Camel
horsemajeure kirjoitti noin 21 vuotta sitten (128 kommenttia)
Keikkaraportti
Camel, 28.10.2003 Astoria, Lontoo
Kuten varmaan monet teistä ovat jo kuulleet, legendaarinen Camel päätti juuri "jäähyväiskiertueensa" Britanniaan. Viimeinen keikka oli 29.10. Sheffieldissä, toiseksi viimeinen Lontoossa edellisenä päivänä. Päätinkin ottaa pienen syysloman tuon Lontoon keikan ajalle ja suunnata paikalle.
Camelin jäähyväiskiertue oli alkanut jo aiemmin kesällä jenkeissä melko epäonnisissa merkeissä. Ensin bändin kosketinsoittajan, Guy LeBlancin vaimo sairastui vakavasti ja tuuraajaksi jouduttiin ottamaan lyhyellä varoitusajalla Tom Brislin, joka muuten pistäytyi jokin aika sitten Suomessakin Yesin riveissä. Silti kiertueen jenkkivaihe jäi tyngäksi, kun nuori rumpali Denis Clement sai oudon allergisen reaktion ja hänen sydämensä pysähtyi ja hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Denis toipui, mutta reaktion syytä ei koskaan saatu selville. Euroopan kiertuetta lykättiin hiukan ja koska Brislin ei sen jälkeen enää ollut käytettävissä, kosketinsoittajaksi valittiin vanha tuttu Camel- ja Kayak-mies, Ton Scherpenzeel. Hän ei lentopelkonsa vuoksi ole voinut satunnaisia etänauhoituksia lukuunottamatta osallistua Camelin nykyään Amerikasta käsin tapahtuvaan toimintaan. Euroopan kiertuekin kuitenkin käynnistyi tahmeasti, kun Espanjassa ilmeisesti lähes koko bändi sai ruokamyrkytyksen ja kiertuemanageri osoittautui täysin kelvottomaksi tapaukseksi. Andy Latimerin piti ottaa itse managerivastuu ja kiertueen loppupuoli sujuikin ilmeisesti varsin hyvin. Lukuunottamatta loppuvaiheessa Andyn saamaa flunssaa.
Sitten asiaan, eli Astorian konsertti-iltaan. Loppuunmyydyn klubin ovet avautuivat klo 19 ja ennen sitä väki oli muodostanut korttelin kulmien ympäri kiemurtelevan, yli 300 metriä pitkän triplajonon. Itse seisoskelin arvioni mukaan lähes 300m:n paikkeilla ja jonon häntä kasvoi vielä kauas seuraavan nurkan taakse. Minne lie jatkunut. Jonossa oli paljon tosi faneja, jotka olivat nähneet jo useampia keikkoja tälläkin kiertueella ja ihmiset näyttivät olevan enimmäkseen sitä ikäluokkaa, että Camel oli varmasti tuttu jo bändin alkutaipaleelta. Kun ovet avattiin, väki soljui aika sujuvasti sisään. Astoria on sellainen tummasävyinen, muistaakseni n.1200 hengen klubipaikka, ikäänkuin tupla- tai triplakokoon venytetty Tavastia-klubi. Ehkei aivan paras mahdollinen akustiikaltaan, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän mukava, mikä ehkä johtui lähinnä siitä, että paikalla oli hiukan vanhempaa, rauhallisempaa ja sopivasti Camel-henkistä väkeä. Telakoiduimme kaverini kanssa parvekkeen eturiviin, oikein hyvälle paikalle.
Keikan alkua saatiin odottaa puolitoista tuntia, mutta puoli yhdeksän aikaan odotus palkittiin. Hämärälle lavalle hiipi aplodien saattelemana neljä hahmoa ja hetken päästä paukahtivat ilmoille energiset ja voimakkaat Lady Fantasyn alkutahdit häikäisevien spottivalojen kera. Kyllä siinä vanhan fanin ihokarvat nousivat pystyyn. Kokoonpanon energinen tyyli kävi ilmi heti ekasta biisistä lähtien eikä hiipunut loppua kohden lainkaan. Parin ekan biisin aikana oli pieniä miksausongelmia, mutta sitten alkoi kaikki olla kohdallaan. Kahden tunnin ja vartin setti koostui seuraavista biiseistä:
Lady Fantasy
Unevensong
Hymn to Her
Echoes
Lawrence
Drafted
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Spirit of the Water
Ice
Arubaluba
Mother Road
Fox Hill
For Today
Encore: Never Let Go
Kokonaisuutena bändi soitti erittäin hyvin, varmasti ja hioutuneesti yhteen. Tunnelma Astoriassa säilyi innostuneena loppuun saakka ja bändillä näytti olevan hauskaa. Tunnelmat vaihtelivat suorastaan hartaasta (esim. Ice ja Drafted, jota yleisö lauloi antaumuksella mukana) lähes raivokkaaseen (esim. Arubaluba) ja hauskanveikeästä (Fox Hill) tiukan monimutkaisiin progeteoksiin (esim. Unevensong). Koko Camelin 30-vuotinen ura monine tyyleineen oli tiivistetty kompaktiin pakettiin. Onneksi biisivalikoimasta puuttuivat vain Single Factorin ja Stationary Travellerin biisit, vaikka ensinmainitulla onkin hieno instrumentaali Sasquatch. Ikävä kyllä suosikkiaöbumini Moonmadnessin biiseistä kuultiin vain edesmenneelle alkuperäiskosketinsoittajalle, Peter Bardensille osoitettu herkkä "Spirit of the Water", vaikka aiemmin kiertueella ohjelmistoon oli kuulunut illasta riippuen joko "Lunar Sea" tai "Another Night". Hiukan kyllä odottelin lavalle myös yllätysvieraita, lähinnä alkuperäisjäseniä, mutta ainoastaan Andy Wardin läsnäolo jossain yleisön seassa kävi ilmi Latimerin muistellessa menneitä välispiikeissä.
Seuraavassa hieman analyysia illan tunnelmasta muusikoiden kautta:
Andy Latimer (kitarat, laulu, nokkahuilu)
Andyn soitto on edelleen vallan huikeaa! Tyylillisesti mielelläni vertaan häntä Steve Hackettiin ja David Gilmouriin, melodinen, bluesiin nojautuva, rikas, tunteikas ja lyyrinen ilmaisija. Livenä saundeissa ja esityksessä tuntui olevan vielä jotakin ekstrapotkua, astetta enemmän munaa kuin originaaleilla studioversioilla. Ja varsin hauskaa oli myös seurata hänen eläytymistään sooloihin ja hänen kasvojen ilmeitään. Laulajana Andy ei ole mielestäni ollut koskaan erityisen kiinnostava ja tällä kertaa flunssan takia hänen äänensä petti hetkittäin. Sitkeästi hän kuitenkin myös vokaaliosuutensakin hoiti ja jaksoi vitsailla ja pitää yllä hyvää fiilistä sekä bändin että yleisön kanssa. Ja totta puhuen, Andyn oma projektihan Camel on ollut 70-80-luvun vaihteesta lähtien.
Colin Bass (basso, laulu)
Minulle oli yksi illan positiivisimmista yllätyksistä Colinin vahva lauluääni, mieleenpainuvimpina "Echoes" ja uusimman levyn (alunperin Andyn laulama) hauska "Fox Hill". Basistina Colin on tarkka, siisti, taitava ja varma, mutta mielestäni ei kovin persoonallinen. Hänenkin esiintymisensä oli läpi koko keikan hyväntuulista ja hauskaa seurattavaa.
Ton Scherpenzeel (koskettimet, taustalaulu)
Tämä useaan otteeseen bändissä mukana ollut mies ei ole koskaan ollut minun suosikkejani ja tällä kiertueella moni oli sähköpostilistoilla kritisoinut hänen karmeita saundivalintojaan. Totesin kritiikin aiheelliseksi, kun Ton onnistui lähes pilaamaan esim. harrastunnelmaisen "Ice" -kappaleen kammottavalla, mauttoman metallisella digitaalihuilusaundisoolollaan. Onneksi Andy pelasti tämän sooloilubravuurinumeronsa suosta takaisin maan pinnalle. Parissa muussakin biisissä Tonin saundillinen tyylitaju petti ja soolojen rakennekin tuppasi vähän hajoamaan käsiin. Joka tapauksessa Ton on kuitenkin taitava soittaja ja perusasiat hän onnistui hoitamaan ihan tyylikkäästi.
Denis Clement (rummut, nokkahuilu, koskettimet)
Tämä nuori, energinen ja teknisesti taitava kanadalaisrumpali on mielestäni hiukan tyylitajuton meuhkaaja joka hukkaa joidenkin tyylikkäiden Camel-biisien nyanssit liialliseen metelöintiinsä. Toisaalta joihinkin, etenkin ihan alkupään tuotannon raaempiin biiseihin hänen raivokas tyylinsä tosin sopi oikein hyvin, erityisesti näin livetilanteessa.
Kyllä jäi mahtava fiilis, kun tämäkin legenda tuli nähtyä. Ja vaikka tämä nyt oli nimeltään "Farewell Tour" ei Andy ole suostunut sanomaan juuta eikä jaata siitä, nähdäänkö Camel vielä joskus livenä, mutta ilmeisesti suuria kiertueita ei ole enää luvassa. Vaan eipä huolta siinäkään mielessä, että uutta musiikkia Camelilta on kuitenkin luvassa. Uuden levyn materiaalia Andy on jo jonkin verran säveltänyt ja alkuvuodesta pitäisi ilmestyä myös pienimuotoisempi, blues-pohjainen levy Latimer-Ward-Ferguson -triolta, eli Camelin kolmelta alkuperäisjäseneltä. Minusta pari viimeisintä Camel-levyä ovat olleet oikein pirteitä ja mallikkaita progelevyjä ja innolla odotankin taas uutta materiaalia.
