Journey Greatest hits 1978-1997, DVD
Sami kirjoitti noin 21 vuotta sitten (89 kommenttia)
AOR bändien kuningas julkaisee 26.11 (CDON) ensimmäisen DVD kiekkonsa jossa vokalistina on "the voice", eli Steve Perry. Lätyllä live biisejä ('81 ja '86 rundeilta) sekä aina tyylikkäitä kasari videoita.
Proge ja fuusio fanatiikoille tiedoksi kannuissa osassa biisejä Steve Smith ( Scott Henderson/ Steve Smith/ Victor Wooten, Vital Information, Jean-Luc Ponty, Jeff Berlin jne.)
Tästä ei enää Amerikan herkku parane...
Ja tuossa biisilista.
http://www.steveperryfanclub.homestead.com/
Proge ja fuusio fanatiikoille tiedoksi kannuissa osassa biisejä Steve Smith ( Scott Henderson/ Steve Smith/ Victor Wooten, Vital Information, Jean-Luc Ponty, Jeff Berlin jne.)
Tästä ei enää Amerikan herkku parane...
Ja tuossa biisilista.
http://www.steveperryfanclub.homestead.com/
+/- saldo : 0 | Tweet
AOR -termi aikaansaa vaistomaisen kakomisreaktion, vaikka en tiedä oikeastaan minkäsortin musiikkia se tahtoo tarkoittaa. Eikö lapset saa kuunnella AOR:ää ollenkaan?:D
Ehkäpä AOR on suunnattu ihmisille, jotka ovat "too old to rock 'n' roll, too young to die". ;)
Journeyn Greatest Hitsistä heitettiin herjaa viimeisessä Just Shoot Me -sarjan jaksossa.
Ainakin joskus AOR (adult oriented rock) tarkoitti sellaisia bändejä kuin Journey, Toto, Boston, Chicago, Reo Speedwagon ja Foreigner. Näistä Journey oli mielestäni mitättömin, paitsi että Reo Speedwagonia en ole tainnut kuulla koskaan. Katu-uskottavat rokkarit eivät saaneet noita bändejä kuunnella. :) Laajemmin termi voisi käsittää myös vaikkapa nimet Steely Dan ja Doobie Brothers. Nykyään noita luokituksia riittää: adult alternative, adult contemporary jne. Ota niistä sitten selvää.
Bostonin, Foreignerin ja Toton debyytit ovat kaikki hyviä, mutta jokaisesta tuli nopeasti sitten popimpi ja huonompi. Foreignerissahan oli alussa jopa ex-King Crimson tyyppejä. :)
Kyllä Journeykin teki hyvää musaa, ainakin levyt Infinity ja Escape. Pari ensimmäistä levyä taitaa olla melkein jopa progea? En ole niitä itse kuullut.
Pakkohankintahan tuo on. Kaikki Journeyn levyt löytyy hyllystä.
Kertokaahan viisaammat, mitä saman tyylisuunnan bändejä suosittelisitte tällaiselle nuorelle Journey fanille? Toto, Boston, Chicago, Reo Speedwagon ja Foreigner tuossa jo mainittiinkin. Noista olen kuunnellut oikeastaan vain Totoa, ja sitäkin loppujen lopuksi aika vähän.
Toi Chicago on sitten vähän kevyempää mössöä. No mitäs näitä arena-rokkeja nyt oli: ainakin Styx ja Triumph, mutta en oikein tunne tuotantoa. En siis suosittele näitä, mutta samaa sarjaa ovat.
Hienoja AOR-yhtyeitä ovat ainakin Strangeways ja Phenomena.
Erityinen helmi on Strangewaysin "walk in the fire". Levyn kolmas raita "Love lies dying" on parhaita balladeita mitä on koskaan tehty. Albumia voi olla tosin hieman hankala löytää.
Shadow King kannattaa tsekata, nimet Lou Gramm ja Vivian Campbell kertonevat jo jotain tyylistä...
Journey-faneja saattaa kiinnostaa myös tukkabändi Bad English 80-luvun lopulta. Bändissä vaikutti mm. ex-Journey Neal Schon ja joitakin AOR-hittejä 80-luvulla tehnyt vokalisti John Waite.
Beowulf kirjoitti 19/11/2003 klo 22:00: Pakkohankintahan tuo on. Kaikki Journeyn levyt löytyy hyllystä.
Kertokaahan viisaammat, mitä saman tyylisuunnan bändejä suosittelisitte tällaiselle nuorelle Journey fanille? Toto, Boston, Chicago, Reo Speedwagon ja Foreigner tuossa jo mainittiinkin. Noista olen kuunnellut oikeastaan vain Totoa, ja sitäkin loppujen lopuksi aika vähän.
Kertokaahan viisaammat, mitä saman tyylisuunnan bändejä suosittelisitte tällaiselle nuorelle Journey fanille? Toto, Boston, Chicago, Reo Speedwagon ja Foreigner tuossa jo mainittiinkin. Noista olen kuunnellut oikeastaan vain Totoa, ja sitäkin loppujen lopuksi aika vähän.
