Pakolliset jazz-levyt
Kcrimso kirjoitti noin 21 vuotta sitten (104 kommenttia)
Nyt kun minulla on kova jazz-innostus päällä niin olisi kiva kuulla mitkä ovat teidän mielestänne sellaisia must-levyjä jotka ehdottomasti kannattaa kokoelmaan hankkia.
Eniten minua kiinnostaa tällä hetkellä 60-70-luvun materiaali, mutta vanhempiakin (ja uudempia) saa toki suositella.
Eniten minua kiinnostaa tällä hetkellä 60-70-luvun materiaali, mutta vanhempiakin (ja uudempia) saa toki suositella.
+/- saldo : 0 | Tweet
Nämä ainakin ovat ihan pakollisia:
John Coltrane: A Love Supreme (tästä muuten tuli äskettäin deluxe-painos)
Miles Davis: Kind Of Blue
The Dave Brubeck Quartet: Time Out
Jep, A Love Supreme ainakin kiinnostaa. Kind Of Blue on tuttu, se on kyllä hyvä, mutta ehkä vähän liian "vanhaa". ;) Dave Brubeck on vain nimenä tuttu, mutta hänen musiikkiaan ne ole (tietääkseni) kuullut.
Dave Brubeck on vain nimenä tuttu, mutta hänen musiikkiaan ne ole (tietääkseni) kuullut.
Take Five -biisin olet takuuvarmasti kuullut, muodossa tai toisessa. :) Tsekkaa, varmaan voi imuroida jostain.
Take Five -biisin olet takuuvarmasti kuullut, muodossa tai toisessa. :) Tsekkaa, varmaan voi imuroida jostain.
Ai niin tietysti! Kyllähän tuo on tuttu.
Mites Herbie Hancockin Sextant? Siitä olen kuullut kehuja. Saako puoltoääniä täällä? Entäs Hancockin muut levyt? Head Hunters minulla jo on. Hyvää menoa, mutta vähän liian funk kuitenkin.
Hancock-tuntemukseni on minimaalista. Head Hunters on kova. Sextant on mielenkiintoinen, mutta en ehkä ensimmäisenä sitä ostaisi. Rockit-hitin (1983?) olet varmaan sinäkin kuullut, se on ihan hauska. :) Joo, 80-luvulla mies teki tuota elekto-kamaa. Muutaman vuoden takainen Gershwins World on ok levy, oikeata jazzia vaihteeksi. Oikeastaan kyllä kiinnostuin siitä vasta kun kuulin radiosta tuolta levyltä peräisin olevan esityksen Summertime, jonka laulaa Joni Mitchell. ;)
Ennen funk-kauttaan Herbie teki vähän kokeellisempaa kamaa. Kannattaa tutustua ainakin Crossingsiin. Charles Mingusin The Black Saint and the Sinner Lady antaa myös varmasti progen suunnasta tuleville kuulijoille jotain. Uudemmasta kamasta kannattaa tsekata ainakin John Zornin johtaman Masadan levytyksiä. Vaan täysi noviisihan minäkin vielä jazzin suhteen olen...
Coltranen "Giant Steps" on kai myös aika klassikko. Siinä uskossa minä ainakin ostin sen. :) Villilä sooloilua.
No se kyllä on, mutta A Love Supreme on klassikompi ;)
Herbien Sextant on helkkarin hyvä! Melkoisen kokeellista, vaatii useita kuuntelukertoja avautuakseen. Muita kovia ovat sitten tätä edeltäneet Warnerin levyt: Mwandishi ja Crossing. Funkeimmista Headhunters ja Fat Albert Rotunda on varmaankin parhaat. Vuoden 1965 Maiden Voyage kuuluu kans jokaiseen jazz-hyllyyn (tosin ei oo vielä munkaan hyllyssä). Uudemmista oon kuullut vain Future Shockin (mm. Rockit), siitä en pitänyt ollenkaan.
Mitäs muuta.. no proge-diggarin jazz-hyllystä pitää löytyä myös Weather Reportia: Heavy Weather on vissiin tunnetuin ja hyvä, mutta pidän ehkäpä Black Marketista enemmän. 8.30 pitäis saada..
Laulupuolelta Nina Simonen My Baby Just Cares For Me on hyvä, sitte mulla on kans tämmönen missä Joya Sherrill laulaa Duke Ellingtonin biisejä - se on kans melko hyvä.
Viukkis mainitsi Zornin --JEAH! Naked City- yhtye on kanssa hauska siinä on zornin lisäksi mm bill frisell, joey baron ja yamatsuka eye.
uudempi, levy joka vois olla kiva on BRIAN BLADE & FELLOWSHIP: perceptual. Siinä on mukana myös methenyn ja scofieldin manttelinperijä Kurt Rosenwinkel (kundin levyt NEXT STEP ja HEARTCORE kanssa eri hyviä) ja joni mitchell.. Tosin tässäkään ei varmaan ole teille tarpeeksi särmää ;)
Ja toisaalla mainitsemani Gary Burtonin "Like Minds" (corea,metheny,haynes,holland)
Plus sitte DAVE HOLLAND QUINTETIN levyt, varsinki uusimmat.
nää viisi levyä on hyviä osoituksia siitä että jazz on vielä erittäin voimissaan nykyäänkin.
Kannattaa vanhemmista hankkia Miles davis quintetin (miles, herbie, williams, shorter, carter) levyjä, ne on ehkä parasta milesia. Ja sitte ornetten Shape of jazz to come ja Dolphyn out to lunch, vaikkapa.
Aivan ehdottomasti Coltranelta myös;
Blue Train
My Favorite Things
sekä parjuttu Ballads toimii hyvin viskilasin kanssa iltasella...
Davisilta vielä ainakin Milestones ja Bitches Brew. Sit vielä Stan Getz Quartetilta jotain...
jooo, sami. Toi my favorite things on ihan must. se on tosi kiva. Trane soittaa siinä ekaa kertaa levyllä sopraanoa. jejjee. Blue trainkin menettelee, mut MFT on kyl ehdoton. Siinä oli yllätyksekseni myös erittäin toimiva summertime.
uudempi, levy joka vois olla kiva on BRIAN BLADE & FELLOWSHIP: perceptual. Siinä on mukana myös methenyn ja scofieldin manttelinperijä Kurt Rosenwinkel (kundin levyt NEXT STEP ja HEARTCORE kanssa eri hyviä) ja joni mitchell.. Tosin tässäkään ei varmaan ole teille tarpeeksi särmää ;)
Mulla on Brian Bladen eka, se on mukava levy. Kai tuonkin voisi hommata jossain vaiheessa.
Dolphyn Out to Lunch on tosiaan suositeltava. Mitähän muuta miehen tuotannosta kannattaisi hankkia?
Dolphysta...
The Illinois Concert on hieno, mukana mm. nuori Herbie Hancock(!)
Sitten tietysti Iron Man, Other Aspects, Vintage Dolphy, Out There, nämä olen kuullut ja kaikki hyviä. Dolphy on varmaan monipuolisin puhaltaja kaikista, erityisesti huilunsoittonsa on säkenöivää, ja se bassoklarinetti on jännä soitin kanssa.