-JM
\n
[Muokattu 7/11/2003 / horsemajeure]
Camel, 28.10.2003 Astoria, Lontoo
Kuten varmaan monet teistä ovat jo kuulleet, legendaarinen Camel päätti juuri "jäähyväiskiertueensa" Britanniaan. Viimeinen keikka oli 29.10. Sheffieldissä, toiseksi viimeinen Lontoossa edellisenä päivänä. Päätinkin ottaa pienen syysloman tuon Lontoon keikan ajalle ja suunnata paikalle.
Camelin jäähyväiskiertue oli alkanut jo aiemmin kesällä jenkeissä melko epäonnisissa merkeissä. Ensin bändin kosketinsoittajan, Guy LeBlancin vaimo sairastui vakavasti ja tuuraajaksi jouduttiin ottamaan lyhyellä varoitusajalla Tom Brislin, joka muuten pistäytyi jokin aika sitten Suomessakin Yesin riveissä. Silti kiertueen jenkkivaihe jäi tyngäksi, kun nuori rumpali Denis Clement sai oudon allergisen reaktion ja hänen sydämensä pysähtyi ja hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Denis toipui, mutta reaktion syytä ei koskaan saatu selville. Euroopan kiertuetta lykättiin hiukan ja koska Brislin ei sen jälkeen enää ollut käytettävissä, kosketinsoittajaksi valittiin vanha tuttu Camel- ja Kayak-mies, Ton Scherpenzeel. Hän ei lentopelkonsa vuoksi ole voinut satunnaisia etänauhoituksia lukuunottamatta osallistua Camelin nykyään Amerikasta käsin tapahtuvaan toimintaan. Euroopan kiertuekin kuitenkin käynnistyi tahmeasti, kun Espanjassa ilmeisesti lähes koko bändi sai ruokamyrkytyksen ja kiertuemanageri osoittautui täysin kelvottomaksi tapaukseksi. Andy Latimerin piti ottaa itse managerivastuu ja kiertueen loppupuoli sujuikin ilmeisesti varsin hyvin. Lukuunottamatta loppuvaiheessa Andyn saamaa flunssaa.
Sitten asiaan, eli Astorian konsertti-iltaan. Loppuunmyydyn klubin ovet avautuivat klo 19 ja ennen sitä väki oli muodostanut korttelin kulmien ympäri kiemurtelevan, yli 300 metriä pitkän triplajonon. Itse seisoskelin arvioni mukaan lähes 300m:n paikkeilla ja jonon häntä kasvoi vielä kauas seuraavan nurkan taakse. Minne lie jatkunut. Jonossa oli paljon tosi faneja, jotka olivat nähneet jo useampia keikkoja tälläkin kiertueella ja ihmiset näyttivät olevan enimmäkseen sitä ikäluokkaa, että Camel oli varmasti tuttu jo bändin alkutaipaleelta. Kun ovet avattiin, väki soljui aika sujuvasti sisään. Astoria on sellainen tummasävyinen, muistaakseni n.1200 hengen klubipaikka, ikäänkuin tupla- tai triplakokoon venytetty Tavastia-klubi. Ehkei aivan paras mahdollinen akustiikaltaan, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän mukava, mikä ehkä johtui lähinnä siitä, että paikalla oli hiukan vanhempaa, rauhallisempaa ja sopivasti Camel-henkistä väkeä. Telakoiduimme kaverini kanssa parvekkeen eturiviin, oikein hyvälle paikalle.
Keikan alkua saatiin odottaa puolitoista tuntia, mutta puoli yhdeksän aikaan odotus palkittiin. Hämärälle lavalle hiipi aplodien saattelemana neljä hahmoa ja hetken päästä paukahtivat ilmoille energiset ja voimakkaat Lady Fantasyn alkutahdit häikäisevien spottivalojen kera. Kyllä siinä vanhan fanin ihokarvat nousivat pystyyn. Kokoonpanon energinen tyyli kävi ilmi heti ekasta biisistä lähtien eikä hiipunut loppua kohden lainkaan. Parin ekan biisin aikana oli pieniä miksausongelmia, mutta sitten alkoi kaikki olla kohdallaan. Kahden tunnin ja vartin setti koostui seuraavista biiseistä:
Lady Fantasy
Unevensong
Hymn to Her
Echoes
Lawrence
Drafted
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Spirit of the Water
Ice
Arubaluba
Mother Road
Fox Hill
For Today
Encore: Never Let Go
Kokonaisuutena bändi soitti erittäin hyvin, varmasti ja hioutuneesti yhteen. Tunnelma Astoriassa säilyi innostuneena loppuun saakka ja bändillä näytti olevan hauskaa. Tunnelmat vaihtelivat suorastaan hartaasta (esim. Ice ja Drafted, jota yleisö lauloi antaumuksella mukana) lähes raivokkaaseen (esim. Arubaluba) ja hauskanveikeästä (Fox Hill) tiukan monimutkaisiin progeteoksiin (esim. Unevensong). Koko Camelin 30-vuotinen ura monine tyyleineen oli tiivistetty kompaktiin pakettiin. Onneksi biisivalikoimasta puuttuivat vain Single Factorin ja Stationary Travellerin biisit, vaikka ensinmainitulla onkin hieno instrumentaali Sasquatch. Ikävä kyllä suosikkiaöbumini Moonmadnessin biiseistä kuultiin vain edesmenneelle alkuperäiskosketinsoittajalle, Peter Bardensille osoitettu herkkä "Spirit of the Water", vaikka aiemmin kiertueella ohjelmistoon oli kuulunut illasta riippuen joko "Lunar Sea" tai "Another Night". Hiukan kyllä odottelin lavalle myös yllätysvieraita, lähinnä alkuperäisjäseniä, mutta ainoastaan Andy Wardin läsnäolo jossain yleisön seassa kävi ilmi Latimerin muistellessa menneitä välispiikeissä.
Seuraavassa hieman analyysia illan tunnelmasta muusikoiden kautta:
Andy Latimer (kitarat, laulu, nokkahuilu)
Andyn soitto on edelleen vallan huikeaa! Tyylillisesti mielelläni vertaan häntä Steve Hackettiin ja David Gilmouriin, melodinen, bluesiin nojautuva, rikas, tunteikas ja lyyrinen ilmaisija. Livenä saundeissa ja esityksessä tuntui olevan vielä jotakin ekstrapotkua, astetta enemmän munaa kuin originaaleilla studioversioilla. Ja varsin hauskaa oli myös seurata hänen eläytymistään sooloihin ja hänen kasvojen ilmeitään. Laulajana Andy ei ole mielestäni ollut koskaan erityisen kiinnostava ja tällä kertaa flunssan takia hänen äänensä petti hetkittäin. Sitkeästi hän kuitenkin myös vokaaliosuutensakin hoiti ja jaksoi vitsailla ja pitää yllä hyvää fiilistä sekä bändin että yleisön kanssa. Ja totta puhuen, Andyn oma projektihan Camel on ollut 70-80-luvun vaihteesta lähtien.
Colin Bass (basso, laulu)
Minulle oli yksi illan positiivisimmista yllätyksistä Colinin vahva lauluääni, mieleenpainuvimpina "Echoes" ja uusimman levyn (alunperin Andyn laulama) hauska "Fox Hill". Basistina Colin on tarkka, siisti, taitava ja varma, mutta mielestäni ei kovin persoonallinen. Hänenkin esiintymisensä oli läpi koko keikan hyväntuulista ja hauskaa seurattavaa.
Ton Scherpenzeel (koskettimet, taustalaulu)
Tämä useaan otteeseen bändissä mukana ollut mies ei ole koskaan ollut minun suosikkejani ja tällä kiertueella moni oli sähköpostilistoilla kritisoinut hänen karmeita saundivalintojaan. Totesin kritiikin aiheelliseksi, kun Ton onnistui lähes pilaamaan esim. harrastunnelmaisen "Ice" -kappaleen kammottavalla, mauttoman metallisella digitaalihuilusaundisoolollaan. Onneksi Andy pelasti tämän sooloilubravuurinumeronsa suosta takaisin maan pinnalle. Parissa muussakin biisissä Tonin saundillinen tyylitaju petti ja soolojen rakennekin tuppasi vähän hajoamaan käsiin. Joka tapauksessa Ton on kuitenkin taitava soittaja ja perusasiat hän onnistui hoitamaan ihan tyylikkäästi.
Denis Clement (rummut, nokkahuilu, koskettimet)
Tämä nuori, energinen ja teknisesti taitava kanadalaisrumpali on mielestäni hiukan tyylitajuton meuhkaaja joka hukkaa joidenkin tyylikkäiden Camel-biisien nyanssit liialliseen metelöintiinsä. Toisaalta joihinkin, etenkin ihan alkupään tuotannon raaempiin biiseihin hänen raivokas tyylinsä tosin sopi oikein hyvin, erityisesti näin livetilanteessa.
Kyllä jäi mahtava fiilis, kun tämäkin legenda tuli nähtyä. Ja vaikka tämä nyt oli nimeltään "Farewell Tour" ei Andy ole suostunut sanomaan juuta eikä jaata siitä, nähdäänkö Camel vielä joskus livenä, mutta ilmeisesti suuria kiertueita ei ole enää luvassa. Vaan eipä huolta siinäkään mielessä, että uutta musiikkia Camelilta on kuitenkin luvassa. Uuden levyn materiaalia Andy on jo jonkin verran säveltänyt ja alkuvuodesta pitäisi ilmestyä myös pienimuotoisempi, blues-pohjainen levy Latimer-Ward-Ferguson -triolta, eli Camelin kolmelta alkuperäisjäseneltä. Minusta pari viimeisintä Camel-levyä ovat olleet oikein pirteitä ja mallikkaita progelevyjä ja innolla odotankin taas uutta materiaalia.