Unohda muut paitsi Toto tosta porukasta. Journey ja Toto ovat mielestäni tän tyylisuunnan parhaat. Journeystä pidän ertyisesti laulaja Steve Perryn takia, josta johtuen Journey parhaimmillaan/pahimmilaan (saa itse valita...) kuulosti kun Soul-kuningas Sam Cooke olisi siirretty 80-luvun hard-rock/AOR-pumppuun.
Toto on taas enemmän jazz- ja pop vaikutteinen. Toton alkuperäinen rumpali Jeff Porcaro soitti 70-luvulla Steely Danin levyillä ja oli muutenkin uransa aikan erittäin käytetty studiorumpali (Larry Carlton, Aretha Franklin, Sarah Vaughan jne.)
Bad English jota Janus mainostaa on ihan ok. ton kuvan levyn osalta. Kakkosalbumia en suosittele.
Suositella voisin omasta puolestani Steve Perryn sooloalbumia Street Talk, jossa kitarassa hääri mm. Michael Landau. Lisäksi Giant: Time To Burn on asiallinen tyylisuuntansa edustaja. Orekesteri oli/on kitaristi Dann Huffin projekti joka on lähes Landaun tasoinen studiofakiiri.
Toi oli allekirjoittaneen näkemys asiasta. Täytyy vielä harjoitella sisäänkirjautumista...
Tuo Street Talk levy löytyy jo hyllystä. Erinomainen IMO.
Täytyypä yrittää tutustua mainittuihin orkestereihin.\n[Muokattu 24/11/2003 / Beowulf]
Kaikille aor:rän ystäville suosittelen tietenkin Urban Talea! Loistavia biisejä ja kaiken lisäksi kotimainen!
Tulin tilanneeks marraskuun lopul CDON:sta tän kyseisen kiekon ja ei ole näkyny. Ovat sitte siirtäneet julkaisupäivän tammikuulle. On niin huonoa toimintaa että tulee mieleen onkohan kyseessa ryssien firma ?
Sami kirjoitti 14/12/2003 klo 10:59: Tulin tilanneeks marraskuun lopul CDON:sta tän kyseisen kiekon ja ei ole näkyny. Ovat sitte siirtäneet julkaisupäivän tammikuulle. On niin huonoa toimintaa että tulee mieleen onkohan kyseessa ryssien firma ?
CDONilla tuskin on mitään tekemistä asian kanssa jos levyn julkaisu siirtyy ;)
Olen kunnialla yrittänyt kuunnella Journeyn tuotantoa oksentamatta-valitettavasti tuloksetta.Vaikka Smith on kova kannuttaja, niin se ei pelasta koko bändiä-täysi paska.:shit:
Kaikille Aor:n ystäville suosittelen rehellisesti Kansasin 80-luvun tuotantoa(Jos sitä AOR-rrräää haluaa) eli Audio-Visions, Vinyl Confessions ja Drastic Measures:)
Ei saa kuunnella tämmöistä. Joudutte kampaajaksi tai matkatoimistoon töihin isona.
Boogie kirjoitti 29/12/2003 klo 14:40: Olen kunnialla yrittänyt kuunnella Journeyn tuotantoa oksentamatta-valitettavasti tuloksetta.Vaikka Smith on kova kannuttaja, niin se ei pelasta koko bändiä-täysi paska.:shit:
Joudunko nyt myymään Journeyn levyt, kun ne ovatkin paskaa...hmm ? Jospa divarin setä vaihtaisi ne Kansasin kiekkoihin. :D
Saat divarin sedältä yhden Foreigner CDn kahdesta Journeystä.;)
Journeyn tuotannolla saa yhden Drastic Measuren.;)
Kun ei ole vieläkään CDON:sta tilaus lähtyny, niin ostinpa tuon sitten paikallisesta musakaupasta. CDON:sta mahdollisesti tulevan saa sitten myytyä onneksi eteenpäin.
Live biisit loistavia, videot menee huumorin puolelle kuten videoilla on tapana mennä, aina. Steve Perry on ehdottomasti yksi maailman parhaista laulajista. Laulusuoritus livenä aivan marsalkka tasoa.
No mitäs näitä arena-rokkeja nyt oli: ainakin Styx ja Triumph, mutta en oikein tunne tuotantoa. En siis suosittele näitä, mutta samaa sarjaa ovat.
Styx on näistä Aor-Stadion bändeistä mielestäni kaikkein lähimpänä progea, bändin kuuntelemisen tekee kuitenkin äärimmäisen epämiellyttäväksi solistin(solistien) ärsyttävä laulutyyli.Triumph oli enemmänkin suoraviivainen hard-rock pumppu silloin joskus.Ja Rik Emmett on(oli) oikeasti Helvetin hyvä kitaristi!!