MZ; melkein mitä vaan (paitsi levy, jolla hän soittaa jonkun lattaribändin kanssa), koska Dolphyn tuotannossa sävellyksillä ei ole juurikaan väliä, vaan väkevillä, emotionaalislla sooloilla. Olen kuullut Dolphyn nostavan sooloillaan paskankin bändin eloon. Joten suurin osa on hyvää kamaa. Ehdoton dolphy klassikko on biisi God Bless The Child, joka on melkein kaikilla live taltioineilla. Dolphyhan soittaa bassoklarinettia myös ornetten Free Jazz levyllä vuodelta 1960.
Janus: toi perceptual on paljon kovempi kuin se eka, kannattaa hankkia! Se ei maksakaan yleensä kuin mid-price levyn verran! Tiesitkö muuten että blade soitti rumpuja myös bob dylanin "time out of mindilla" ja oli kiertueellakin. Ja viimeksi hän kiersi Daniel Lanoisin kanssa. Yksi hienoimpia 90-luvun levyjä on muuten mielestäni myös Emmylou Harrisin "Wrecking Ball", joka on Lanoisin tuottama. Silläkin levyllä Blade rummuttelee.
Tiesitkö muuten että blade soitti rumpuja myös bob dylanin "time out of mindilla" ja oli kiertueellakin.
Joo, levy löytyy hyllystä.
jos uudenpaa jazzia niin suomalainen Trio Töykeät?
ei se nyt ihan must mutta kyllä jos halvalla saa niin kumoaa kaikki muut cd hankinnat mitä sillä reisulla on mietitty.
Trio Töykeät on aika puiseva tapaus, sain joskus lahjaksi heidän levynsä
Sisu(?), oli pakko myydä pois kun ei vaan jaksanut... Jotensakin yhdentekevää "muzakia", ei sytytä.
didja kirjoitti 29/1/2004 klo 16:32: Trio Töykeät on aika puiseva tapaus, sain joskus lahjaksi heidän levynsä
Sisu(?), oli pakko myydä pois kun ei vaan jaksanut... Jotensakin yhdentekevää "muzakia", ei sytytä.
Sisu(?), oli pakko myydä pois kun ei vaan jaksanut... Jotensakin yhdentekevää "muzakia", ei sytytä.
en minä tapaus sisusta tiedä. Mutta Kudos on mielestäni hyvä.
Pläh, en ole oikein syttynyt töykeistä, enkä edes Rantalan soolo-konsertista. Hvyiä soittajia, mutta en tiedä jotenkin vaan. äh. Minusta rantalan musiikillinen komedia ei ole hauskaa.
Ja uudesta "high standardista" sen verran, että valitsen mielummin Brad Mehldaun "largo" -levyn. Se on kiva.
aloc kirjoitti 29/1/2004 klo 16:45: Pläh, en ole oikein syttynyt töykeistä, enkä edes Rantalan soolo-konsertista. Hvyiä soittajia, mutta en tiedä jotenkin vaan. äh. Minusta rantalan musiikillinen komedia ei ole hauskaa.
äh?
Suomalaisista:
Olli Ahvenlahti-The Poet 1976/01 Love
Olli Ahvenlahti-Bandstand 1975/01 Love
Mike Koskinen: Sunwebs 1976/01 Love
Oiling Boiling Two Faces 1977 CBS
Eero Koivistoinen: Wahoo 1973
Eero Koivistoinen: The Original Sin 1971 Scandia
Eero Koivistoinen-The Front Is Breaking 1976/?? Love
Christian Schwindt Quintet: For Friends And Relatives 1965 RCA
Two Faces,original sin & For Friends And Relatives ei valitettavasti ole uusintajulkaistu. For Friends And Relatives piti tulla uusiksi saman lafkan kautta mistä wahoo tuli,mutta lafkalla menee niin huonosti/on konkassa,että ainakaan hetkeen sitäkään helmeä ei vielä saada ulos uudestaan. Sääli,on niin hyvä levy.
Muita saa CD formaatissa, ja Wahoota myös vinyylinä.
tri töykeät nyt on keskinkertaista tylsääkin kamaa mielestäni.
Hancockin Sextant on toki hyllyssä,ihan hyvä levy,vaikka suosin itse herran 60-luvun tuotoksia kuten Empyrean Isles & Maiden Voyage.
Weather Reportilta minä suosittelisin mielummin ekoja levyjä.
Jos Weather Report iskee,niin osta Mahavishnun inner Moun.. , Birds Of Fire & Lost Trident Sessions.
Osta nämä heti,vaikket olisikaan kuullu. Et VOI pettyä.
Donald Byrd-A New Perspective 63 Blue Note
John Coltrane-Blue Trane 1957 Blue
Note
Miles Davis: Scetches Of Spain 1959 Columbia
Olisi hauska kuulla minkälaista kamaa etsit,kun jatsia on niin monenlaista. Esim mitkä ovat nykyisiä suosikkeja?
\n
[Muokattu 29/1/2004 / ???]
??? kirjoitti 29/1/2004 klo 17:21:
Olisi hauska kuulla minkälaista kamaa etsit,kun jatsia on niin monenlaista. Esim mitkä ovat nykyisiä suosikkeja?
Olisi hauska kuulla minkälaista kamaa etsit,kun jatsia on niin monenlaista. Esim mitkä ovat nykyisiä suosikkeja?
Minultako kysyt? Öh kysymykseni ei ole kovin ajankohtainen enää sillä se on jo vuoden vanha. Sen jälkeen jazziin on tullut tutustuttua jo jonkin verran. Suosikeiksi on toistaiseksi valikoitunut Miles Davis (etenkin Nefertitistä Bitches Brewiin), John Coltrane ja Herbie Hancock.
Eero Koivistoisen Wahoon tahtoisin, mutta kun ei löydy mistään. :(
Popparienkelin sivujen mukaan Wahoo! löytyy heiltä, tosin suuresti epäilen että ei pidä paikkaansa, sivunsa ovat perin kehnosti ajan tasalla.
Dixielandista saa halpoja kokelmia, mutta olisi hyvä olla aitoa New Orleans musiikkia mukana. Halpikset on uudelleen levytettyjä digitaliajalla, ihan hyviä jotkut. Mulla on yks Original Dixieland Jazz Band levy 20 luvulta. Ekat valkoiset kun levytti jazzia. Kivaa rahinaa kuuluu! Sidney Bechet ja pari muuta oli parhaita siltä ajalta.
En tiedä mihin MMW (Medeski, Martin & Wood) oikeastaan pitäisi luokitella, mutta heidän tuotoksiaan pitäisi löytyä jokaisen jazzin ystävän levyhyllystä.
Vanhemmasta tavarasta Colemanin "Shape of..." ja Coltranen "Giant Steps" ja "A Love Supreme" kolisevat itselle kaikkein parhaiten. Mingusta olen kuullut liika vähän, mutta asia täytyy korjata nopeasti.
Kitaristeista esim. Scofieldin, Holdsworthin, Mclaughlinin, Hendersonin ja Abercrombien jutut ovat vähintään tutustumisen arvoisia. Eikä unohdeta mm. Djangoa ja Montgomerya, jotka vaikuttivat ylläolevia aikaisemmin.
Jiihaa, eka viesti vasta nyt, vaikka keskustelua olen seurannut melko kauan... laiska kun olen.
Suosittelen lämpimästi Weather Reportin koko 70-luvun tuotantoa vaikka tää luetaankin jazz-rockiksi, mut tässä muutama:
- Weather Report (1971)
- Sweetnighter (1973)
- Mysterious Traveller (1974)
- Black market (1976); mun suosikki
Myös äijien (mm. Wayne Shorter, Joe Zawinul, Miroslav Vitous , Jaco Pastorius) oma tuotanto on tsekkaamisen arvoista. Tosin esim. Pastorius on huomattavasti parempi soittajana kuin säveltäjänä. Maailmankaikkeuden paras BASISTI!