-JM
\n
[Muokattu 7/11/2003 / horsemajeure]
+/- saldo : 0 | Tweet
Kiitos hienosta raportista. Juttu kelpaisi varmasti tuonne artikkelienkin joukkoon. Tuo johdatus aiheeseen kuulosti paikoin kuin suoraan Spinal Tap -elokuvasta repäistyltä. Tragikoominen todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.
Tosiaan harvinaisen sujuvasanainen esitys.. sen luki loppuun ihan vahingossa. ;)
Etusivulle vaan julkasuun!
Laitoin kirjoittajalle privaattiviestinä kyselyä josko moiseen suostuu, ei kehtaa ilman lupaa ryöstää artikkeliksi. :)
Doc.B.D kirjoitti 7/11/2003 klo 17:25: Tosiaan harvinaisen sujuvasanainen esitys.. sen luki loppuun ihan vahingossa. ;)
Kiva kun kelpasi. Kiitos :)
Aah, Camel. Siihen minä olen vast ikään tutustunut...mikä on mahtanut muhunkin mennä? Se on aika helppoa...vähän niin kuin Genesiksen ja Pink Floydin sekä niiden oman soundin sekoitusta. Minä tykkään.
Iskä kerto tossa vähän aikaa sitten, että Camel oli joskus aikoinaan esiintyny tossa ihan meidän lähellä. Tää paikka nyt sentään on täysi tuppukylä. Siitä isot pisteet Camelille. Enpä tiedä miten liittyy tähän, mutta tulipahan mieleen.
Camel oli loistava bändi. Selkeesti parempi kun esim. Gentle Giant joka on aivan perseestä. Rain Dances on aivan huippu.
Kyllä Lempeä Jättiläinen nyt aina yhden Kamelin pieksee. Kevyesti. Vaikka en kyllä tiedä miksi noita kahta pitäisi verrata toisiinsa. Niin erilaisia ne ovat tyyliltään. Gentle Giantiin ei oikeastaan luontevasti voi verrata mitään muuta bändiä, niin omanlainen tyyli heillä oli.
Camel on mukavaa kuunneltavaa, kyllä. Mirage on ihq!
[ruikutus]Ei voi kyllä ymmärtää joittenkin tyyppien kommentteja. Tullaan Camel-threadiin kertomaan, että Gentle Giant on paskaa. Ei paljoa kiinnosta.[/ruikutus]
Mirage on minunkin Camel-suosikkini. Kakkosena ehkä Moonmadness.
Kyllä vähän täytyy itsensäkin olla perseestä, jos väittää että Gentle Giant on perseestä.
[ruikutus]Ei voi kyllä ymmärtää joittenkin tyyppien kommentteja. Tullaan Camel-threadiin kertomaan, että Gentle Giant on paskaa. Ei paljoa kiinnosta.[/ruikutus]
Jotenkin tuntuu että paskaksi haukkuminen taitaa olla joku muoti-ilmiö kun yllättävän paljon lähiaikoina ollut sitä eri threadeissa.
GG:tä ja Camelia ei minusta voi verrata oikein mitenkään, loistobändejä kyllä molemmat. GG oli/on aivan uskomaton bändi, eikä tarvitse kuunnella kuin loistavaa livelevyä 'Live - Playing The Fool' niin huomaa kuinka uskomattomia muusikkoja olivat, siis viis jätkää soittaa miljoonaa soitinta lennossa 8) Onhan Camelillakin Latimerin upeat kitaramelodiat puolellaan :)
Camel oli loistava bändi. Selkeesti parempi kun esim. Gentle Giant joka on aivan perseestä. Rain Dances on aivan huippu.
Rain Dances on minunkin suosikkini, loistava levy. GG:stä olen tietenkin eri mieltä, mutta mielipiteitähän nämä vaan ovat.
Camelista puhuttaessa tuli mieleen hyvät melodiset biisit. Gentle Giant on tämän vastakohta. Skippadaija tonttuhattu kummeli spedeilyä. Eli ala-arvoista. Tosin huumori aspekti bändissä on kiistaton. Muistan kun kerran kuunneltiin Gentle Giantia porukassa niin sai kyllä nauraa oikein makeasti.
Kyllä täytyy olla itsekin täysin perseestä, jos musiikkimaun takia väittää jonkun olevan sieltä.
Ja sille joka arvosti hienoa soittotaitoa. Kuuntele jazzia, siellä on soittotaito.
Kyllä täytyy olla itsekin täysin perseestä, jos musiikkimaun takia väittää jonkun olevan sieltä.
Ei varmaan musiikkimaun takia sen puolesta kuinka makunsa ilmaisee...
Rain Dances on minunkin suosikkini, loistava levy.
Rain Dances oli ensimmäinen hankkimani Camelin levy. Aivan mainio kokonaisuus, jonka kuitenkin meikäläisen korvissa pilaa "Highways of the Sun". Olenko yksin näkemykseni kanssa (ja pidetään ne perseet tästä erossa)?
Highways Of The Sun on tosiaan heikon raita Rain Dances levyllä ja jopa hieman ärsyttävä kappale. Tosin minusta koko albumi on hieman laimea tapaus. Vähän enemmän jotain särmää siihen kaipaisi. Ei huono, mutta ei pärjää alkuunkaan Camelin parhaille.
Eka levy on mainio ja aika aliarvostettu mielestäni.
Mirage on minun Camel-suosikkini. Lady Fantasy on hieno biisi!
Muuten Camelista on jäänyt hieman lattea vaikutelma. Ihan kuunneltavaa musiikkia, mutta ei oikein herätä mitään erityisiä fiiliksiä.
En tiedä onko perverssiä pitää Stationary Travellerista, mutta minusta siltäkin löytyy loistavia biisejä. :lol:
Olen kuunnellut paljon viime aikoina A Live Record albumia joka vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee vaikkakin muutamalla bonusraidalla soundit ovat surkeat. Varsinkin kokoonpanon, jossa mukana ovat R. Sinclair ja Collins on mielestäni hyvässä iskussa. Ja Andy Wardin rumputyöskentelyä on ilo kuunnella. Kolme parasta mielestäni ovat; Mirage, Rain Dances, A Live Record.
Ainoa Camel-albumi mitä hyllystäni puuttuu on juuri tuo A Live Record.Ei oikein kulje ja lisäksi tunkkainen.Live Camel suosikkini on edelleen Never Let Go.Suositellaan.
A Live Record on kyllä aika mainio. Ja luulen, että tuo Boogien mainitsema "tunkkaisuuskin" on kadonnut uuden remasterin myötä
Live Camel suosikkini on edelleen Never Let Go.Suositellaan.
Tuo on hyvä. Varsinkin Echoesin uusi sovitus toimii. "Caramel" -ajoilta olisi kiva kuulla livemateriaalia.
Olette unohtaneet kokonaan instrumentaali-konsepti The Sonw Goosen. Hieno levy. Kuten on myös Mirage, Moonmadness, Rain Dances ja Breathless. Myöhemmät eivät enää loista samalla tavalla. I Can See Your House frome Herellä on muutama kuunneltava. Sen tasapaksu materiaali ei kuitenkaan säväytä enää samalla tavalla kuin yhtyeen aiemmat tuotokset.
Entäs harbour of tears,olen ymmärtänyt että se olisi jonkin sortin mästerpiissi,omistaako kukaan tuota, millainen on?
Harbour Of Tears on ihan hyvä, hieman irkkuvaikutteinen levy, parempi ku Dust And Dreams, mutta ei esim. A Nod And A Winkin tasoa.
Minulla on juuri lainassa Harbour Of Tears ja minusta se on kaukana mestariteoksesta. Tylsä ja laimea tekele. Pari uusinta levyä voittaa sen kevyesti.
eka on paras.
täydellinen bilelevy, jota jaksavat kuunnella progea vieroksuvatkin.
Eikai Camel oo huonoja levyjä tehnykään, tosin Single Factor on kuulematta... pitäis ostaa se jos vaan tulis LP:nä jossain vastaan sopuhintaan, ei siittä kauheesti vihtis maksaa, koska se todennäkösesti on kuitenki se heikoin levy ;) Jos tuota ei lasketa niin pohjat vetää I Can See Your House From Here.
Minusta Single Factory ja Harbour Of Tears menee aika tasoihin. Onhan Single Factory tietenkin popimpi ja laskelmoidumpikin levy, mutta siinä on silti ihan kivoja biisejä ja hienoakin soitantaa.
Tylsä ja laimea Harbour Of Tears on siis yhtä hyvä kuin kivoja biisejä ja hienoa soitantaa sisältävä Single Factory, jännää ;)
Kaikki on suhteellista.
Snow Goose on klassikko jota ei voi unohtaa. Stationary Traveller on joiltakin osin ihan kuunneltava ja lyö laudalta Harbour Of tearsin ja Single Factoryn. Viime mainittu taisi olla jonkinlainen sopimuspakkolevy. Kyllä kai se paras terä taittui bändiltä Bardensin lähdön myötä. Eikä se enää sen jälkeen mikään Camel ollutkaan.
Tosin huumori aspekti bändissä on kiistaton. Muistan kun kerran kuunneltiin Gentle Giantia porukassa niin sai kyllä nauraa oikein makeasti.
Huumoriaspektia edustaa tässä "huumori aspekti".
Camelin "Pressure Points"-videota tuli joskus katseltua & kuunneltua yllättävän paljonkin, ne joihinkin biiseihin liitetyt dramatisoidut ja näytellyt teemapätkät ovat kyllä aika hirveitä, mutta soitto kulkee ihan mallikkaasti. "Stationary.." ja jopa "I Can See Your House..."-levyiltä (jälkimmäiseltä "Wait") löytyy ihan kelvollisia biisejä.