Boogie kirjoitti 12/1/2004 klo 15:37:
Triumph oli enemmänkin suoraviivainen hard-rock pumppu silloin joskus.Ja Rik Emmett on(oli) oikeasti Helvetin hyvä kitaristi!!
Triumph oli enemmänkin suoraviivainen hard-rock pumppu silloin joskus.Ja Rik Emmett on(oli) oikeasti Helvetin hyvä kitaristi!!
Triumphin Thunder Seven on hyvä hard-rock levy ja Surveillancekin ihan Ok. Rik Emmett on huippu kitaristi, olen samaa mieltä. Käsittääkseni touhuaa nykyään fuusiomatskun kimpussa.
Rik Emmett on huippu kitaristi, olen samaa mieltä. Käsittääkseni touhuaa nykyään fuusiomatskun kimpussa.
Jep! fuusio ja klassinen tuntuu linja nykyisillään olevan.On tämäkin herra "marginalisoitunut", ja varmastikin tarkoituksellisesti.
ProgRadio.comista tuli juuri Journeyn Cookie Duster -niminen biisi, josta oli AOR kaukana. Tuollaista Journeyä voisi vaikka kuunnella enemmänkin.
Vieläkö pätkii?
Doc.B.D kirjoitti 12/1/2004 klo 19:41: Vieläkö pätkii?
Tuo kysymys oli ilmeisesti minulle ja toivottavasti tarkoitti Real Alternativea. :D
Ei pätki enää, kun vaihdoin takaisin RealOne Playeriin. Jostain syystä RA ei suostunut soittamaan Aural Moonia lainkaan.
Onkos tuolla Moonilla ylipäätään real media -streamia? En ole tarkistanut, mutta pidin itsestäänselvänä että Real Alt. ei hanskaa mp3 ja Windows Media bittivirtaa..
Eipä taidakaan olla. Omituista, että Real Alternativen asennuksen jälkeen selain ei tarjonnut mitään soitinta tuon streamin vastaanottamiseen. Ilmeisesti vika olikin selaimen asetuksissa. Täytyy joskus tutustua paremmalla ajalla tuohon RA:een.
Puhuin kökköä: Real Alternativen pohjana oleva Media Player Classic kyllä hanskaa mp3 ja Windows media -tiedostot, mutta kuten jo sanoitkin, nämä tiedostoformaatit eivät ole välttämättä rekisteröity ohjelmalle.
Journeyn eka vaikuttaa ihan pätevältä fuusion ja/tai progen sukuiselta 70's kamalta, ei nyt mikään merkkiteos mutta ihan okei. Aor:ää ei oo vielä havaittavissa. Toka levy lienee saman tyylinen, mutta sitten alko alamäki.
...mutta sitten alko alamäki.
Aika moni on eri mieltä. :lol:
joo, vähintään 50 miljoonaa amerikkalaista + minä :)
Kärpäset taas pörrää... :wink:
Muistan että Journey oli Suosikin Juho Juntusen mielestä aina paskaa koska se ei kuulostanut Motörheadilta, ja naisetkin tykkäsivät. Eihän kovien rock-karjujen sovi pitää melodisesta ja hyvin soitetusta rockista.
Infinity on yksi kaikkien aikojen parhaista rocklevyistä. "Winds of March" mielestäni Stairway to Heavenin tasoinen klassisen rokin legendabiisi. Escape ja Evolution menevät kaikkien aikojen top-20 albumilistalleni.
Ja jos joku vielä epäilee, niin kannattaa kuunnella bändin livebootleggeja. Väitän, että Journey oli livebändinä aivan eri tasolla kun esimerkiksi kaikkien jumaloima Led Zeppelin. JFK Stadium 1983, Joe Louis Arena 1986 ja Alpine Valley 1981 käyvät hienoina esimerkkeinä. Voin jakaa nuo mp3-versioina jos jotakuta kiinnostaa.
Raised on Radio ja Trial by Fire (1986 ja 1994) ovat tosin kehnoja levyjä joita EI kannata hankkia.
Tässä muuten bändin managerin Herbie Herbertin erinomainen haastattelu. Journeyn tarina on mielenkiintoinen. Santanan ja Montrosen pohjalle perustettu bändi josta tehtiin stadioneita täyttävä hittitehdas. Bändin "katoaminen" huipulta kaikessa hiljaisuudessa on vähintään yhtä hämmentävä. Parhaita bändiaiheisia haastatteluja mitä olen lukenut:
http://members.cox.net/mrcarty/
Tässä muuten bändin managerin Herbie Herbertin erinomainen haastattelu.
http://members.cox.net/mrcarty/
http://members.cox.net/mrcarty/
No jamppa on manageri. Se selittää kaiken. Aivan käsittämätöntä tekstiä. Rolien hehkutus vs. Cainin huonous. Perryn mustamaalaaminen. Kommentit äänialan laskemisesta.