Kikka Koreaa, melkein mitää vaan (60-70-lukua).
Suomalaisista ainaskin:
Junnu Aaltosen ja Otto Donnerin "Strings" (1976)
Jan Garbarek, Arild Andersen & Eetu Vesala "Triptykon" (1972)
Heikki Sarmanto & Junnu Aaltonen "Rise" (2001)
Yleensäkin välillä vv. 65-75 tehtiin "parasta" musiikkia, oli genre mikä tahansa.
Lopuksi; Lenni-Kalle Taipaleen koko tuotanto ;-).
Esitän jälleen omankin mielipiteeni, vaikkei kukaan sitä ole varsinaisesti pyytänytkään (toinen viestini kautta aikain):
Fuusiojazz. Itselläni aika ristiriitainen suhtautuminen ko. genreen. Mm. Cobhamin "Spectrum", Mahavishnu Orchestran "Inner Mounting Flame" sekä Davisin ja Hancockin fuusioteoksia löytyy. Kaksi viimeksi mainittua ovat ns. ikisuosikkeja. Pastoriusta en tajua (kikkailun makua, miksi soittaa jatkuvaa sooloa bassolla kun on keksitty kitara?). Myös Return To Foreverin eräs levy aiheutti taannoin inhon väreitä...
Suosikkijazzia ovat kaikki 50-60-l. coolit Blue Notet, 60-l. free (Sun Ra, Ayler, Coltrane, Coleman...), sekä 70-l. funk/soul jazz (Hubbard, Hancock jne.) Saakohan tästä enää mitään keskustelua aikaan? Tykkään nimittäin jauhaa ko. aiheesta loputtomiin!
Mahavishnua tuli yhteen aikaan kuunneltua paljon. Eipä enää oikein jaksa, tai ehkä kerran vuodessa.
Bill Bruford tekee tasaiseen tahtiin yhtyeensä Earthworksin kanssa laadukkaita jazz-levyjä. 80 ja 90-lukujen sähköisistä ja ehkä hieman kokeilevimmista sävyistä on viime vuosina siirrytty akustisempaan ja ehkä jopa perinteisempään jazz-ilmaisuun. Eipä noita Earthworksin levytyksiä voi "pakollisiksi" jazz-hankinnoiksi väittää, mutta todella mainiota musiikkia ne ovat ja ehdottomasti sieltä paremmasta päästä jos nykyjazzista (jota olen tosin hyvin vähän kuullut, myönnettäköön) puhutaan.
Ihan mielenkiinnosta: Mikä on nykyjazzista hyvää ja mikä huonoa päätä?
Ihan mielenkiinnosta: Mikä on nykyjazzista hyvää ja mikä huonoa päätä?
Oisko Kenny G sitä huonoa päätä?
Kenny G:hän on itse saatana.
Ylipäätänsä sellainen liiallinen viihteellisyys, yllätyksettömyys ja kaikenlainen särmän puute häiritsee nykyjazzissa. Mutta kuten jo sanoin aika vähän olen uudempia jazz-levyjä kuullut joten tämä ei todellakaan ole mikään asiantuntijalausunto. :wink:
Nää levyt ei petä:
John Coltrane: A Love Supreme, Blue Train, My favourite things
Miles Davis: Bitches Brew, Miles Ahead, Kind of Blue
Wayne Shorter: Juju, Speak no Evil
Chick Corea: Light As a Feather
Juhani Aaltonen&Otto Donner: Strings
Shorterilta kannattaa ehdottomasti tsekata myös Adam's Apple.
Joo! "Adam's Apple" on loistava, hyväntuulinen ja yllättävän "tanssittava" verrattuna Shorterin em. Coltrane-vaikutteisiin levyihin. Erityisen ässä on tietysti Footprints, jonka levytti myös Davisin kanssa...
Kiintoisa on myös "The All Seeing Eye", hieman kokeellisempaa soittoa laajennetulla kokoonpanolla (viisi puhallinta). En ole NIIN kauheasti kuunnellut, mutta hyvä levy silti. Sitten on muistaakseni vielä ainakin sellainen klassikko kuin "Schizophrenia", jota en ole kuullut... ja tämän jälkeen Shorter päättikin sitten ryhtyä takomaan rahaa tylsillä fuusiolevyillä (yritän edelleen provosoida!!).
Eipä silti, kyllähän miehen sopraanosaksofonityöskentely ainakin "Bitches Brew":llä on ihan toimivaa... oliko joku muuten katsomassa artistia Pori Jazzeilla pari vuotta sitten? Itse en ollut, mutta keikkaa on kehuttu minulle.
Mites Mingusin tuotanto puuttuu kokonaan?
Se kannattaa ainakin hankkia. Brasseista Airtoa ja Ray Barretoa. Funkkiosastosta tohon viela Jamalia, Hubbardin 70- luvun tuotantoa ja tietysti Bob Jamesia. Suomijatsista kandee tsekata Didier's Sound Spectrum ja Five Corners.
Pastoriusta en tajua (kikkailun makua, miksi soittaa jatkuvaa sooloa bassolla kun on keksitty kitara?).
Kommenttia en tajua. Pastorius soitti mielestäni erittäin tyylikkäästi. Fuusiorevityksissä agressiivisemmin ja esim. Joni Mitchellin biiseissä todella upeasti nauhattomalla. Sitä paitsi Pastoriuksella oli loistava groove.
Enkä ymmärrä joidenkin asennetta yleensä mihin tahansa soittimeen, jossa oletus tai väite on että jos on hyvä tekniikka niin ei ole fiilistä, tyylitajua yms.
No, selvennetään sen verran, että en väitä etteikö Pastorius olisi erinomaisen lahjakas muusikko ja visionäärinen taiteilija ("tyylitaju" on vaikeasti määriteltävä asia). Mutta koska juuri hän keksi ko. tavan soittaa, musiikki kuulostaa minun korvaani usein vain tämän kikan "esittelyltä", monet biisit ovat siis ikäänkuin vain välikappaleita tekniikalle. Tämän voisi sanoa kyllä monesta artistista, vaikkapa Hendrixistä...
Totta kyllä on, että Pastorius säestää Mitchelliä oivasti niillä muutamalla levyllä. Mutta minä tykkäänkin enemmän neidon folk-kauden tuotoksista! :wink:
Kyllä, Charles Mingus on pakollista. Wes Montgomeryä pitää myös olla, ja Joe Passin Virtuoso.
Funkkiosastosta tohon viela Jamalia, Hubbardin 70- luvun tuotantoa ja tietysti Bob Jamesia.
Onko Bob Jamesilla funkahtavaakin tavaraa? Kuulemani näytteet ovat olleet melkoisen pehmoa.
Funkkiosastosta tohon viela Jamalia, Hubbardin 70- luvun tuotantoa ja tietysti Bob Jamesia.
Onko Bob Jamesilla funkahtavaakin tavaraa? Kuulemani näytteet ovat olleet melkoisen pehmoa.
Kylla ne CTI:lle tehdyt levyt ja 70-luvun alun levyt ovat funkahtavaa.Joku Nautilushan on about samplatyin biisi Paybackin jalkeen (Tsekatkaa esim. ylivoimainen rap- styge Slick Rickin Children's story). Siina olet kylla oikeassa, etta ei se mitana kovin raakaa matskua ole...pitaisikohan puhua groovysta. Jos pianolla voi funkkia tehda, niin kylla tama misnusta tayttaa kriteerit.