Tuon aikaisen rumpali Burgessin kanssa juttelin/sönkötin vuosia sitten ravintolatiskin ääressä muutaman sanan mm. "Sasquatch"-biisin rummuttamisesta miehen käydessä Suomessa jonkun blues(?)bändin kanssa pienellä kiertueella pikkukuppiloissa. Burgess oli kyllä enemmän keskittynyt vonkaamaan seuraa paikallisilta vosuilta juuri tuolla hetkellä.
Huumoriaspektia edustaa tässä "huumori aspekti".
Näppärää. Kirjoitusvirheestä huolimatta uskon että viesti meni perille. Jopa sinulle.
pohjat vetää I Can See Your House From Here.
No huh huh.Ehdottomasti Camelin Top-5:sessa ja siellä vedetään jo pohjia. :shock: PARHAAT 5:
Mirage
The Snow Goose
Moonmadness
I Can See Your House From Here
Stationary Traveller
Perustelkaas jo noita väitteitä, eli mikä nostaa I Can See Your Housen Top5:een tai pudottaa sen pohjaan.
Itse tykkään biiseistä Hymn To Her, Wait ja tietenkin Ice, mutta sitten esim. joku Neon Magic on aika noloa kuultavaa. Latimerin tekoraju laulu nostaa punan kasvoille ja neulan ylös. Silti tätä levyä tulee enemmän kuunneltua skippaillen kuin esim. Miragea tai ekaa.
TOP-5:
Rain Dances
Nude
Breathless
Moonmadness
I Can See Your House From Here
Ok.Perustellaan nyt sitten.Esim.Your Love Is Stranger Than Mine on ehkä paras koskaan tehty Camel-poppis.Mainitsemasi Neon Magic ja Remote Romance ovat levyn heikoimmat lenkit, mutta ne jäljellejäävät muut 7 ovat mahtavia,upeita,loistavia. :P
Neon Magic on yksinkertaisesti typerä, mutta Remote Romancessa on jotain mukavan viatonta kenties. Eivät tienneet, kuinka tyhmiltä oikeasti kuulostavat. ;)
"It's automaaatic - there's too much static":D
Your Love Is Stranger Than Mine, salaa olen sitä yksin kotona ollessani kuunnellut ja pitänyt, mutta paras Camel poppis on Breathless. Tai ainakin kaunein.
DVD Curriculum Vitae kiinnostaisi jonkin verran:
http://www.camelesk.demon.co.uk/camelcv.htm
I Can See... -levysä tökkii se ylihilpeä ja rennon ponneton, särmätön ja juustonen tunnelma, joka saa keskinkertaset biisit kuulostaan entistäki keskinkertasemmilta. Tunnelma on semmonen "trallallaa, progea ruotsinlaivoille taustamusiikiksi ruokailun yhteydessä". Jotenki särmikkäämmin esitettynä se varmasti toimis ihan erilailla. Potku puuttuu.
I can see... oli niin paska, että piti myydä pois muutama vuosi sitten. Mitään sen jälkeisiä en ole erehtynyt koskaan ostamaankaan. Mirage ja eka pitäis ehdottomasti originaalina vinyylinä ostaa, on jotenkin jäänyt. Snow Goose ja Moonmadness on hienoja.
I Can See... -levysä tökkii se ylihilpeä ja rennon ponneton, särmätön ja juustonen tunnelma, joka saa keskinkertaset biisit kuulostaan entistäki keskinkertasemmilta. Tunnelma on semmonen "trallallaa, progea ruotsinlaivoille taustamusiikiksi ruokailun yhteydessä". Jotenki särmikkäämmin esitettynä se varmasti toimis ihan erilailla. Potku puuttuu.
Ottikohan Camel vaikutteita tuolloin suosiossa olleelta Supertrampilta... :twisted:
Kyllä Supertrampin Breakfast In America on paljon parempi.
Mirage ja eka pitäis ehdottomasti originaalina vinyylinä ostaa, on jotenkin jäänyt.
No jos hinnasta sovitaan... En nyt just ole kyllä ihan varma onko ne ihan alkuperäispainoksia.
Onko Miragessa liite ja semmonen epätasainen pinta kannessa? Eka on kai alkuperäisenä aika kallis... Mirage jotain kympin päälle.
Tunnelma on semmonen "trallallaa, progea ruotsinlaivoille taustamusiikiksi ruokailun yhteydessä". Jotenki särmikkäämmin esitettynä se varmasti toimis ihan erilailla. Potku puuttuu.
Välillä kuin Saga pahimmillaan, euroviisuprogea.;) Supertramp oli rehellisesti poppia tuolloin ja toimii paremmin, Cameliin vaikutti ajan henki, piti saada hittiä aikaiseksi ja yrittää olla hieman uuttakin aaltoa. Punk -meininki toimi vanhoista progeäijistä parhaiten Hammillilla, Gabrielilla ja Frippillä, hehän olivat muutenkin jo punk.
Eihän Camel koskaan mitään rankkaa ole ollutkaan, kaunista ja melodista.
Onko Miragessa liite ja semmonen epätasainen pinta kannessa? Eka on kai alkuperäisenä aika kallis... Mirage jotain kympin päälle.
Tos on viivakoodikin tossa MIragessa, että ei taida olla alkuperäinen, eikä liitettä. Eka on mun mielestä alkuperäinen.
LPt, ne pari, on jo kauan sitten kadonneet. Ostin vain kahden CDn kokoelman noin nostalgiamielessä. Olihan siellä pari siedettävää laulua, mutta bändi oli parempi kun ei laulettu.
Breathless tai Echoes taisi olla yksi suosikki, en muista nyt kumpi.
Mulla on Mirage alkuperäisenä. Liitteessä valokuvia ja tekniset tiedot. Kannen pinnassa ei muistaakseni mitään erikoista. Moonmadness mulla on myös alkuperäisenä ja siinä on kannessa jonkinlaisia painettuja kuvioita. Vois kai nuo myydäkin...
Joo, voitte lisätä yhden Camel-fanaatikon listoillenne. Ostin aikanaan Mirage-vinyylin jostain Helsingin divarista. Aivan kokeilumielessä, en tiennyt bändistä oikeastaan muuta kuin sen, että se soitti "Genesis-tyylistä progea".
No, Mirage ei todellakaan ollut "Genesis-tyylistä", mutta levy teki 18-vuotiaaseen musiikinharrastajaan valtavan vaikutuksen. "Lady Fantasy" todellakin on yksi kaikkien aikojen hienoimpia biisejä. Nykyisin omistan (lähes) kaikki Camelin julkaisut.
On suorastaan häpeä, että tämä bändi on niin tuntematon jopa joidenkin progeharrastajien keskuudessa.
Loistava bändi, olisi mahtavaa nähdä joskus livenä.
Minäkin oon harrastanu "progea" tiiviisti jo muutaman vuoden, mutta vasta viime viikolla hankin ekat Camel vinyylit.
Moonmadness, The Snow Goose ja A Live Record.
Pitää vielä hommata Eka ja Mirage.
Hyvä bändi, en tiedä miten oon pystyny välttään tämän näinkin kauan
Täältä napattua:
STATIONARY TRAVELLER REMASTER: A little surprise on the horizon is a remastering of Camel' 1984 album. Originally, Stationary Traveller was meant to begin with a track called "In the Arms of Waltzing Frauleins" but the record company had their doubts and so, back into the studio went Andrew for a marathon writing, recording, mixing & mastering session which produced 'Pressure Points'. The record company edited the first few minutes to open the album and later released the entire track on a 10" single (on vinyl). At long last, the album begins as was intended, but now includes the BONUS TRACK of the full-length 'Pressure Points'. We anticipate release date around the 1st of August but,of course, we'll let you know in an eBeast update.
DVD: So many queries about the DVD from the tour and still no definitive answers. In the meantime, by popular demand, Andrew Latimer is putting together a DVD called 'Camel Footage' which will contain the full length performances of many of the archival material found on Curriculum Vitae. Such things take time for licenses to be cleared but we are looking for a pre-xmas release, with an eye towards October. Stay tuned.
Ensikosketukseni Cameliin oli aikoinaan juuri tämä Stationary Traveller -albumi ja se on edelleenkin säilynyt kaikkein rakkaimpana.
Progesta lienee albumi kaukana, mutta hyvä esimerkki jälleen siitä kuinka pop-musiikista tehdään elämää suurempaa musiikillisella lahjakkuudella, älykkäillä sovituksilla ja tyylikkäällä tuotannolla hetkessä kulutettujen hittibiisien sijasta.
Andy Latimer on aliarvostettu nero, lahjakkaampi instrumenttiensa kanssa kuin puoli sinfoniaorkesteria.
Ja Lady Fantasy on todellakin äärettömän hieno biisi.
Joo, Stationary Traveller on hieno pop-levy. "Long goodbyes" ja "West Berlin" sykähdyttävät erityisesti. Minusta "Drafted" Nudelta olisi sopinut tuolle levylle hienosti.
Single Factor ja Breathless olivat hiukan samantyylisiä pop-lättyjä. Olen aina ollut tämäntyyppisen, hyvin tehdyn melodisen popin ystävä. Näköjään sinäkin, joten hommaa jostain Alan Parsonsin "sivubändin" Keatsin julkaisu. Pidät varmasti.
Ah, Camel! Yksi suosikkiyhtyeitäni. Harvinainen siitä ettei ole mielestäni tehnyt yhtään aivan huonoa studiolevyä mutta ei toisaalta yhtään täysin onnistunuttakaan. Snow Goose on lähimpänä täydellistä kokonaisuutta ja Moonmadness melkein yhtä hyvä, vain hieman loppua kohti pettää. Moonmadnessin ykköspuoli oikeastaan summaa sen mikä bändissä viehättää: uskomattoman hienoja melodioita, mielenkiintoisia sovituksia, energistä soittoa ja upeaa tunnelmaa.