Cain parempi biisin tekijä kuin Rolie. Jos jälkimmäinen "kovempi fuusio paroni", aivan sama. Nyt puhtaan Aor/pop/rock bändistä eikä Spirit Of The New Agesta. Perryllä oli hyvä ääni, se riittää kun on laulajasta kysymys. On erilainen Raised On Radiolla kun Infinityllä, totta. Useimilla muuttuu lauluääni iän myötä. Jos joku muu on parempi "tyyppi", niin ei kiinnosta.
Sitä paitsi lauluääni oli parempi vanhempana, eli Street Talkilla ja Raised On Radiolla. Matalampi kyllä, mutta parempi soundi.
Joo, en Perryn äänestä mitään puhunutkaan. Äänihän muuttui matalammaksi jo Frontiersin aikana ja pidän tuosta matalammasta versiosta itsekin. Jos kuuntelet liveäänityksiä RoR-kiertueelta niin RoR:n biisit toimivat livenä hienosti. Albumi sensijaan on tuotannoltaan ja sovitukseltaan lattea kasari-aorpop tekele. Melkein kuin Totoa, täysin sielutonta ja tylsää (omasta mielestäni siis). "It could have been you" on levyn ainoa huippukohta.
TBF taas on pilattu sillä, että bändin sielu Neal Schon ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. Liikaa hitaita biisejä ja koko levy on mielestäni pehmeä ja lälly. Samaa sarjaa kuin Perryn soolo (olikohan se Street Talk). Perry ja Cain ryssivät bändin tekemällä siitä ylipehmon. Frontiers oli sopiva sekoitus balladeja ja rockbiisejä. Ja "Send her my love" on hieno hidas, todella taitavasti tehty biisi.
Journey oli kuitenkin pohjimmiltaan taitava rockbändi eikä mikään Michael Bolton-tyylinen lässynlässy. :)
joo, vähintään 50 miljoonaa amerikkalaista + minä :)
50 miljoona nollaa on yhtä kuin nolla. :P :oops:
/juoksee pakoon..
Muistan että Journey oli Suosikin Juho Juntusen mielestä aina paskaa
Juntunen muistaakseni arvosteli Toton Fahrenheitin ja totesi, että levylle ei löydy mitään järkevää käyttöä, tai ehkä siitä voi taitella tuhkakupin. Tämän innoittamana testasin teoriaa Christopher Crossin levyllä. Ei onnistunut :)
Omasta mielestä Raised on Radiolla on lukuisia hyviä hetkiä, vaikka enemmän viihteen puolelle meneekin. Aloituskappale Girl Cant help it, Suzanne, Ill be allright.. jne.
Enemmän tuolla levyllä on sielua mukana kun Toton tuotoksilla, Perryn ääntä ja Schonin kitaraa ei korvaa mitkään yrittäjät.
Perryn (toinen?) soololevy For the love of strange medicine oli kyllä kauhiaa potaskaa.
Juho Juntusen mielestä ? ....
Sallikaa minun nauraa.
Juho Juntusen mielestä ? ....
Sallikaa minun nauraa.
Sallikaa minun nauraa.
Tottakai sallimme, vitsiksi se oli tarkoitettukin. Kuka nyt voisi ottaa Suosikki-lehteä vakavasti?
Journey, Toto ja vaikka Foreigner tai Starship ovat minulle ainakin hieman ristiriitaisia orkestereita siinä mielessä, että yksittäisinä paloina ne tarjoavat hienoja elämyksiä mutta koko levyllisestä tai täysimittaisesta konsertista tulee vähäsen ähky - vaikka kyllä pidän itsekin tuon ajan huipputuotettua AOR-soundia oikein mainiosti aikaansa sopivana ja maukkaana. Ihan turha mainita Rushista tai Marillionista tähän vastaukseksi - sillä ne ovat Rush ja Marillion - kyllähän te sen tiedätte... :wink:
Nyt ei ole meikäläiselle oikea aika Journeyn lisätutkimiseen, kun seuraavaksi keskityn Brian Setzer Orchestran helmien hankkimiseen... :wink:
"The point of the Journey is not to arrive" :)
Journey, Toto ja vaikka Foreigner tai Starship ovat minulle ainakin hieman ristiriitaisia orkestereita
Hei: Journey oli PALJON parempi bändi kuin Toto, Foreigner ja Starship yhteensä. Siis ennen Raised on Radio:ta joka tavallaan pilasi bändin perinnön, ainakin omasta mielestäni.
Toton olen nähnyt kaksi kertaa livenä ja kuunnellut kaikkia bändin julkaisuja. Olen ihan oikeasti yrittänyt pitää yhtyeestä kun yksi kavereistani on kova Toto-fani. Viimeinen yritykseni oli katsoa livetaltiointi "Kingdom of Desire" kiertueelta, ja päädyin käyttämään sitä nukahtamisvideona.
Foreigner taas oli totaalista kökköä, lainasin kirjastosta Greatest Hits kokoelman asenteella "ei tämä niin paskaa varmaan ollutkaan". Oli se.