Tuo Nautilus mulla onkin eräällä kokoelmalevyllä. Onhan se nätti kyllä.
Nautiluksesta olen aina pitänyt, mutta muuten Jamesin tuotanto vaikuttaa olevan liikaa kallellaan smooth jazziin sekä jazz-poppiin. Harmitonta taustamusiikkia yritysten cocktail-kutsuille.
Mitä itse aiheeseen tulee, niin en kyllä tiedä ovatko Jamesin tai Didier's Sound Spectrumin julkaisut _pakollisia jazz-levyjä_. Mutta hyvä että keskustelu rönsyilee.
Mites Mingusin tuotanto puuttuu kokonaan?
Se kannattaa ainakin hankkia. Brasseista Airtoa ja Ray Barretoa.
Se kannattaa ainakin hankkia. Brasseista Airtoa ja Ray Barretoa.
Oon Minguksesta ehdottomasti samaa mieltä. Suosittelen 50-60 lukujen vaihteen tuotantoa.
Sitten brasseihin; Moreiran lisäksi tottakai Flora (Purim) sekä näiden tuotantoa: Hermeto Pascoal, Astrud Gilberton, Antonio Carlos Jobimin, Baden Powell, Laurindo Almeida, Naná Vasconcelos, Dom Um Romão (soittanu mm. Weather Reportissa).
Muuten, Barretto on Brooklynin poikia. Nimestä päätellen vanhemmat taitaa olla Puerto Ricosta, mut vesseli ite synty Neuva Yorkissa reilut 70 vuotta sitten.
Getzin ja Gilberton "Getz/Gilberto" -LP:n voinee huoletta sijoittaa ns. pakollisten levyjen listalle...
Muista Etelä-Amerikan ihmeistä mieleen tulee Gato Barbieri esim. "El Pampero" on paikoitellen ihan jännä levy (erityisesti viimeinen kappale). Coltrane-soundi + sambarytmit, tyyli käy kyllä hiukan vanhaksi levyn mittaan. Toisaalta on tehnyt varmasti myös muunkinlaista, muistelen että ainakin alkuvaiheessa Don Cherryn kanssa. Sekä sitten myöhemmin kai jotain kamalaa crossover-kamaa (eikös ne kaikki?). Ja on muuten esikuva sille Muppetsien saksofonistille!
Gato on tehnyt klassikot "Fenix" ja "bolivia", joilla soittavat mm lonnie liston smith, stanley clarke ja john abercrombie. Ne ovat hyviä. Hän on myös tehnyt hyvin advantgardistista kamaa, esim. levy, jolla on sellisti (en muista albumin nimeä).
Ylipäätänsä sellainen liiallinen viihteellisyys, yllätyksettömyys ja kaikenlainen särmän puute häiritsee nykyjazzissa.
Tsekkaa esim seuraavia huomataksesi toisin:
-Pat Metheny: Imaginary Day, Quartet, Trio 2000 live
-Kurt Rosenwinkel: Next Step ja etenkin Heartcore (Kurt porissa tänä kesänä!)
-Brian Blade Fellowship : Perceptual
-Dave Holland Quintet : mitä vaan
-Cuong Vu : mitä vaan
-Ngyen Le : lähes mikä vaan
-Marc Ducret: sama kuin yllä
ja suomessakin on erittäin laatukamaa, esim:
-Ilmiliekki Quartet : March of the alpha males
-Delirium : delirium
-Gourmet : gourmet
-Kimmo Pohjonen: ihan mikä vaan
-Gnomus: ne pari levyä mitä ovat tehneet
ja uutta hyvää tulee koko ajan, esim nordic jazz cometsin suomen edustajayhtye Kvaldan esikoinen.
Mitä itse aiheeseen tulee, niin en kyllä tiedä ovatko Jamesin tai Didier's Sound Spectrumin julkaisut _pakollisia jazz-levyjä_. Mutta hyvä että keskustelu rönsyilee.
Jep, jep. Didier's:n levyn (ja varsinkin sinkut) nostaisin kylla mielenkiintoisemmaksi tuttavuudeksi kuin esmeks Toykeat. Mitenkaan pakollista kamaahan tuo ei tietenkaan ole. Aika vahanhan mitaan "pakollista" Coltranen, Minguksen ja Davisin ulkopuolisesta tuotannosta loytyy.
Suomi jaskasta viela sen verran, etta on se kylla pitkalti aika yhdentekevaa kamaa.
Suomi jaskasta viela sen verran, etta on se kylla pitkalti aika yhdentekevaa kamaa.
edelleen; tsekkaa vaikkapa nuo yllä mainitsemani suomalaiset jazz levyt. Voin vakuuttaa että vaikkapa Delirium, Ilmiliekki tai Kimmo Pee ei ole ollenkaan yhdentekevää musiikkia.
Suomi jaskasta viela sen verran, etta on se kylla pitkalti aika yhdentekevaa kamaa.
Eero Koivistoisen Wahoo! (1973) on ihan todella kova levy. Kannattaa kokeilla. Hieman funkahtavaa menoa ja Bitches Brewsta ei olla kovin kaukana tosin Wahoo! taitaa olla ihan läpisävellettyä kamaa toisin kuin BB.
Mikä mahtaa olla Bitches Brew'n ja Wahoon yhteinen nimittäjä?
Onko joku kuullut U-Street All Starsin kakkoslevyä?
Mikä mahtaa olla Bitches Brew'n ja Wahoon yhteinen nimittäjä?
Se, että ne kuulostavat minusta hieman saman kaltaisilta. Olet ilmeisesti eri mieltä. Voi voi.
Mikä mahtaa olla Bitches Brew'n ja Wahoon yhteinen nimittäjä?
Se, että ne kuulostavat minusta hieman saman kaltaisilta. Olet ilmeisesti eri mieltä. Voi voi.
Yhteinen nimittäjä; ainakin aikakausi (70 vs. 73). Mitä isot edellä sitä pienet perässä.
Mitä suomalaiseen jaskaan tulee, niin 70-luvulla tehtiin paljon parempaa että omaperäisempää (?) kuin nykyisin.
Nykysoittajat voivat olla (ja usein ovatkin) parempia soittajia (teknisesti), mutta säveltäjinä aika mitäänsanomattomia. Ågeli on tehnyt tehtävänsä eli lattapäistänyt jatsimuusikot. Voipi olla poikkeuksia(kin), mutei tule heti mieleen.
Hissimuusikoita kaikki tyynni. :wink:
Tossa Wahoolla on soittamassa mm. edesmennyt Kalevala-kitaristi Kurkinen. Jo senkin takia levy kannattaa tsekata.
_aM_
Aikakausi on yhteinen ja funk-vetoinen fuusio pinnassa, mutta onhan Bitches Brew sentään aika lailla härömpää kamaa kuin Wahoo! Itse vertaisin Wahoo!ta johonkin vähän suorempaan kamaan. Loistava levyhän tuo kyllä on, ja konseptinakin (tuplabändi) erinomaisen mielenkiintoinen. Koivistoiselta pitäisi varmaankin hankkia vielä Labyrinth.