Nudea lukuun ottamatta muilla levyillä yhtye ei vain kykene pitämään kaikkia noita elementtejä käsissään koko matkan ajan. Ensimmäisellä levyllä ei oikeastaan ole muuta kuin se soittotaito, muut elementit ovat vielä hakusessa ja musiikki on muutenkin enemmän Canterburyssä kasvanutta. Mirage oli jo huikea hyppäys eteenpäin, mutta ensimmäisen puolen sävellyksissä on vielä turhan paljon raakiletta, olkoonkin että soitto onkin muhevaa. Raindancesista alkaa taas sellainen hienojen hetkien ja suvantojen vuorottelu, joka on pahimmillaan Breathlessillä: ykköspuoli on nautittava ja "Echoes" on biisi, jonka ympärille voisi rakentaa uskonnon, mutta kakkospuolen olisi melkein voinut jättää studion lattialle. I Can See Your House from Heressä pop-yritteliäisyys kaatuu paikoin naamalleen, mutta "Ice" on niin mahtava järkäle, ettei sille voi sanoa vastaan.
Siinä onkin päivänselvänä Camelin suurin valtti: Andrew Latimer, kuten David Gilmour ja osittain Steve Hackettkin, on niitä kitaristejä joka kaataa parilla nuotilla enemmän kansaa jalkojensa juureen kuin parisataa tiluttajaa. Hänen soitto- ja sävellystaitonsa kannatteleekin The Single Factoria ja Stationary Travelleria. Näissä on paljon hyvää poppia joidenkin mitäänsanomattomien hetkien seassa, ehkä vähän liikaa oman aikansa soundiratkaisujen kahleissa.
Uusi Camel aloitti vahvasti Dust and Dreamsillä. Sävellykset ovat pääasiassa hyviä, mutta itse teos pääsee oikeuksiinsa vasta Never Let Go -livelevyllä (bändin paras julkaisu ja yksi harvoja todella toimivia livejulkaisuja), jossa soundit ja soitto ovat studioversiota parempia. Harbour of Tears kallistuu taas liikaa hienon tunnelmoinnin ja sovituksellisen kunnianhimon puolelle. Melodinen ja soitannollinen terä välähtää vain paikoittain upeiden soundien seasta. Rajahin soundit taas ovat halvat siihen verrattuna, ja parin loistavan biisin jälkeen se jämähtää junnaamaan bluesahtavaan santaan. A Nod and a Wink on selvästi vapautuneempi teos, joskaan ei enää tavoita todella sellaista yhteishenkeä kuin aiemmilla levyillä. "For Today" on upea, joskin ennalta arvattava, mutta jonkun "Fox Hillin" luulisi tulevan enemmän joltain Genesis-imitaattorilta kuin Cameliltä.
Joku tapauksessa hieno bändi. Yhtyeen pitkäaikaisen basistin Colin Bassin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu soololevy An Outcast of the Islands on muuten myös erinomainen tutustumiskohde, jos pitää Camelin popahtavammasta ja kansanmusiikkivaikutteisemmasta puolesta.
Single Factor ja Breathless olivat hiukan samantyylisiä pop-lättyjä. Olen aina ollut tämäntyyppisen, hyvin tehdyn melodisen popin ystävä. Näköjään sinäkin, joten hommaa jostain Alan Parsonsin "sivubändin" Keatsin julkaisu. Pidät varmasti.
Keatsistä täytyy jättää eriävä mielipide. Pidän hyvin tehdystä melodisesta popmusiikista, mutta sitä ei Keatsin levyltä ei juuri löydy, pikemminkin yritystä sinne päin. Pari Peter Bardensin kirjoittamista kappaleista on kieltämättä tarttuvia, mutta enimmäkseen tämä on juuri tyypillinen "superkokoonpanon" levytys: lahjakkaat muusikot, huipputuotanto ja ala-arvoista materiaalia. Kokonaisuus on huomattavasti vähemmän kuin osiensa summa.
Yhtyeen pitkäaikaisen basistin Colin Bassin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu soololevy An Outcast of the Islands on muuten myös erinomainen tutustumiskohde, jos pitää Camelin popahtavammasta ja kansanmusiikkivaikutteisemmasta puolesta.
Onko joku tullu hankkineeksi 3 Mustaphas 3:n levyjä? Hieman himottais...
Single Factor ja Breathless olivat hiukan samantyylisiä pop-lättyjä. Olen aina ollut tämäntyyppisen, hyvin tehdyn melodisen popin ystävä. Näköjään sinäkin, joten hommaa jostain Alan Parsonsin "sivubändin" Keatsin julkaisu. Pidät varmasti.
Keatsistä täytyy jättää eriävä mielipide. Pidän hyvin tehdystä melodisesta popmusiikista, mutta sitä ei Keatsin levyltä ei juuri löydy, pikemminkin yritystä sinne päin. Pari Peter Bardensin kirjoittamista kappaleista on kieltämättä tarttuvia, mutta enimmäkseen tämä on juuri tyypillinen "superkokoonpanon" levytys: lahjakkaat muusikot, huipputuotanto ja ala-arvoista materiaalia. Kokonaisuus on huomattavasti vähemmän kuin osiensa summa.
No, makuasioista ei voi kiistellä, ihmettelen vaan olemmeko kuunnelleet samaa levyä. Omasta mielestäni varsin hyvä
pop-levy.
Paljon parempi kun monet Alan Parsons Projectin vastaavat, "Vulture Culture" jne.
No, makuasioista ei voi kiistellä, ihmettelen vaan olemmeko kuunnelleet samaa levyä. Omasta mielestäni varsin hyvä
pop-levy.
[/quote]
Ehkäpä minun kappaleeseeni onkin vahingossa painettu jonkun toisen bändin demonauha. :)
[quote]
Paljon parempi kun monet Alan Parsons Projectin vastaavat, "Vulture Culture" jne.
Itse pidän Vulture Culturea hieman parempana kuin tätä. Makuasiat, makuasiat...
Vielä yksi vihje Camelista pitäville: Kokeilkaapa australialaisen Sebastian Hardie -yhtyeen ja sen jatko-osan Windchasen levyjä. Pääsevät paikoin yhtään hienoon tulokseen kuin esikuvansa. Four Moments -levyllä on muutenkin sulautettu hienosti yhteen melodisempien brittiprogebändien ideoita.
Tunnetteko sellaisen bändin kuin Minotaurus? Yhden näytebiisin perusteella kuulostaa täsmälleen raskaalta Camelilta. Uusintapainos on tullut ulos Gardeb of Delightsin kautta.
Tunnetteko sellaisen bändin kuin Minotaurus? Yhden näytebiisin perusteella kuulostaa täsmälleen raskaalta Camelilta. Uusintapainos on tullut ulos Gardeb of Delightsin kautta.
Mikäköhän biisi tuo on? Tunnen kyllä yhtyeen levyn Fly Away, mutta se on enemmän 70-luvun lopun Eloyn tyyppistä raskasta ja hieman avaruudellista sinfoa, joskin mukana on vähän enemmän suoria Genesis-lainoja. Neuschwanstein tai Ramses voisivat myös käydä vertailukohdista. Yksi biisi on Janen tyyppistä, lähes suoraa rockia. Ehkä parissa kohtaa kitaristi lurittaa joitain Latimerin mallisia kuvioita ja kappaleessa "7117" koskentinsoittaja spielaa orgeliaan Bardensin Peten malliin, mutta aika kauas tämä silti Camelista jää. Yleensäkin soitto on mallikasta, mutta vain pari sävellystä todella säväyttää (esim. nimikappale). Aika keskinkertainen levy siis, kuten turhan monet GoDin julkaisut ovatkin.
Jep, GoD on kyllä sinänsä laatulafka ja tekee hienoja julkaisuja, mutta musiikillisesti monet vaikuttavat ainakin näytteiden perusteella (esim. Psychedelic Underground kokoelmat) kakkosliigan krauteilta. Minotauruksesta en tiedä mitään.
Ja tonne aiempaan viitaten Keats vinyyliä voi kysellä täältä, ei tartte hirveitä maksaa. (oon kyllä ennenkin tainnut mainita :roll: )
Olen aina ollut tämäntyyppisen, hyvin tehdyn melodisen popin ystävä. Näköjään sinäkin, joten hommaa jostain Alan Parsonsin "sivubändin" Keatsin julkaisu. Pidät varmasti.
Pari biisiä olen nyt kuullut ja täytyypä suunnistaa divareihin metsästämään kyseistä cd:tä. Kuulostaa hyvältä melodiselta musiikilta. Projektissa ilmeisesti mukana myös Peter Bardens ja David Paton?
Tässä lainaus eräästä Keatsin arvostelusta:
"In general, the group sounds like a subdued version of Kansas, and is more song-oriented than Project art-rock"
Sellaisia omasta mielestä unohdettuja " melodisia helmiä" ovat myös Prophet bändin eka albumi, Strangeways yhtyeen Native Sons ja Daren eka Out of the Silence. Mielenkiintoista, että seuraavat levyt kyseisiltä yhtyeiltä olivatkin jo onnetonta Bon Jovi -kopiota...
Keats ei kuulosta tippaakaan Kansasilta...
Ensikosketukseni Cameliin oli aikoinaan juuri tämä Stationary Traveller -albumi ja se on edelleenkin säilynyt kaikkein rakkaimpana.
.
.
Muovisen Single Factorin (joka oli varsinainen pohjanoteeraus)jälkeen Stationary Traveller oli tosi positiivinen ylläri! Hyviä biisejä, kuulostaa Camelilta eikä AP projektilta kuten edellinen.