Starshipistä en tiedä muuta kuin sen, että se perustettiin Jefferson Airplanen tuhkille ja nuo muutamat hirveät hitit kuten "We built this city" jne.
Suorastaan loukkaus Journeyta kohtaan kategorisoida se noiden bändien joukkoon. Häpeä, senkin ignoramus. :)
No, onhan se niiden aikalaistensa "joukossa" - vaikka varmasti "paras" näistä saattaa ollakin. Ristiriitaani se ei millään poista silti - Toton kanssa on vähän samanlainen juttu. Kourallinen biisejä kolisee ainoastaan eikä livekokemuskaan asiaa yhtään parantanut. Ei kai nyt sentään Ignoramus??? :shock:
[quote]Häpeä, senkin ignoramus. :)
Niin, ja onhan se nyt aikakin jo olla jostain asiasta edes hieman eri mieltä, vai mitä? :lol:
Kävin kuuntelemassa CDUniversessä Infinityn ääninäytteet ja varmistuin, että tämä bändi ei ole minua varten. En tiedä, olivatko nuo näytteet huonosti valittuja, mutta minä kuulin vain vastenmielisiä balladeja ja munattomia pseudorockereita. Ainakin Toton kanssa bändin voi hyvinkin heittää samaan roskakoppaan.
Kävin kuuntelemassa CDUniversessä Infinityn ääninäytteet ja varmistuin, että tämä bändi ei ole minua varten.
Kukapa olisi uskonut, että Journey voi herättää noin suuria tunteita? :o Joskus oli lainassa Journeyn kolmen levyn boksi Time ja en muista, että siinä olisi ollut mitään mikä olisi miellyttänyt. Totolla on sentään yksittäisiä hyviä biisejä.
Kukapa olisi uskonut, että Journey voi herättää noin suuria tunteita?
Kait tuon 40kb:n kuvan postaaminen on mielekäs juttu jonkun omassa sisäavaruudessa.
Jessus. No saa sen sieltä poiskin jos kerran maininnan arvoisesti häiritsee.
Ei se ADSL-käyttäjää paljon häiritse, ja on noita kuvia ennenkin postattu, mutta tuon informaatio- ja viihdearvo on aika subjektiivinen.
Höh. Olen vahvasti eri mieltä.
Keskustelkaa nyt vaikka siitä Journeystä vaihteeksi, ja jos joku haluaa sanoa viimeisen sanan Buddy Jebuksen suhteen, niin jatkot fight clubiin. :| :wink:
"Fight clubiin"? Ei kiitos, kuulostaa virtuaaliselta vaihtoehdolta Keravalaiselle nakkikioskille. Äh, kuka näitä foorumeita nyt niin vakavasti ottaa? Paitsi moderaattorit. ;)
AOR -termi aikaansaa vaistomaisen kakomisreaktion, vaikka en tiedä oikeastaan minkäsortin musiikkia se tahtoo tarkoittaa
no näin ne useat tuttavanikin ajattelevat. Mitä enemmän ihmiset esim. Journeytä inhoavat, sen enemmän sitä kuuntelen :)
Kannattaisi kuitenkin tutustua Captured-levyn hillittömään live-energiaan, ennen kuin tuomitsee yhtyeen (jos ei muuta live taltiointia ole tarjolla).
Kyllä sillä levyllä on hulppea meininki ja sanokoon kuka mitä sanoo: soittamisen ilo on korvin kuultavissa ja käsin kosketeltavissa.
Sanokaas Journey -friikit, että onko se Tom Sawyer nyt niin suora varkaus Nickel And Dime biisistä? Eikös kyseessä ole vielä instrumentaali?
Captured on hyvä livekiekko ehkä kaikkien aikojen hienommalla LP-pakkauksella mutta musiikillisesti ei LÄHELLÄKÄÄN aikaisemmin mainitsemieni bootleggien tasoa. Ei siis todellakaan, pelkästään jo siitä syystä että Escapen ja Frontiersin biisit puuttuvat.
Joo, ja olen aina digannut Journeytä myös sen takia, että kaikki heviä kuuntelevat kaverini inhosivat sitä, koska niin PITI 80-luvulla ajatella. AOR:han oli aikanaan yhtä kova kirosana kuin proge, ellei kovempi.
Minulle on ihan paskan hailee onko joku AOR:ia, progea tai vaikka teknoa jos musiikki on hyvää. Ja nämä iänikuiset rockin katu-uskottavuuskysymykset ovat naurettavia. Joidenkin klassisten heavyrock-fanien (joihin tosin itsekin kuulun) mielestä Journey on "paskaa" sen kummemmin perustelematta, mutta tosiasiahan on että ukkelit olivat taidollisesti aivan eri planeetalta kuin 99% ns. uskottavista rockpumpuista. Joku Neal Schon kitaristina soittaa kahdeksikkoa koska tahansa jonkun Pagen tai Gilmourin ympärillä.