Minusta Suomessa tehdään nykypäivänäkin erinomaisen hyvää ja mielenkiintoista jazzia, mutta suurta huomiota tuntuvat keräävän vain nämä Lenni-Kallet ja Trio Töykeät. Taustalla U-Street All Starsit, Ilmiliekit ja kumppanit tekevät sitten kaikkea muuta kuin hissimusiikkia. MP4 on muuten sellainen yhtye, jonka syksyllä ilmestyvää pitkäsoittoa kannattaa odottaa.
Ilmiliekki Quartet muuten esiintyy Espan lavalla torstaina klo 16. Täytyykin käydä kuuntelemassa.
Nykysoittajat voivat olla (ja usein ovatkin) parempia soittajia (teknisesti), mutta säveltäjinä aika mitäänsanomattomia. Ågeli on tehnyt tehtävänsä eli lattapäistänyt jatsimuusikot. Voipi olla poikkeuksia(kin), mutei tule heti mieleen.
Hissimuusikoita kaikki tyynni.
Näkyvätkö kirjoittamani viestit ainoastaan minun näyttöruudullanni?
Hissimusiikkia? Pöh. Kuuntele vaikka mainitsemiani artisteja. Esim Mikko Innanen (esim. Delirium, Gourmet, Triot ym ym) ja Esa Onttonen (esim. Gnomus ja Gourmet) ovat hyvin omaperäisiä ja varsin monipuolisia säveltäjiä. Samoin vaikkapa Raoul Björkenheim. Niklas Winter on taitava, mutta ehkä hivenen tasapaksu kuten myös Teemu Viinikainen, joka on kyllä mielestäni silti Winteriä huimempi kundi.
Myös Ilmiliekki Quartetissa on oivia säveltäjiä peräti kolme: Olavi Louhivuori, Verneri Pohjola ja Tuomo Prättälä. Heidät on myös noteerattu ansioidensa mukaan (Ola sai tuntuvan apurahan ja Verneri palkittiin juuri Pori Jazzin vuoden muusikkona). Myös esim Jarmo Saari, Samuli Mikkonen, Kari Ikonen sekä Arttu Takalo tekevät hyvää musiikkia.
Markku Veijonsuo ja Kimmo Pohjonen taas ovat oma lukunsa ja he ovat todella huimia kundeja. Ehkä heidän musiikkiaan ei aina yhdistetä suoraan jazziin, mutta molemmat ovat myöntäneet huomattavan yhteytensä free/moderniin jazziin. Viime vuonna oli kiva seurata Kimmo Pohjosen ja free rumpali Eric Echampardin täysin vapaata konserttia porissa.
Teemu Viinikainen on huippu. Vaikka U-Streetin puhallinrintama on järjettömän kovaa tavaraa, ei Teemu jää ollenkaan taustalle. Päinvastoin Viinikainen tuo soittoon mahtavasti henkeä ja toimii omassa roolissaan kuin nakutettu.
Teemu on hyvä. En ollut vakuuttunut hänestä U-Streetin ja sen antti sarpila levyn perusteella, mutta triossa Pyysalon ja Perkon kanssa hän soitti upeasti, hyvällä maulla ja pettämättömällä tyylitajulla. Samoin the Bronsonissa Teemun työskentely vakuuttaa. Silti tuo Perko-Pyysalo-Viinikainen on noista minusta paras; soittajat uskalsivat tässä mielestäni ottaa riskejä. U-Street ym on minulle ehkä hivenen liian suoraviivaista, vaikka se toki on omalla sarallaan huippua. Ehkä pitäisi kuunnella lisää, en oo edes tota Bowlinkia vielä ehtiny kuulla.
U-Street ei ainakaan ekalla levyllään toimi ollenkaan niin tehokkasti kuin livenä. Bowling olisi kiva tsekata juuri kuullakseen, onko tuo puoli kehittynyt sitten debyytin.
Bändin parin vuoden takainen keikka Pori Jazzin päälavalla löi melkein jalat alta. Varsinkin fonistien Holkko ja Lassy soitto oli jotenkin niin hurmiollista ja vahvaa, että vastaavaa kokee turhan harvoin.
Vaan olihan tuolla jo alkupään viesteissä mainittu ehdoton Mingus-helmi Black Saint And The Sinner Lady. Tuntuu kuin vasta isolla orkalla Mingus sai toteutettua progressiivisimmat visionsa.
Muiden pakollisten tekijöiden levyistä omat suosikit poikkeavat kaanonista. Coltranen Olé taitaa nousta transsijumittavan nimibiisinsä ansiosta herkullisimmaksi, ja Milesin On The Cornerin rapeaniskevä funk sopii parhaiten näin rytmi- ja metelipainotteisiin korviin.
Ja kun free-meteliin asti päästään, taitaa Peter Brötzmannin Machine Gun olla vieläkin ylittämätön. Miten jo v.-68 saattoi tulla jotain noin hurjaa? (Kyllä, alan pioneerilevyt kuten Ornetten Free Jazz ja Coltranen Ascension kalpenevat rinnalla)
Suomalaisista kolisevat parhaiten monet Björkenheimin projektit -- ja kuinka ollakaan (check kotilinkki :oops: ), Astro Can Caravanin kikkailuja kaihtava kollektiivinen imu 12-20 soittajan voimalla. Afro- ja klezmer-sävytteistä groovea sikinsokin free-tööttäyksen kanssa. "Kuin vihdoin toteutunut Sielun Veljien ja Sound & Furyn lopullinen fuusio", indeed.
Joo, tuossa tuli todella mainittua useampi killerialbumi jotka on olleet allekirjoittaneenkin ostoslistalla jo liian kauan... "Olé" on tosiaan minunkin lempi-Coltraneja, ei tainnut ikinä sen jälkeen enää yrittää mitään vastaavanlaista? "On The Cornerin" sijaan minulla on "Live-Evil", joka on ehkäpä suosikkini Milesin fuusiolevyistä toistaiseksi (Bitches Brew'tä en ole vieläkään täysin sulattanut).
Häpeäkseni tunnustan myös, etten ole vieläkään kuullut tuota legendaarista "Machine Gunia", mutta rohkenen väittää että Albert Ayler painii vähintään samassa sarjassa esim. "Live In Greenwich Village" tupla-CD on itselleni ainakin eräänlainen rajapyykki. Muista ainakin Cecil Taylor lähenee samaa tasoa, joskin instrumentista johtuen ei saa aikaiseksi yhtä paljon aikaiseksi ääntä (vaikka parhaansa yrittääkin)! Esim. "Conquistador!" on huippulevy silti.
Sitten on vielä vaikka Sun Ran "Heliocentric Worlds" osat 1, 2 ja 3 tuo ajoittain mieleen norsulauman ääntelyn! :wink: "Atlantis" pitää vielä hankkia...
Ja kun free-meteliin asti päästään, taitaa Peter Brötzmannin Machine Gun olla vieläkin ylittämätön. Miten jo v.-68 saattoi tulla jotain noin hurjaa? (Kyllä, alan pioneerilevyt kuten Ornetten Free Jazz ja Coltranen Ascension kalpenevat rinnalla)
Suomalaisista kolisevat parhaiten monet Björkenheimin projektit
Kyllähän tuota melua piisaa vaikka Bailey/metheny/wertico/bendian levyssä sign of four tai jossain Zornin villeimmissä tuotoksissa... Mutta eihän melu ole se pointti? Ainakaan noissa Ornetten ja tranen jutuissa se ei käsittääkseni ollut.