Meikäläisen Top 5:
I can see your house from here
Raindances
Miracle
Nude
Moonmadness
Perustelkaas jo noita väitteitä, eli mikä nostaa I Can See Your Housen Top5:een tai pudottaa sen pohjaan.
Happy The Manin Kit Watkins tuo oman saundinsa tälle levylle.
Hyviä melodioita ja mm. paras biisi tältä bändiltä ikinä -> Ice.
Jos ICSYHfH *huh* on poppia niin sitten on.
Meikäläisen Top 5:
I can see your house from here
Raindances
Miracle
Nude
Moonmadness
Tuo Miracle minulta onkin vielä kuulematta. :wink:
:lol: :oops:
ai, se olikin vain kangastus...
Tunnetteko sellaisen bändin kuin Minotaurus? Yhden näytebiisin perusteella kuulostaa täsmälleen raskaalta Camelilta. Uusintapainos on tullut ulos Gardeb of Delightsin kautta.
Mikäköhän biisi tuo on? Tunnen kyllä yhtyeen levyn Fly Away, mutta se on enemmän 70-luvun lopun Eloyn tyyppistä raskasta ja hieman avaruudellista sinfoa, joskin mukana on vähän enemmän suoria Genesis-lainoja. Neuschwanstein tai Ramses voisivat myös käydä vertailukohdista. Yksi biisi on Janen tyyppistä, lähes suoraa rockia. Ehkä parissa kohtaa kitaristi lurittaa joitain Latimerin mallisia kuvioita ja kappaleessa "7117" koskentinsoittaja spielaa orgeliaan Bardensin Peten malliin, mutta aika kauas tämä silti Camelista jää. Yleensäkin soitto on mallikasta, mutta vain pari sävellystä todella säväyttää (esim. nimikappale). Aika keskinkertainen levy siis, kuten turhan monet GoDin julkaisut ovatkin.
Juuri tuota 7117 kappaletta tarkoitin. Ehkä sana raskas oli liioittelua.
1.Mirage
2.Breathless
3.Snowgoose
4.Moonmadness
5.A live recording
Breathless kolahtaa joka kerta!
Onkos kellään tuota uutta dokkari-DVD:tä?
Single Factor on kuulematta... pitäis ostaa se jos vaan tulis LP:nä jossain vastaan sopuhintaan, ei siittä kauheesti vihtis maksaa, koska se todennäkösesti on kuitenki se heikoin levy ;)
Epäilyni osu oikeaan, on se melko huono :(
Ei kahta sanaa - Rain Dances on aivan mahtava levy. Ne muutamat hapuilutkin saavat huippukohdat kuulostamaan aina vain paremmilta.
Camel vaikuttaa Rain Dancesilla vapautuneelta. Tell Me saa kylmät väreet liikkeelle yön pimeinä hetkinä.
Camel Footage DVD
Sori, jos on jo vanhaa uutista, itselle vaan sattui vasta nyt silmään. Mielenkiintoiselta vaikuttaa, varsinkin kun Rain Dances - bändiltä on useampikin biisi.
Black And Whitessa näytti jo olevan listoilla ja cdon.com:ssa myös.
Camel Footage DVD
Asiallinen tallellenne. Sisältö on osittain tuttua jo Curriculum VItae -DVD:ltä, mutta nyt sessiot ovat kokonaisina, useamman biisin mittaisina, ilman haastattelubreikkejä. Minuakin tuo Rain Dances -kokoonpanon osuus kiinnosti eniten, ja vaikka kyseiset esitykset ovat hetkittäin jopa hiukan haparoivia, säilyy niissä juuri se oikeanlainen hauska Camel-jännite. Minä tykkään.
Camel Footage saa jatkoa:
http://www.camelproductions.com/news.html
Onkos Footage ykköstä näkynyt vielä kaupoissa? Yritin kerran cdon:lta, mutta eipä tullut ja on hävinnyt listoiltakin.
A Live Record on kyllä aika mainio. Ja luulen, että tuo Boogien mainitsema "tunkkaisuuskin" on kadonnut uuden remasterin myötä
Mielestäni A Live record nousi toisseen potenssihäiriöön
remasteroinnin ja bonustelun myötä!
Kokonaissaundikin totisesti syveni ja kirkastui .
Pakko laittaa tähän viestiä vaikka onkin vähän vanhempi juttu.Itse löysin Camelin vasta reilu 1/2 vuotta sitten ja kolahti aika lujaa, varsinkin tuo Moonmadness.Muutamassa kuukaudessa tulikin hankittua koko bändin tuotanto.Mielestäni yhtään ihan huonoa levyä ei Latimer & co. ole koskaan tehnyt vaikka ehkä tuo Single Factor onkin melko valju.Pistetäänpä tuohon pahuuttaan minun Top 5 Camelit:
1.Moonmadness
2.Rajaz
3.Stationary Traveller(Täynnä aivan loistavia biisejä)
4.Snow Goose
5.A Nod and a Wink
Rajazin hankin ihan hiljan ja on pyörinyt kyllä tiuhaan tahtiin soittimessani.Latimer on kyllä loistava kitaristi.
Camel on minulle ehkäpä se kaikkien aikojen kovin juttu progen suhteen. The Snow Goose oli tiettävästi eka kunnon progelevy jonka kuuntelin jollei lasketa mukaan 80-luvun alun Oldfield-juttuja joita kuulin vanhemman veljeni kautta. Silti joudun sanomaan, että Camelillakin on (valitettavan) paljon sellaisia biisejä, joita ei todellakaan voi kuunnella ilman, että tulee huvittunut, nolo tai vihainen olo..
Loistava bändi, olisi mahtavaa nähdä joskus livenä.
Nähty on! :wink:
Nimrodel/ The procession/ The White Rider on minulle se ehdoton Camel-kliimaksi. Kokonaisuutena pidän Miragesta eniten. The Snow Goose jäi jostain syystä vieraaksi, vaikkei sen pitäisi Genekiksen rakastajalle mikään ihmetyksen aihe olla. Tosin silläkin levyllä on Rhayader, jota kuunnellessa mieliala ei voi ainakaan laskea.
Latimer on mielestäni yllättänyt positiivisesti näillä kaikilla uuden tulemisen levyillä !
Dust & Dreams, upeita biisejä ja hieno kokonaisuus ! seesteinen levy
> samat pätee Harbour Of Tearsiin.
Erityisesti olen pitänyt Rajazista !!! uusin A Nod And A Wink on myös hieno levy !
Mahtava loppubiisi !
Nyt rupeaa olemaan Camelit hallussa ja kiinnostaisi tietää että,onko tuo Peter Bardensin soolotuotanto tutustumisen arvoinen?Kovasti pidän miehen Camel-sävellyksistä ja olihan äijä myös erinomainen soittajakin.
Pakko laittaa tähän viestiä vaikka onkin vähän vanhempi juttu.Itse löysin Camelin vasta reilu 1/2 vuotta sitten ja kolahti aika lujaa, varsinkin tuo Moonmadness.Muutamassa kuukaudessa tulikin hankittua koko bändin tuotanto.Mielestäni yhtään ihan huonoa levyä ei Latimer & co. ole koskaan tehnyt vaikka ehkä tuo Single Factor onkin melko valju.Pistetäänpä tuohon pahuuttaan minun Top 5 Camelit:
1.Moonmadness
2.Rajaz
3.Stationary Traveller(Täynnä aivan loistavia biisejä)
4.Snow Goose
5.A Nod and a Wink
1.Moonmadness
2.Rajaz
3.Stationary Traveller(Täynnä aivan loistavia biisejä)
4.Snow Goose
5.A Nod and a Wink
Mitäs perkelettä? Mirage ei muka Top-vitosessa!?! #¤#!!
Lady Fantasy on yksi kaikkien aikojen hienoimmista biiseistä.
Nyt rupeaa olemaan Camelit hallussa ja kiinnostaisi tietää että,onko tuo Peter Bardensin soolotuotanto tutustumisen arvoinen?Kovasti pidän miehen Camel-sävellyksistä ja olihan äijä myös erinomainen soittajakin.
Pari levyä omistan... Write My Name In The Dust (euroopasa ilmeisesti s/t) vuojelta 1971 on ihan kiva, mutta ei mikään merkkiteos... Seen One Earth vuojelta 1987 on lähinnä jotain new agea ja syntsamusaa...
Kumpikaan levy ei oo progea ;)
Mitäs perkelettä? Mirage ei muka Top-vitosessa!?! #¤#!!
Lady Fantasy on yksi kaikkien aikojen hienoimmista biiseistä.
Joo.Mun top vitoseen ei Mirage yllä siitäkään huolimatta,että Lady Fantasy on loistava biisi.Myös se toinen pitkä biisi on loistava,mutta ne muut ei ihan samaa tasoa,jonka takia Mirage on mun rankingissa sijoilla 6-7 fiiliksistä riippuen.
Minun mielestäni muuten Camelin huonoin levy on Single Factory ja toinen josta en pidä juurikaan on Raindances.Se ei vaan kolahda mitenkään.Monet tuntuu täälläkin pitävän juuri kyseisestä albumista,mutta minä en vaan saa mitään oikein siitä irti.Ainostaan Highways on the sun on vähän minun makuuni ja ehkä Elke ja Tell me,mutta muuten ei.