Monia ärsytti se, että huippumuusikot siirtyivät kikkailevasta ja vaikeasta fuusiojazzista/progesta tekemään paljon tarttuvia hittejä ja rahaa, soittivat isoilla areenoilla ja olivat (huom.imperfekti) vielä suht. kauniita poikia.
Hauska yksityiskohta muuten, Robert Plant mainitsi erään 90-luvun Rolling Stone-lehden haastattelussa että Journey, Boston ja Led Zeppelin olivat hänen mielestään 70-luvun merkittävimmät rockbändit. Ei kai musiikillisesti, mutta luomiensa "vaikutusten" perusteella. Plantin mukaan Bon Jovi, Winger, Europe ja muut tukkabändit varastivat, lainailivat ja yhdistelivät levyilleen kyseisiltä orkestereilta lähes kaiken mahdollisen. Tässä haastattelussa Plant siis tietenkin vanhana roistona puolusteli omia "lainailujaan" faktalla, että kaikki muutkin varastavat. :)
Sanokaas Journey -friikit, että onko se Tom Sawyer nyt niin suora varkaus Nickel And Dime biisistä? Eikös kyseessä ole vielä instrumentaali?
Olet tainnut lukea tuon Herbie Herbertin haastattelun jonka linkkasin aikaisemmin. :) Herbie suoltaa tuossa jutussa maailmaan enemmän paskaa kuin laksatiivitehdas.
Nickel and Dime-biisin alussa on jotain yhtäläisyyksiä _La Villa Strangiatoon_, ei suinkaan Tom Sawyeriin. Ja enemmänkin kai sattumanvaraisia kuin todellisia.
Omistin joskus aikoinaan yhen aor-kauden Journey-levyn, siittä ei oo jääny mitään mieleen, joten misä oli ne tarttuvat hittibiisit? ;) Toto ja Foreigner sen sijaan tekivät tarttuvia hittejä.
...amg:stä tarkistin, kyseesä oli vuojen 1979 Evolution.
Omistin joskus aikoinaan yhen aor-kauden Journey-levyn, siittä ei oo jääny mitään mieleen, joten misä oli ne tarttuvat hittibiisit? ;) Toto ja Foreigner sen sijaan tekivät tarttuvia hittejä.
Johtunee osaksi siitä, että Journeytä ei edes koskaan yritettykään markkinoida Eurooppaan. Radiosoitto tekee biiseistä yleensä huomaamattaan "tarttuvia", kuten Toton "Africa" tai Foreignerin "I want to know what love is".
Journey kuuluu (tai kuului) samaan sarjaan kuin Grateful Dead, Rush, Phish, Boston ja Dave Matthews Band siinä mielessä, että se oli aina puhtaasti pohjoisamerikkalainen bändi.
Esim. Phish ja DMB esim. kiertelivät Euroopassa keikkailemassa joillain pikkuisilla musiikkiteattereilla, lähinnä kai huvikseen, kun taas Amerikassa molemmat bändit soittavat halutessaan vaikka jalkapallostadioneilla. Monille Amerikkalaisille isoille bändeille Euroopan markkinat eivät edes näytä olevan tärkeitä. Ja on kai musiikkimaussakin eroja mantereiden välillä. Itse olen aina pitänyt tuosta isosta "stadionsoundista".
Ja PS Hessu, ei Evolution ole AOR-kauden levyjä. Itse laskisin tuohon sarjaan Escapen, Frontiersin ja Raised on Radion.
Kyllä biisi on tarttuva ihan omilla avuillaan jos se tarttuva on, ei siihen radiosoitto vaikuta.
Höh okei jos niin sanot, mutta jos ei esim. "Wheel in the Sky" tai "Don't stop believin'" ole tarttuvia biisejä niin mitkäs sitten on?
En tunnista kyseisiä biisejä, en voi tietää ovatko tarttuvia vai ei.
Niin etpä tietenkään kun niitä ei ole soitettu Suomen radiossa.
Thanks for proving my point. :)
Siis mitä tuli todistettua?
Esim. Foreignerilta tiijän montakin tarttuvaa biisiä, vaikka radiosta oon kuullu vain tuon aijemmin mainitun.
Singleksihän valitaan yleensä levyn tarttuvin ralli, ja kyseistä sinkkua sitten radiosa soitetaan. Jos biisiä ei sitten radiosa soitetakaan niin poistaako se biisin tarttuvuuden?
Kunhan kiusasin. ;) Tarkoitan vain että biisistä tulee usein "tarttuva" ns. toistoperiaatteella ja huomaamattaan. Radiokanavien (kuten Novan) soittolistat tekevät mistä tahansa biisistä hitin ja "tarttuvan" kun sitä soitetaan sata kertaa päivässä.
Ilmeisesti puhutaan nyt erilaisesta tarttuvuudesta... ite puhuin biiseistä josa on hieno melodia, kertosäe tai joku koukku, joka jää mieleen sen kerran tai pari kuultuaan. Kyseiseen tarttuvuuteen ei tarvita siis mitään mieletöntä hinkkausta ja jankkausta ja pakkosyöttöä.