"Vittu täs on pahaa melua ja sekoilua" on samaa kukkoilua kun hevissä "vittu täs on nopein bassari" tai tiluttelussa "kyl tää jonni mäk, tai al di tiluttaa nii prkeleen nopsaan" Mutta jos sinua eniten viehättää melu, niin sitten asianlaita on toki toinen. En siis tarkoittanut että sinä kukkoilisit ko asialla, vaan uskon toki että the more the noise the better on sitten sinun juttusi -kunhan totesin.
Björkenheim on kyllä kova. Viimeksi on harmi kyllä tullut nähtyä häntä livenä tuolla Porissa muutama vuosi sitten, mutta se oli toki hyvä keikka.
Albert Ayler painii vähintään samassa sarjassa esim. "Live In Greenwich Village" tupla-CD on itselleni ainakin eräänlainen rajapyykki. Muista ainakin Cecil Taylor lähenee samaa tasoa
Mainittakoon myös Anthony Braxton, jolla on hauskoja levyjä. Kitaristi James Blood Ulmerin levy "Tales of Captain Black" (w/Ornette, Denardo ja Jamaaladen Tacuma) on taas eräänlainen nyrjähtänyt Bitches Brew. Se on hyvä.
Nyt kun muuten Free-linjoille mentiin, niin kannustan hankkimaan levyn, joka on minulle kovin rakas, nimittäin Ornette Colemanin ja Pat Methenyn yhteisproduktio SONGX. Laadukasta soittoa alusta loppuun ja hyvin tunnelmallista, kiihkeää ja rehellistä.
Joo, tuo "SONGX"-levy on mainittu täällä foorumissa kai jossain aiemminkin... mutta yhdistän Pat Methenyn aina fuusiotiluttelun tyyppiseen musaan. Armeijassa oli kanssani samaan aikaan yksi Metheny-fani, eivätkä makumme täysin kohdanneet... tosin kyllähän sekin nyt Klamydian ja Eput voitti kun piti valita :lol: Mutta olen siis toistaiseksi fanittanut hedelmällisin tuloksin vasta Ornetten alkuaikojen klassikoita.
Anhony Braxton, tuttu nimi, pitää tutustua. Onko mitään levyä suositella siltä? Ja miten kuvailisit miehen tyyliä yleensä? Ei kai sentään ole edellä mainittujen fonistien veroinen uudistaja, vaikka usein samassa yhteydessä (free) mainitaankin...
Otsikkoa sivuten...
Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa on tarjolla laarillinen jazz-levyjä hintaan yhdeksän euroa. Hancockia, Milesia, Shorteria... Ei mitään häkellyttävän halpaa, mutta otollista maaperää heräteostoksille. Omassa kädessäni oli jo kuusi levyä, kun huomasin tarjoushinnan edellyttävän Stockmannin kanta-asiakaskorttia.
Minulla oli siinä vaiheessa kahdeksan. Boikotoikaamme Akateemista.
, etten ole vieläkään kuullut tuota legendaarista "Machine Gunia", mutta rohkenen väittää että Albert Ayler painii vähintään samassa sarjassa .[/quote]
ah, totta mooses Ayler on vähintään yhtä pakollinen (miten unehtuikin mainita?) - ja niiden yllättävien gospel-, folk- ja rallattelumelodianpätkien ansiosta niissä on jopa hieman ..öh, iisimpää tarttumapintaa. Eli Brötzmann taitaa olla jotennii armottomammassa sarjassa, ja Ayler silleen monipuolisemmassa?
[quote] Mutta eihän melu ole se pointti? Ainakaan noissa Ornetten ja tranen jutuissa se ei käsittääkseni ollut.
uskon toki että the more the noise the better on sitten sinun juttusi
ah, totta mooses Ayler on vähintään yhtä pakollinen (miten unehtuikin mainita?) - ja niiden yllättävien gospel-, folk- ja rallattelumelodianpätkien ansiosta niissä on jopa hieman ..öh, iisimpää tarttumapintaa. Eli Brötzmann taitaa olla jotennii armottomammassa sarjassa, ja Ayler silleen monipuolisemmassa?
[quote] Mutta eihän melu ole se pointti? Ainakaan noissa Ornetten ja tranen jutuissa se ei käsittääkseni ollut.
uskon toki että the more the noise the better on sitten sinun juttusi
elä elä usko ihan mitä hyvänsä :wink: ...
Taisin vain luottaa epähuomiossa liikaa siihen, että jos aiheena ovat "pakolliset" jazzlevyt, ei tarvitse erikseen mainita hurjempienkin tapausten kohdalla notta tokihan ne erottuvat mahdollisista "the more noise the better" -yrittäjistä jo lähtökohtaisesti myös musiikillisilla ansioillaan. Eller hur?
Vai meinasitko että Machine Gun on pelkkää mölyä?
No beef - kunhan mielenkiinnosta tarkistelen.
Joo, tuo "SONGX"-levy on mainittu täällä foorumissa kai jossain aiemminkin... mutta yhdistän Pat Methenyn aina fuusiotiluttelun tyyppiseen musaan. [/quote]
Metheny yhdistetään turhan usein "viihteelliseen fuusioon" -jos hänen levyjään tutkii tarkemmin niin huomaa kuinka useimmat niistä ovat kovinkin progressivisia harmonisilta ja sovituksillisilta osiltaan. Metheny ja Mays ovat kiistatta rakenteen mestareita ja visionäärejä, Varsinkin uudempi tuotanto tuntuu olevaan uutta etsivämpää (verrattuna osin kovin kammottaviin Letter From Home/We Live Here/American Garage -tyylisiin levytyksiin..) esim Imaginary Day ja Trio Live 2000. Kuulemma ensi vuoden alussa ilmestyvä levy ja tuleva Trion live vievät Methenyä vielä uuteen suuntaan.
Methenyn suurimpia innoittajia ja musiikillisia sankareita on (wesin ohella) juuri Ornette. Tsekkaa levyt Bright Size Life, Rejoicing, 80/81, Song X, Imaginary Day ja Trio 2000 (tai villeimmät seikkaliut Zero Tolerance for Silence ja Sign Of Four) niin kuulet muutakin kuin fuusiotiluttelua.
[quote]Anhony Braxton, tuttu nimi, pitää tutustua. Onko mitään levyä suositella siltä? Ja miten kuvailisit miehen tyyliä yleensä? Ei kai sentään ole edellä mainittujen fonistien veroinen uudistaja, vaikka usein samassa yhteydessä (free) mainitaankin...
Metheny yhdistetään turhan usein "viihteelliseen fuusioon" -jos hänen levyjään tutkii tarkemmin niin huomaa kuinka useimmat niistä ovat kovinkin progressivisia harmonisilta ja sovituksillisilta osiltaan. Metheny ja Mays ovat kiistatta rakenteen mestareita ja visionäärejä, Varsinkin uudempi tuotanto tuntuu olevaan uutta etsivämpää (verrattuna osin kovin kammottaviin Letter From Home/We Live Here/American Garage -tyylisiin levytyksiin..) esim Imaginary Day ja Trio Live 2000. Kuulemma ensi vuoden alussa ilmestyvä levy ja tuleva Trion live vievät Methenyä vielä uuteen suuntaan.
Methenyn suurimpia innoittajia ja musiikillisia sankareita on (wesin ohella) juuri Ornette. Tsekkaa levyt Bright Size Life, Rejoicing, 80/81, Song X, Imaginary Day ja Trio 2000 (tai villeimmät seikkaliut Zero Tolerance for Silence ja Sign Of Four) niin kuulet muutakin kuin fuusiotiluttelua.
