panostetaan enemmän raskaisiin riffeihin ja tuhtiin yhteissoittoon. Kompleksisuutta musiikissa on tietenkin etenkin rytmisesti sen verran enemmän että Metallica olisi näitä kappaleita soittaessa pulassa (etenkin Lars…).

Parhaimmillaan Train Of Thoughtin kappaleet ovat todella koukuttavaa jyräystä, mutta miinuksiakin löytyy. Kappaleet ovat lähes järjestään ylipitkiä (levyn seitsemästä biisistä viisi on yli 10 minuuttisia) kuten myös levy kokonaisuutena. Hyvä maku ei muutenkaan kestä koko levyn mitassa vaan etenkin Jordan Rudess sortuu muutaman kerran tiluttelemaan naurettavan kuuloisia sirkussäveliä jotka eivät materiaaliin istu.

Dream Theaterin akilleen kantapää on ollut (hyvän maun puutteen lisäksi) laulaja James LaBrie joka kuulostaa Train Of Thoughtilla tavallista vähemmän ärsyttävältä, mutta ei ole täysin vakuuttava silti levyn ”vihaisissa osuuksissa”. Kaikesta kriitikistä huolimatta Train Of Thought on silti koherentein Dream Theater -albumi ja miellyttävää kuunneltavaa silloin kun haluaa jotain vähän raskaampaa. Parhaat biisit: Honor Thy Father ja In The Name Of God

+/- saldo : 0 |

    Janus kirjoitti noin 2 vuotta sitten+/- saldo : 0
    1. The Mars Volta: De-Loused in the Comatorium
    2. Risto: s/t
    3. The Church: Forget Yourself
    4. Radiohead: Hail to the Thief
    5. King Crimson: The Power to Believe
    6. Calexico: Feast of Wire
    7. Robert Wyatt: Cuckooland
    8. Muse: Absolution
    9. Vuk: Exile!
    10. The Silver Mt. Zion Memorial Orchestra & Tra-La-La Band with Choir: "This Is Our Punk-Rock," Thee Rusted Satellites Gather + Sing

    JarkkoH kirjoitti noin 2 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Vähiksi jäi :(

    Ektroverde: Ukkossalama
    Opeth: Damnation
    Circle: Guillotine

    Kcrimso kirjoitti noin 2 vuotta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER:

    - Thinking Plague: A History of Madness
    - Birdsongs of the Mesozoic: The Iridium Controversy
    - Massive Attack: 100th Window
    - Anathema: A Natural Disaster
    - Steve Hackett: To Watch the Storms
    - Robert Wyatt: Cuckooland
    - Mew : Frengers
    - The Tangent: The Music That Died Alone
    - David Bowie: Reality
    - Sufjan Steven: Michigan
    -
    (Satunnaisessa järjestyksessä)

    Kcrimso kirjoitti noin 2 vuotta sitten+/- saldo : 0
    VUODEN FLOPIT
    Kaipa: Keyholder
    Groovector: Enigmatic Elements
    Spock's Beard: Feel Euphoria
    Caravan: The Unauthorised Breakfast Item