AtomUs kirjoitti noin 22 vuotta sitten (2 kommenttia)

Joku viisas täällä on varmaankin tutstunut myös tähänkin yhtyeeseen? Itselläni ei ole bändistä juurikaan mitään tietoa (kun jaksaisi netistä etsiä) mutta ajattelinkin kysellä kokemuksia esim. SACRAMENT-levystä, tai yleensä yhtyeen tuotannosta. Satuin nettiradiosta kuulemaan THE REACH-kappaleen, josta näin ensituntumalta jäi varsin mielenkiintoinen kuva (king crimson vaikutteita?)

Hezzu kirjoitti noin 22 vuotta sitten+/- saldo : 0
Onhan tuosta joskus jotain kehuja kuultu, mutta eipä oo tullu levyjä hankittua. Tuosapa pari arvostelua:

http://www.progreviews.com/reviews/display.php?rev=ww-if

http://www.progreviews.com/reviews/display.php?rev=ww-et

http://www.progreviews.com/reviews/display.php?rev=ww-sac


Kansitaide ei oo kovin lupaavaa ;)


Kai kirjoitti noin 22 vuotta sitten+/- saldo : 0
White Willow yhdistelee aika hyvin kansanmusiikkia, goottilaissävytteistä synkkyyttä ja perinteisen sinfonisen rockin aineksia. Ainekset vaihtelevat, mutta yleensä kuulas naislaulu, akustiset kitarat, huilu, Mellotron ja annos analogistyylistä syntikointia kuuluu keitokseen. En menisi kauheasti Crimsoniin vertailemaan, mutta ehkä paikoin jotkut sointukulut yhdistettynä Mellotroniin, kirkkaisiin (ei siis Ian Anderson -tyylisiin) huilumelodioihin ja annoksiin särähtävää sähkökitaraa voivat tuoda mieleen "I Talk to the Wind"-, "Cadence and Cascade"- tai "Exiles"-Crimsonin. Ei "hirveesti koukeroisia sointukuvioita, tahtilajinvaihdoksia ja sooloilua" -progea, vaan pääasiassa melodista, hidastempoista ja tunnelmallista kehittelyä, joka meille synkkämielisille, vähäpuheisille ja lähes luonnontilassa eläville pohjoismaalaisille kuulemma on luonteenomaista, silloin kun emme ole ryyppämässä itseämme kuoliaaksi, hakkaamassa vaimojamme tai vain raatamassa itseämme hengiltä.

Sacrament on kolmesta julkaisusta paras. Sisältää muita enemmän säröisempiä rockelementtejä ja perinteisiä progeaineksia. Ex Tenebrisissä on muutamia jumalattoman kauniita melodioita, mutta se on muuten soundiltaan ja sovituksiltaan riisutumpi, sekä painottaa synkkähenkistä tunnelmointia siinä määrin, että monet progefanit pitävät tylsänä (minä en, mutta se olenkin vain minä). Ignis Fatuus on sekalaisin kolmesta: paikoin progempaa, paikoin hyvin pelkistettyä keskiaikaista tai synkänhaikeaa tunnelmointia. Itselleni ollut aina paikoin hyvä mutta jotenkin liian puleerattu ja mieleen painumaton toimiakseen kokonaisuutena. Monille tämä on kuitenkin modernin progen klassikko, joten kuunnelkaa, jos voitte, mutta vasta jos edelliset kaksi kolahtivat.