[quote]Anhony Braxton, tuttu nimi, pitää tutustua. Onko mitään levyä suositella siltä? Ja miten kuvailisit miehen tyyliä yleensä? Ei kai sentään ole edellä mainittujen fonistien veroinen uudistaja, vaikka usein samassa yhteydessä (free) mainitaankin...
Anthony on monipuolinen kundi ja itse olen tutustunut hänen tuotantoonsa kovin kapeasti. Pidän Creative Music Orchestra 1976 levystä, jossa on toisaalta kepeitä marsseja ja toisaalta runttausta kontrabassosaksofonin ja bassosaksofonin (jota soittaa Art ensemble of chicagon Roscoe Mitchell) voimalla. Kiintoisa on myös miehen duo levy kitaristi Derek Baileyn kanssa. Derek on myös omaperäinen kundi, jolla ihailijoita (esim metheny :) ) ja vihollisia.
Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa on tarjolla laarillinen jazz-levyjä hintaan yhdeksän euroa.Omassa kädessäni oli jo kuusi levyä, kun huomasin tarjoushinnan edellyttävän Stockmannin kanta-asiakaskorttia.
Juu, oli inhottava temppu akateemiselta tuo. Jätin ostamatta.
Vai meinasitko että Machine Gun on pelkkää mölyä?
No beef - kunhan mielenkiinnosta tarkistelen.
En puhunut tästä yksittäisestä Peetterin levystä mitään, ainoastaan yleisesti siitä että usein kuulee sanottavan että "vittu siinä _x_ levyssä on pahaa meuhkaamista!!"
Ja mitä tuohon prötsmanniin tulee, niin en ole kuullut machine gunia tarpeeksi (sitä kun en omista, niin olen joutunut tyytymään vain pieniin soundclippeihin) sanoakseni tuohon mitään. katsotaan uudestaan jos tulee hankittua.
Otsikkoa sivuten...
Omassa kädessäni oli jo kuusi levyä, kun huomasin tarjoushinnan edellyttävän Stockmannin kanta-asiakaskorttia.
Omassa kädessäni oli jo kuusi levyä, kun huomasin tarjoushinnan edellyttävän Stockmannin kanta-asiakaskorttia.
HAHAH. Joo, olin itsekin vilkaissut ko. laaria ja tullut siihen tulokseen, että kaiken sieltä löytyvän saa oikeasta levykaupasta yhtä halvalla; tuota korttijuttua en tiennyt lainkaan, ja sai kyllä nyt samantien miettimään uudestaan ko. kaupan tukemista muissakaan ostoksissa. Nuo kortit ovat aivan helvetin inhottavia.
Oletan, että myös tämänhetkiset kirja"tarjoukset" ovat vain kortin haltijoille?
Kuulin tuossa jokunen aika sitten Herb Robertson nimisen trumpetistin levyä Transparency. Loistavalta vaikutti ja meni kyllä suoraan ostolistalle. Onkos tuttu artisti? Mielelläni kuulisin kommentteja myös äijän muista levyistä. Etenkin levystä Shades of Bud Powell joka ainakin tällä hetkellä on ainoa joka löytyy esim. Cdonista.
Robertsonista en tiedä mitään, mutta levyn nimessä mainittu Bud Powell on kyllä ehdottoman "pakollinen" Monkin ohella ehkä tärkein jazz-pianisti. Kuinkas ei kukaan häntä ole vielä maininnutkaan?
Miehen diskografia muistuttaa kylläkin miinakenttää epätasaisuutensa vuoksi (Bud saattoi mielenterveysongelmien vuoksi soittaa yhtenä iltana loistavasti ja toisena täysin penkin alle). Kirjastosta sai lainaan 50-l. Blue Note -sessioita kokoavan boksin, joka oli kyllä täyttä asiaa...
Nämä ainakin ovat ihan pakollisia:
John Coltrane: A Love Supreme
Miles Davis: Kind Of Blue
John Coltrane: A Love Supreme
Miles Davis: Kind Of Blue
Jep, nämä juuri.
No en nyt tiedä kannattaako jazz-kokoelmaansa välttämättä noihin kahteen pelkistää molemmat toki hyviä ja tekijöilleen tyypillisiä, mutta onhan niillä paljon muitakin hyviä levyjä. Eikä jazz pääty Davisiin ja Coltraneen! Itselläni ainakin noiden kahden levyn kuuntelu on aika harvinaista, varsinkin "Kind of..." on jo käynyt liiankin tutuksi.
Miksiköhän juuri nämä kaksi on valittu oleellisimmiksi? Kai joku kriitikko 60-luvulla on vain päättänyt näin...
No en nyt tiedä kannattaako jazz-kokoelmaansa välttämättä noihin kahteen pelkistää...
No ei tietenkään, mutta näistä on hyvä aloittaa. Ja jos nämä eivät ole perusteoksia niin mitkä sitten?
Ei, en minä nyt sitä tarkoittanut että koko jazz maailman perustuu näiden kahden levyn varaan. Ei tietenkään. Ne nyt vain sattuvat olemaan harvinaisen hyviä levyjä.
Joo, ainoat jazz-levyt mitkä omistan on jotain fuusiota, eikä niitäkään ole kuin muutama. Viime aikoina alkanut tykkäämään vähän enemmän jazzin paskasta, mutta ei ne pahimmat teokset vieläkään aukea.
Chick Coreaa pitäis ostaa kyllä.
Joo, ainoat jazz-levyt mitkä omistan on jotain fuusiota
Fuusio onki parempaa ku tavallinen diiba-daaba ;)
Joo, ainoat jazz-levyt mitkä omistan on jotain fuusiota
Fuusio onki parempaa ku tavallinen diiba-daaba ;)
Right mate!
Kannattaako Steve Lacyyn tutustua, ja mistä levystä kannattaa aloittaa? Ei tarvitse olla mitenkään "helpoimmasta" päästä.
No, puutun jälleen puheeseen vaikken asiasta tiedäkään kuin välillisesti: kuuntelin alkuvuodesta Steve Lacyn ekaa (?) albumia levykaupassa. Olisikohan sen nimessä mainittu sopraanosaksofoni, 50-luvun lopulta. Kuulosti loistavalta, svengaavaa ja tyylikästä soittoa muttei liian viihteellistä. Jos pitää Coltranesta niin varmasti pitää siitäkin.
Myöhemmin herra siirtyi tietysti kokeellisempaan ilmaisuun näitä levyjä en ole vielä päässyt itse kuulemaan. Kiinnostaisi tietysti, ja olin vähällä ostaakin yhden viime viikolla... käteen jäi kuitenkin Alan Silvan "Lunar Surface". Yikes!!! :shock:
Kannattaako Steve Lacyyn tutustua, ja mistä levystä kannattaa aloittaa? Ei tarvitse olla mitenkään "helpoimmasta" päästä.
The Moon! Tsekkaa ensitilassa!
Alunperin julkaistiin ranskalaisen BYGin Actuel-sarjassa, joka on täynnä hyvää freetä (kuten nyt kaikki alan harrastajat tietävät). Tuo the Moon on jollain tapaa maaginen ja hervoton sessio. Rytmisesti ei aivan vapaa, mutta muuten kyllä. Kaverit ovat todella innoissaan, ja musiikki svengaa kybällä.
Muuten olen tutustunut Lacyyn aika (liian) laiskasti.
Mutta pääaiheeseen.