Andy Latimerista tuli melkein Roger Watersin vara-Gilmour:
Just like to add my warm wishes to you all as I've
been absent for a while. The writing of a new
project is progressing well, but as you have heard
there's been a few distractions. Hearing from Andy
Fairweather and consequently meeting Roger was an
extremely enjoyable experience. It all happened very
quickly and before I knew what was happening I was
playing "Comfortably Numb" at full blast somewhere in
London. The band sounded great, and then...Roger
asked me to belt out "Breathe". Singing softly, I
could manage it, but needing to belt it out was a
whole other story. I did a fairly croaky rendition
(Tom Waits would have been envious) but the
cruncher was "Wish you were here". Roger, forever
the quintessential Englishman, smiled and said "bit
high for you?" We talked for quite awhile. What a
nice chap he is, very easy to talk to. I felt like I'd
known him for ages. The rest of the band were
equally friendly, especially Andy F. and Snowy
White -- great blokes. So, all in all a great journey,
most enjoyable. Dave Kilminster got the gig and
although I don't know much about him, I am sure
Roger made a good choice. I wish them well and look
forward to attending a show.
Even though we have been a little quiet for some
time, focusing on moving, you are still very much in
our thoughts. So thanks again for your never ending
support. We'll be back soon.
My best wishes,
Andy
been absent for a while. The writing of a new
project is progressing well, but as you have heard
there's been a few distractions. Hearing from Andy
Fairweather and consequently meeting Roger was an
extremely enjoyable experience. It all happened very
quickly and before I knew what was happening I was
playing "Comfortably Numb" at full blast somewhere in
London. The band sounded great, and then...Roger
asked me to belt out "Breathe". Singing softly, I
could manage it, but needing to belt it out was a
whole other story. I did a fairly croaky rendition
(Tom Waits would have been envious) but the
cruncher was "Wish you were here". Roger, forever
the quintessential Englishman, smiled and said "bit
high for you?" We talked for quite awhile. What a
nice chap he is, very easy to talk to. I felt like I'd
known him for ages. The rest of the band were
equally friendly, especially Andy F. and Snowy
White -- great blokes. So, all in all a great journey,
most enjoyable. Dave Kilminster got the gig and
although I don't know much about him, I am sure
Roger made a good choice. I wish them well and look
forward to attending a show.
Even though we have been a little quiet for some
time, focusing on moving, you are still very much in
our thoughts. So thanks again for your never ending
support. We'll be back soon.
My best wishes,
Andy
Harmi ettei toteutunut. Latimer olisi kyllä sopinut mainiosti soittamaan Gilmourin kitarajuttuja.
Mielestäni kyllä Camelin eka levy eli Camel kuuluu top-5:een ja vuorenvarmasti ensimmäiselle sijalle. Vilpitöntä meininkiä.
Nyt vasta löysin tämänkin:
http://www.camelproductions.com/Pete/NeverLetGo.mp3
Koskahan saadaan uutta levyä?
Mulla ei ainakaan tuosta linkistä tullut mitään, mutta huomasittekos osoiterivillä ennen sitä http-litaniaa sen kamelin kuvan.
Itse asiassa nyt vasta huomaan että onhan tämä Sokrunkin logo osoiterivillä. (huom. olen vasta vähän aikaa sitten ladannut explorer 7:n)
Mulla ei ainakaan tuosta linkistä tullut mitään, mutta huomasittekos osoiterivillä ennen sitä http-litaniaa sen kamelin kuvan.
Sulla saattaa olla joku esto päällä. Biisi siitä alkaa soimaan.
Sulla saattaa olla joku esto päällä.
Ei taida olla mulla sellasia estoja. Alakulmaan tulee keltanen kolmio huutomerkillä ja "sivulla virhe". Tarkempi tutkimus sanoo virheeksi "Arvoksi on annettava objekti", mitä sekin sitten tarkoittaneekaan?
Tulipa tässä mieleeni... Camelilla on Suomessa aikamoinen kulttisuosio. Olisikohan bändiä mitenkään mahdollista nähdä täällä livenä? Luulisin, ettei Tavastian täyttämisessä olisi mitään ongelmia.
Keikkaileeko bändi enää ylipäätään missään?
Latimerhan siirsi maallisen mammonansa tässä joku vuosi sitten takaisin saarelle jenkkilästä. Eli pienimuotoiset kiertueet Euroopassa voisivat ollakin mahdollisia. Sieltä jostain dvd-dokumentista olin kaivavinani Andysta pientä muistelon tunnelmaa, herkistyivät ilmeisesti Bardensin kuolemasta soittelemaan yhdessä alkuperäisellä kokoonpanolla bluesia!?
Camelhan on ollut jäissä ilmeisesti A Nod And A Wink-levyn jälkeen? Tekivätkö edes kiertuetta levylle? Eikös se ollut jäähyväiskiertueen nimelläkin mainittu jossain?
Viimeisin kiertue oli 2003,eli A Nodin and a Winkin jälkeen.Uskoisin kyllä,etttä Camel vielä keikallekin lähtee.Eihän Latimer ole edes niin kauhean vanha ja rikas ,että jäisi lopullisesti eläkepäiviä viettämään 8)
Eikös ne silloin ilmoittaneet lopettavansa keikkailun. Mm. siksi, että se on niin kallista puuhaa. Kyllähän tuo ainakin Tavastialle porukkaa vetäisi Suomessa, mutta "kulttibändistä" puhuminen ei tähän sovi.
"kulttibändistä" puhuminen ei tähän sovi.
Miksei? Camelin suosio Suomessa on yllättävänkin kovaa. Uskoisin jopa, että Kulttuuritalo voisi tulla täyteen. Vetihän esim. Queensryche Kultsalle ihan kivasti porukkaa. Camel nauttii kovaa arvostusta muusikkopiireissä, ja bändin kannattajakunta tulisi keikalle lähes 99-prosenttisen varmasti.
No... toivossa on ainakin hyvä elää. Itselleni olisi jonkunlainen unelmien täyttymys nähdä Camel livenä. Se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista bändeistä, ja on suorastaan rikollista, etteivät kaverit koskaan päässet vaurastumaan kunnolla... ainakin sillä tavalla vaurastumaan, että kiertäminen ei olisi ollut fyrkasta kiinni.
Camelilla varmasti on alan piireissä suosiota ja Kulttuuritaloonkin saattaisi riittää väkeä kyllä. Mutta suosio ja kulttisuosio on eri asioita.
Mitä tarkottaa bändin kannattajakunta? Ei se mikään urheiluseura ole. Ja eiköhän Queensrÿche oo paljo tunnetumpi tapaus Suomesa ku Camel, eikai Camelia tunne juuri kukaan. Ehkä hieman useampi ku esim. Hatfield & The Northin tai National Healthin, mutta siihen nyt ei paljoa vaadita.
Mitä helvetin pilkunnussimista täällä nykyään harrastetaan? "Kannattajakunta" tai "bändin fanit"... "kulttisuosio" tai "suosio"... mitä helvetin väliä noilla sanoilla nyt on, jos pointti kuitenkin tulee selväksi? Heittäkää voltti.
Mitä tarkottaa bändin kannattajakunta? Ei se mikään urheiluseura ole. Ja eiköhän Queensrÿche oo paljo tunnetumpi tapaus Suomesa ku Camel, eikai Camelia tunne juuri kukaan. Ehkä hieman useampi ku esim. Hatfield & The Northin tai National Healthin, mutta siihen nyt ei paljoa vaadita.
Mä arvioisin, että kyllä Camelin tunnettavuus on lähempänä jotain Van der graaf generatoria. Jos huomioidaan, että Jethro Tull on käynyt Kultsalla eikä isommissa paikoissa, niin kyllä se varmaan Camelille turhan iso areena olisi.
Voi olla näinkin. Mutta olen yllätyksekseni tavannut Camel-faneja, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita progressiivisesta rockista... tai rock-musiikista ylipäätään. Tuli tässä puolitutun kanssa puhetta musiikista (kaverilla on klassisen musiikin tausta), ja hän mainitsi Camelin suosikkibändikseen. Olin lievästi sanottuna yllättynyt.
Tavastia voisi ehkä olla kuitenkin oikeampi areena Camelille.
Taisi olla vuosi 1977, kun näin Camelin muistaakseni juuri Kulttuuritalolla. Odotukset olivat suuret, sillä olihan Camelin kolme parasta levyä julkaistu (4. on Anser Caerulescens)aiemmin.Jotenkin oli vähän laimeata, mutta jälkeenpäin olen katsonnut Moonmadness tourin videoita ja tuntuu suht mukavalta. Ehkä odotukset oli liian suuria, mieleen on jäänyt myös filmiprojektori, joka näytti pienelle valkokankaalle filmin pätkiä mm. kuusta.
Pikku henkilökohtainen muistelus on se, että silloinen tyttöystävä
(nyk. vaimo) vieläkin muistelee konsertin olleen kaikkien aikojen huonoin.Mutta naimisiin jouduttiin kuitenkin ja on muija joutunut
kuuntelemaan progea ja Youngia olosuhteiden pakosta paljon enemmän kuin keskiverto inehmo....
Mutta olen yllätyksekseni tavannut Camel-faneja, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita progressiivisesta rockista... tai rock-musiikista ylipäätään. Tuli tässä puolitutun kanssa puhetta musiikista (kaverilla on klassisen musiikin tausta), ja hän mainitsi Camelin suosikkibändikseen. Olin lievästi sanottuna yllättynyt.
Camel lienee yksi melodisimmista,ellei jopa melodisinta musiikkia soittava progebändi.Se on yksi syy miksi se on minulle erittäin tärkeä yhtye.Oma vaimoni,joka ei todellakaan ole mikään progefani, oikeasti diggaa Camelia.
Camel lienee yksi melodisimmista,ellei jopa melodisinta musiikkia soittava progebändi.
Tuo on totta, mutta mikä Camelissa on niin erikoista, että ihmiset jotka eivät muuten progesta tai rokista ylipäätään ole innostuneita, siitä niin kovin innostuvat - puhumattakaan niistä, jotka progea muutenkin kuuntelevat?
Camel lienee yksi melodisimmista,ellei jopa melodisinta musiikkia soittava progebändi.