Itse olen pitänyt Journeyssa aina tietyistä erityispiirteistä, kuten Steve Perryn laulusta ja bändin taidokkaasta soitosta jne. Toisaalta täytyy myöntää, että useat tuntemattomammat ryhmät kuten Strangeways jalostivat "journeysaundia" vielä astetta pidemmälle melodisesti rikkailla ja loistavasti tuotetuilla/sovitetuilla kappaleillaan. Erityisesti levyt Walk in the fire ja Native sons vakuuttavat: Todellista AOR-perfektionismia korvilleni, josta puuttuu mielestäni kyseistä genreä turhan usein vaivaava liiallinen imelyys.
Tässä wanha ja ilmainen Journey-konserttivideo vapaasti imuroitavissa kiinnostuneille:
http://www.robertfleischman.com/FreeConcert.html
Borgesin kanssa olen pitkälti samaa mieltä tuosta Strangewaysta. Walk in the Fire levyä en ole koskaan kuullut, liekö tuota mistään saakaan, ellei vahingossa käytettynä divarista? Toivottavasti.
Native sons oli aikoinaan todellinen löytö kaiken maailman aikuisrock-yrittäjien joukossa. Sillä levyllä jos missä on Journeyn antama "perintö" vahvasti voimissaan.
Hittiä toisen perään kuten Where do we go from here, face to face jne.
Ja erittäin hyvä AOR-laulaja myös tuo Terry Brock.
Itse olen aina pitänyt tuosta isosta "stadionsoundista"
Ai - meitä on sitten jo kaksi! :lol: Kuka muu "kehtaa" ilmoittautua stadionrokin ystäväksi? :?:
Kuka muu "kehtaa" ilmoittautua stadionrokin ystäväksi?
Diggaan enempi varastosa livenä c-kasetille äänitetyistä levyistä.
Hauska yksityiskohta muuten, Robert Plant mainitsi erään 90-luvun Rolling Stone-lehden haastattelussa että Journey, Boston ja Led Zeppelin olivat hänen mielestään 70-luvun merkittävimmät rockbändit. Ei kai musiikillisesti, mutta luomiensa "vaikutusten" perusteella. Plantin mukaan Bon Jovi, Winger, Europe ja muut tukkabändit varastivat, lainailivat ja yhdistelivät levyilleen kyseisiltä orkestereilta lähes kaiken mahdollisen. Tässä haastattelussa Plant siis tietenkin vanhana roistona puolusteli omia "lainailujaan" faktalla, että kaikki muutkin varastavat. :)
Niinpä niin - onko varastaminen yhtä kuin vaikutteiden ottamista vai mitä se on? Täsmällinen valokopiointi on tietysti jokseenkin tuomittavaa jos musiikissa ei muuten ole mitään omaa, mutta en usko maailmassa olevan yhtään orkesteria, jonka musiikista joku ei löytäisi mitään yhtäläisyyksiä minkään muun kanssa - paitsi tietenkin se toistaiseksi tuntematon maailman ensimmäinen artisti joka valloitti luolaklubit heti Aatamin ja Eevan jälkeen?
Coverdalea tunnutaan varsinkin nykyään verratavan Robert Plant:iin. Johtuuko sitten 1987 levyn Still of the night-biisistä, missä kai ne zeppelin vaikutteet muutenkin saattaa jotakuta häiritä.
Itse olen kokenut tuonkin miehen kohdalla vaikutteet pelkästään hyvänä asiana, ja suurin osa tuotannosta on kuitenkin jotain täysin muuta kuin Zeppelin.
Pointti noi yleisesti oli kuitenkin että varastaa saa, kun tajuaa varastaa monesta lähteestä. Silloin saadaan iso omaisuus itselle ja keneltäkään ei viedä liikaa.
Coverdalea tunnutaan varsinkin nykyään verratavan Robert Plant:iin. Johtuuko sitten 1987 levyn Still of the night-biisistä, missä kai ne zeppelin vaikutteet muutenkin saattaa jotakuta häiritä.
Itse olen kokenut tuonkin miehen kohdalla vaikutteet pelkästään hyvänä asiana, ja suurin osa tuotannosta on kuitenkin jotain täysin muuta kuin Zeppelin.
Pointti noi yleisesti oli kuitenkin että varastaa saa, kun tajuaa varastaa monesta lähteestä. Silloin saadaan iso omaisuus itselle ja keneltäkään ei viedä liikaa.
Itse olen kokenut tuonkin miehen kohdalla vaikutteet pelkästään hyvänä asiana, ja suurin osa tuotannosta on kuitenkin jotain täysin muuta kuin Zeppelin.
Pointti noi yleisesti oli kuitenkin että varastaa saa, kun tajuaa varastaa monesta lähteestä. Silloin saadaan iso omaisuus itselle ja keneltäkään ei viedä liikaa.