Ei ole mitään järkeä joka välissä toitottaa A Love Supremen ja Kind of Bluen mahtavuutta. Kuka siitä mitään hyötyy? Kiinnostuneet kyllä löytävät tiensä näiden ääreen ilman apuakin, luulen ma. Senkin tilan, ajan ja vaivan voisi käyttää siihen, että tuo esille levyjä, joihin ei välttämättä heti törmää, mutta jotka kokee aivan yhtä tärkeiksi.
Kuten esim:
Peter Brötzmann: Die Like a Dog.
Viime päivinä tullut kuunneltua lähinnä tätä. Kannattaa tarkistaa.
Hieno tribuutti Aylerille.
Ja löytyy jopa HKI:n kirjastojärjestelmästä.
Ja toinen BRTZMNN:
Peter Brötzmann/Fred Van Hove/ Han Bennink (FMP 130)
Otos siitä ajasta, kun hollantilaisten meininki ei ollut vielä liian humoristista, vaan vielä palveli tarkoitustaan tuoda perspektiiviin modernin konserttimusiikin perinne ja sen rasitteet, vakavuus ja elitismi. Tähän kun vielä laittaa saksalaisen Brötzmannin uhkean puhkuvan fonismin ja kruunaa Van Hoven äkkiväärällä pianismilla ja Benninkin nerokkaalla ja hyvällä tavalla virtuoosisella rumpaloinnilla ja meluamisella, on soppa erittäin sakea ja täynnä hyviä sattumia.
Englantilais-hollantilainen versio yllämainitusta olisi Derek Baileyn, Evan Parkerin ja Han Benninkin vielä ruutisempi Topography of the Lungs, joka kyllä vieläkin odottaa seuraajaansa äänivärien briljanssin ja puhtaan energian yhdistämisessä. Derek soittaa kuin garage-rokkari ikään.
Harmi vain, että Derekin ja Evanin kymmenisen vuotta sitten kehittämä emäriita estää tuon CD:lle menon. Olisi kyllä jo aika...
Tuo FMP 130 tuli juuri Atavisticilta CD:llä, joten sen kyllä saa käsiinsä suht helposti!
v
Joo, ainoat jazz-levyt mitkä omistan on jotain fuusiota
Fuusio onki parempaa ku tavallinen diiba-daaba ;)
Ja mäkun oon siinä kässäykses, et just fuusio on usein sitä 'tanan "diiba-daabaa". Siis ainaskin after 1975.
Tosin onhan sitä hyvääkin fuusiota. Tony Williams Lifetime esimerkiksi. Kaksi ekaa levyä ovat sellaista tajunnan virtaa että oksat pois. Siinä on todellakin yhdistetty rock ja jazz, ei vain pintapuolisesti vaan ns. hengen tasolla. Rockin energia, jazzin diversiteetti. Rockin yksinkertainen raisuus, jazzin harmoniset ulottuvuudet. jne.
Ja eihän Chick Coreankaan ekoissa valittamista ole, eri fuusiosta vaan on kyse.
Eikä Nucleuksen tokassa ja kolmannessa.
ja monissa muissa.
Mutta joo, kyllä se uudempi fuusio (tai suuri osa juuri n. 1975 jälkeen tehdystä) on juuri aikamoista "diiba-daabaa".
vs
Ahh, juuri kun olin "toipunut" Machine Gunin ekasta kuunteltukerrasta :shock: Mutta allekirjoitan kyllä edellä kirjoittaneen väitteet...
Selailin uudestaan tämän ketjun läpi ja ainakaan nopealla vilkuilulla Thelonius Monkista ei ollut mitään puhetta. Mitkäs on kyseisen kaverin oleellisimmat levytykset?
Sun Ra on huippu. Psykedeelistä jatzia.
Selailin uudestaan tämän ketjun läpi ja ainakaan nopealla vilkuilulla Thelonius Monkista ei ollut mitään puhetta. Mitkäs on kyseisen kaverin oleellisimmat levytykset?
Täältä löytyy varmaan jotain osviittaa:
http://rateyourmusic.com/artist/thelonious_monk
Minä en aikoinaan edes huomannut tätä ketjua.
Nyt luettuni sen läpi, huomasin ainakin tämmöisen pahan puutteen. PHAROAH SANDERS nimistä kaveria ei ole kukaan maininnut.
Tauhid 67
Karma 68
Izipho Zam 69
Thembi 72
Black Unity 72
Nämä ainakin kannattaa hommata.
Free/avangarde juttuja joskin todella sielukasta!
Art Ensemble Of Chicago (mainittiin ohimennen)
Les Stances A Sophie (Soundtrack)
Sisältää ehkä kaikkien aikojen hienomman Souljazz/avantgarde biisin. Theme De Yoyo Laulussa Fontella Bass, joka oli Lester Bowien vaimo.
Tottakai kaikki BYGille julkaistut freet pitää olla.
Suomalaisista nostaisin esille todella tuntematoman keverin nimeltä
Make Lievonen :ST love lrlp 237 vuodelta 1977
En tiedä onko CD julkaisua olemassa.
Musiikki on aivan mahtavaa Funkyjazziä. Nostaisin ihan samalle tasolle Koivistoisen ja Ahvenlahden kanssa.
Uh, Juu kyllä tuo Farao S. on todella tiukkaa kamaa! Harmittaa kun jäi miehen taannoinen keikka suomessa väliin (joskus 2000 luvun alkupuolella). Noiden impulse -levyjen lisäksi oon kokenu fantastiseksi eräältä kummalliselta halpis live -levyltä löytyvän tosi tiukan versioinnin John Coltranen "Equinox" -biisistä. Tietokone ei löydä ton levyn ("oh lord let me do no wrong") tietoja, vaan kun siirsin biisit koneelle cd:ltä, niin levyn nimeksi tuli "Greatest Classic Rock" tms. ja equinox -raita taisi olla "sunshine of your love". ! ? !
Omien levyjen lisäksi mies on soittanut paljon mm. Alice Coltranen kanssa. Alicehan taas kuoli tuossa joku aika sitten (samoihin aikoihin kuin M.Brecker). Hieno oli myös rouvan viimeiseksi (?) jäänyt levy "Translinear Light".
Missä on Rahsaan Roland Kirk?
...pakollisista puheenollen...
Missä on Rahsaan Roland Kirk?
Kyllä, kyllä. Kova o!
Ensimmäinen hankintani on vielä jossain atlantin yllä.
RAHSAAN ROLAND KIRK - 'rahsaan rahsaan'
Suomalaisista nostaisin esille todella tuntematoman keverin nimeltä
Make Lievonen :ST love lrlp 237 vuodelta 1977
En tiedä onko CD julkaisua olemassa.
On tästä olemassa cd-painos.
No, se kannattaa sitten hankkia.
SUURI KIITOS CD:stä!
Onko sulla Magman Hhai live levyä? Voisin laittaa sen sulle tulemaan.
onhan se cd:n että lp:nä
Meikä ei tuosta Lievosesta innostunut. Pharoah Sandersilta hommasin Black Unityn taannoin, se kyllä miellyttää.
Mainittakoon omintakeinen pianisti McCoy Tyner. Hänen Sahara-levynsä on varsin intensiivistä tavaraa.
Tyneria en muistanut!! No, kyllähän tänne vois laittaa paljon muitakin. Esim Eurooppalaisia.
Ei vaan jaksa kirjoitella.
Jos ei Funkyjazz kolahda niin ei se lievonenkaan.