Tuo on totta, mutta mikä Camelissa on niin erikoista, että ihmiset jotka eivät muuten progesta tai rokista ylipäätään ole innostuneita, siitä niin kovin innostuvat - puhumattakaan niistä, jotka progea muutenkin kuuntelevat?
Mun mielestä Camelin Snowgoose on vaan toimiva kokonaisuus, mukava melodinen levy - ne huilut jne!-) Suht helppoa kuunneltavaahan tuo on, joten siitä voi ainakin sen puolesta helposti innostua..
Jotain olen tältä bändiltä kuullut, enempää en osaa sanoa. En ole varsinaisesti mikään progeihminen, enkä osaa soittaa kunnolla oikein mitään soitinta. Eipä se haittaa, on tuo proge siitä huolimatta suuressa arvostuksessani. Pitäisikö sitten sanoa että Camel ei ole progea kun on niin melodista?
Pitääpä silti hankkia joku levy käsiini.
Progarchiven sivuilta:
I cought this on another forum - no news on the Camel website as yet.
The latest newsletter mentions that Andy has been diagnosed with Myelofibrosis.
Prognosis poor I'm afraid
The latest newsletter mentions that Andy has been diagnosed with Myelofibrosis.
Prognosis poor I'm afraid
Prognosis poor I'm afraid
http://www.therapiafennica.fi/wiki/index.php?title=Myelofibroosi
"Elinajan mediaani diagnoosista on 5 vuotta." :(
Huh huh... aika karmeita sairauksia sitä on olemassa. Jokaisesta terveestä päivästä pitää olla kiitollinen. :(
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
The Nature of the eBeast
May 2007
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Dear Camel Fans,
At long last, our return to England is complete. As with most things, it has taken far longer than we had anticipated, but most things do it seems. It was more than worth the effort. We are both so happy to be back home.
This eBeast is more of a personal message. We would like to share some personal news with you:
Back in 1992, when Camel had well and truly returned to the forefront of their musical niche, Andrew began to display some unusual physical symptoms that necessitated a visit to the doctor. After some tests, he was diagnosed with a little-known blood disorder called Polycythaemia Vera (PV). It's rather like an upside-down leukaemia where there are too many red blood cells as opposed to too many white blood cells. For most, fortunately, PV is a slow-moving disorder and it hasn't had a tremendous impact on our daily lives. In fact, it has been quite cooperative. However, it is a progressive disorder, and has a very specific course that it runs if the patient responds well to treatment. Andrew has responded very well to all the treatments, at each stage, and seems to have been on a very 'normal' course. As time has passed, his health has gradually become less robust as it once was. Many of you know that he lost his voice on the past two tours, and a couple of shows had to be cancelled due to illness (Camel's only performance in Ireland). His immune system has to work harder than normal, and being exposed to such a demanding tour schedule with so many different environments, it has been taxed considerably. He has had to deal with more than his fair share of colds, chest and/or throat infections. Nothing terribly serious, but it's not conducive to intensive touring. Ultimately, we were forced to announce the Farewell Tour, though Andrew was already thinking about the 'Retirement Sucks' tour.
We have now come to the latter stage of PV, and a condition known as Myelofibrosis (MF) is taking its place. Once again, this isn't necessarily a fast-moving disorder. It can be for some, but Andrew is a strong-willed person and has virtually followed the medical text-book to date. I feel he will continue on this positive route. His physical symptoms have changed thought, and they're having a more direct effect on our lives than the PV symptoms. Fatigue is the most common symptom, and with the recent move, we have both been considerably more tired than usual, so it's not surprising. Andrew would be the first to tell you that he isn't exactly speedy when it comes to writing music that satisfies his heart. MF is having a direct effect on this, so he's slower than he has been in the past. But he's still thinking/writing/playing. The spirit is willing, the flesh is a little under the weather at times.
There are a couple of reasons we have elected to tell you about this. The first is, of course, that he hasn't been in the limelight of musical output of late. Rather than continue the roaring sound of silence, we wanted to let you all know why. The other reason is a bit more down to earth. You have all been much like an extended family to us, and we feel you should know. Your support, both emotional and financial, has accorded us a life of musical freedom, and we have said many times in the past that we are eternally grateful. We say it again.
That, in a nutshell, is how things are with us. We have thought that some of you may want to write to Andrew. Since he needs to conserve his energy to focus on musical pursuits and his general health, he won't be able to receive nor reply to emails. Instead, we have set up a special Guest Book where you can post words of encouragement. That way, Andrew can easily read them when he has the opportunity, and take strength from your words. Remember, just because there has been a medical diagnosis, life is not therefore cast in stone. The power of our determination is the only thing that can impress a stone.
We see this glass as more than half full, and not empty in any way. Presently, we are looking for a home to buy, where we can build a new studio and get on with the business we both love. It's easy to look at the darker side of life, but I was certainly never one to take the easy path. There are so many blessings in our lives that deserve far more acknowledgement, from the simple song of the blackbird, to the strong relationship we have shared for nearly 30 years now. One of the beautiful things about this stage of life is gaining the understanding that it's really all about the little details, things that happen in the unexpected swiftness of a breeze. They are moments that make up the true quality of our lives. Everything in life is only as significant as we make it. That is the wonder of choice, where we think we have none.
Our choice is to keep our eyes on the prize. We were given this life to live, not to stand idly by and watch what falls upon us. We are planning a new studio album and we are looking at the feasibility of some brief, mini-tours, as it were, as opposed to a 3 month odyssey of consecutive rehearsal and performance dates, with nothing but travel in between. Not only do we know that isn't good for Andrew's health, we just don't want to do it any more. Once Upon a Time, it was incredibly exciting to go from city to city, crammed on a bus, playing cards, watching the horizon change and fall behind with ever new horizons to chase. We think we'd like to stroll through it all now, taking a bit more time to savour those horizons and expand the pleasure of more intimate performances.
Life isn't easy, nor fair. No one ever said it would be. But we can take life easier, and that's the special give of life for us right now. Yesterday, 17th May, was Andrew's birthday. For me, it was the best day that ever happened in the Universe.
With our fondest regards to each and everyone of you,
Susan Hoover
Susan kertoo Andrewn luuytimensiirrosta 15 pv sitten: http://www.camelproductions.com/news.html
Moondances-DVD:tä saa sivuston kaupasta.
Tässä on erään fanin arvostelut Camelin studiokiekoista. Aika mielenkiintoisesti menee monen levyn kohdalla mielipiteet täysin ristiin Sokrulaisten kanssa. Camel taitaa muuten olla ainoita bändejä, jonka kohdalla täällä foorumilla ollaan (yllättävänkin) yhtä mieltä parhaista levyistä.
Uusi Camelin DVD tilattavissa(pre order) Latimerin nimmarilla. Itsellä jo tilattuna. 8) Pienellä lisämaksulla saa nimensä DVD:n kirjaseen... :) http://www.camelproductions.com/
Myös uutta levyä lupaillaan. Aikas hieno juttu. Latimerkin on ilmeisesti kohtuullisen hyvässä kunnossa.
Olipas toi eka (debyytti)levy hyvä. Pitkästä aikaa tuli kuunneltua. Alusta loppuun yhtä juhlaa.
Tasan kymmenen vuotta edellisestä Camel-keikasta ja eilen tuli nähtyä comeback-kiertueen Lontoon-keikka Barbicanissa. Yhtä seikkaperäistä raporttia en ehdi tekemään kuin silloin, mutta totean vaan, että keikka oli kertakaikkisen hieno. Ehkä saamme vielä jonain päivänä nauttia siitä DVD-tai jonain muuna videoformaattina, kuvausryhmä oli paikalla alusta loppuun. Tässä vielä biisilista ainakin suurin piirtein:
Eka setti: The Snow Goose (uudistettu versio)
The Great Marsh
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Sanctuary
Fritha
The Snow Goose
Friendship
Migration
Rhayader Alone
Flight of the Snow Goose
Preparation
Dunkirk
Epitaph
Fritha Alone
La Princesse Perdue
The Great Marsh (reprise)
Toka setti:
Never Let Go
Song Within a Song
Echoes
The Hour Candle (A Song for My Father)
Tell Me
Mystic Queen
Watching the Bobbins
Fox Hill
For Today
Encore:
Lady Fantasy
-JM
Hiukan käy kateeksi Horsemajeurea. No kait tuosta dvd tulee tosiaan joskus. Ja Snow Goosestahan tuli uudelleen levytetty versio ja saatavilla ilmeisesti vain yhtyeen omilta sivuilta. Levyllä hintaa 12 puntaa. Se olisi ihan ok, mutta postikulut Suomeen yli 8 puntaa yhdellä levyllä!
No jo on! Guy Leblacilla munuaissyöpä. http://www.camelproductions.com/
Bardens kuoli aikoinaan keuhkosyöpään ja Latimerillakin oli joku vuosi sitten joku verisyöpä.
Jatkan Camel aiheista monologiani. Löytyi tällainen haastattelu joulukuulta. Erittäin mielenkiintoinen jos nyt jotakuta kiinnostaa: http://www.hit-channel.com/interviewandy-latimer-camel/55489
Oletteko nähneet tämän? Mukavaa menoa.
Ziisus noita kledjuja kyllä... pitäisi sukeltaa aika syvälle isoisän vaatekaappiin, että löytäisi tuollaisia. :D
Mitäpä ihmeellistä noissa kledjuissa on? Muotihan kiertää ympyrää. ;)
Joo 70-luvun proge-bändin vaatteiksi yllättävinkin peruskamaa.
Tällaisen katselin tänään. Viime heinäkuulta. Basso kuuluu heikosti, mutta muuten katsottavaa/kuunneltavaa bootleg-laatua. "Mielenkiintoinen" laulutyyli tuossa Spirit of the Waterissa.