Höh, Coverdalen/Whitesnaken "Woman trouble blues" on yksi törkeimpiä Led Zeppelin - ripoffeja ikinä. Mutta sitä ei kai lasketa kun Coverdale on Plantin kaveri. :)
Tekisivät dueton. Siinä voisi sitten arvuutella että kuka laulaa ja mitä :)
Kuka muu "kehtaa" ilmoittautua stadionrokin ystäväksi?
Diggaan enempi varastosa livenä c-kasetille äänitetyistä levyistä.
Tiesitkö että Bostonin eka (siis Bostonin, kaikkien stadion/korporaattibändien äidin ja isän) kymmeniä miljoonia myynyt ensilevy on äänitetty Tom Scholtzin kellarissa.
Ihan totta.
Bostonin ekan levyn kannesa lukee:
Recorded at:
Foxglove Studios, Waterdown, Mass. (Winter, '75)
Capitol Studios, Hollywood, Cal. (Spring, '76)
The Record Plant, Los Angeles, Cal. (Spring, '76)
Tuo ensin mainittuko on se kellaristudio?
Mutta Bostonillahan onkin hyvät soundit, jopa sillä vuojen 1986 Third Stagella, ei mitään kasarii.
Sillä levyllä ei taidettu käyttää koskettimia lainkaan ja soundit on edelleenkin todella hyvät.
Mitähän ne mahtaa olla Scholzin soittimissa mainitut unindentified flying object välineet?
Hillittömät on miehellä pillit (siis kuva vinyylin sisäpuolella).
Third Stagella on kyllä koskettimia, muttei syntikoita.
...niin ja taitaa muuten olla tämä se kellarisa äänitetty levy eikä se eka, tämän kannesa lukee:
Recorded at Tom Scholz Hideaway Studio between floods and power failures.
Tom Scholtzhan omisti/omistaa ? firman joka teki kitaraefektejä ja vahvistimia. Olen itte kokeillut kersana sellasta nuppia jossa oli efektit samassa laatikossa. Nyt on kaiken maailman Line 6 vehkeitä, mutta 80/90-luvun taitteessa tällainen oli harvinaisempaa.
Ensimmäinen tuote taisi olla sellanen korvalappustereoiden näkönen kitaravahvistin, jonka Scholtz oli suunnitellut. Hänhän oli elektroniikka insinööri. Firma oli muistaakseni Rockman tai sitten se oli sen korvalappuvahvarin nimi.
ZZ Topin Afterburner levyllä soi muistaakseni Scholzin vahvistimet.
Third Stagella on kyllä koskettimia, muttei syntikoita.
...niin ja taitaa muuten olla tämä se kellarisa äänitetty levy eikä se eka, tämän kannesa lukee:
Recorded at Tom Scholz Hideaway Studio between floods and power failures.
...niin ja taitaa muuten olla tämä se kellarisa äänitetty levy eikä se eka, tämän kannesa lukee:
Recorded at Tom Scholz Hideaway Studio between floods and power failures.
Etsinpä artikkelin jostain, muistan lukeneeni siitä just äsken. Ja minusta kyseessä oli nimenomaan tuo eka levy.
Joo, Third Stage on kyllä mahtava kiekko. Todella mahtipontista pullistelua mutta toimii kybällä. Amanda-biisin olisi kyllä voinut antaa lahjoituksena Totolle. Ja eikös nimenomaan ollut niin, että KAIKKI efektit Third Stagella oli tehty kitaralla (lue: ei koskettimia)? Saatan muistaa väärinkin enkä jaksa nyt tuota vinyyliä kaivaa mistään.
Viulut on kitaroita ja ukkosmyrskystä vastaa "a twenty-year-old Vox Tone-Bender with a bad transistor".
Pointti noi yleisesti oli kuitenkin että varastaa saa, kun tajuaa varastaa monesta lähteestä. Silloin saadaan iso omaisuus itselle ja keneltäkään ei viedä liikaa.
Juuri näin. Neil Peart aikanaan sanoi tähän asiaan yksilötasolla liittyen:
"The best advice for someone who wants to develop an original style is: Don't copy one drummer, copy twenty!
- I copied a hundred."
Viulut on kitaroita ja ukkosmyrskystä vastaa "a twenty-year-old Vox Tone-Bender with a bad transistor".
Juu, hauskaa on herralla varmaan ollut....Hassu levy tosin - paljon 70-lukulaista ja 80-luvun kamaa sekaisin kuuluu olevan. Johtunee siitä hemmetin pitkästä tekoajasta.
Walk in the Fire levyä en ole koskaan kuullut, liekö tuota mistään saakaan, ellei vahingossa käytettynä divarista? Toivottavasti.
Walk in the firen saatavuus saattaa tosiaan olla kiven alla. Ainakaan cd-muodossa ei ole tullut vielä vastaan.
Käytettynä vinyylinä voi hyvällä mäihällä löytyäkin jostain.
.. mainio levy on joka tapauksessa kyseessä.