Diamanda Galas
VooDoo kirjoitti noin 22 vuotta sitten (10 kommenttia)
Kuinka tuttua on Diamanda Galasin tuotanto Palasokerilaisille?
Itse omistan vain "Litanies of Satan" (82) CD:n, muita olen vain kuullut sieltä täältä.
Tuo Litanies.. on kyllä suhteellisen erikoinen levy, eipä sitä ihan "joka päivä" tule kuunneltua.
Itse omistan vain "Litanies of Satan" (82) CD:n, muita olen vain kuullut sieltä täältä.
Tuo Litanies.. on kyllä suhteellisen erikoinen levy, eipä sitä ihan "joka päivä" tule kuunneltua.
+/- saldo : 0 | Tweet
No Litanies on vähän enenpi performanssitaidetta kuin kuuntelulevy. The Singerin bluesbiisit on paremminkin arkiruokaa, ja kaikkein eniten harmittaa että self titled -albumia vuodelta -84 ei ole uudelleenjulkaistu: sillä oleva 18-minuuttinen Panoptikon on kaikkien biisien äiti..
Suurin osa Diamandan tuotannosta on enemmän performanssitaidetta kuin kuunneltavaa musiikkia, mikä ei tarkoita etteikö niitä voisi sopivassa mielentilassa myös kuunnella. The Singer ja Malediction and Prayer ovat kuitenkin täysipainoisia kuuntelulevyjä (blues- yms. standardeja pianosäestyksellä) kuten myös John Paul Jonesin kanssa tehty psykoottinen rokkilevy The Sporting Life, joka on ohimennen sanoen hemmetin kova lätty. Lisäksi Masque of the Red Death -trilogian päätösosalla You Must Be Certain of the Devil on muutamia aika meneviä ralleja. Trilogian kaksi muuta osaa (The Divine Punishment sekä Saint of the Pit) sekä samaa materiaalia live-esityksenä sisältävä Plague Mass ovat aika lähellä Litanies of Satanin meininkiä, vaikkakin sisältävät Litaniesiin verrattuna enemmän suvantokohtia (= sellaisia, joissa ahdistava tunnelma luodaan huokailemalla välillä hiljempaa eikä pelkästään tykittämällä jatkuvasti suoraa kurkkua). Vena Cava ja Schrei X edustavat myös tätä seinänaapureiden kuumotus -osastoa, VC vähän rauhallisemmin ja sävykkäämmin sekä SX aggressiivisesti lyhyissä rääkymisryppäissä.
Minulla ensimmäinen Galas-levy oli Malediction and Prayer.
Osittain levy on minulle liian bluesia, mutta on siinä muutama loistava biisi, esim. kuolemanrangaistusta vastustava Iron Lady, Abel et Cain, Supplica a Mi Madre (Pasolinin sanat) sekä Si la Muerte.
Sitten tuli hommattua Saint of the Pit ja Divine Punishment 2 on1. Ei todellakaan musiikkia, jota joka päivä jaksaisi kuunnella, mutta hienoja levyjä joka tapauksessa. Harvinaisen synkkää ja ahdistavaa meininkiä, eikä voi kuin ihmetellä Galasin äänenkäyttöä (ja mielenterveyttä!).
Silminnäkijähavaintojen mukaan Diamanda on tosielämässä oikein leppoisa ja sydämellinen persoona. Sinänsä ihan ymmärrettävää, että ei tuollaisten levytysten jälkeen vaan voi enää riittää juurikaan angstia arkeen.
D:ltä on tulossa kaksi uutta levyä! Lisätietoja virallisilta sivuilta. Ja tietenkin näytepalat ovat Quick Time -formaatissa.
MZ kirjoitti 24/11/2003 klo 15:45: Minulla ensimmäinen Galas-levy oli Malediction and Prayer.
Osittain levy on minulle liian bluesia, mutta on siinä muutama loistava biisi, esim. kuolemanrangaistusta vastustava Iron Lady, Abel et Cain, Supplica a Mi Madre (Pasolinin sanat) sekä Si la Muerte.
Osittain levy on minulle liian bluesia, mutta on siinä muutama loistava biisi, esim. kuolemanrangaistusta vastustava Iron Lady, Abel et Cain, Supplica a Mi Madre (Pasolinin sanat) sekä Si la Muerte.
Tuo Malediction and Prayer on minusta hieman parempi kuin samalla reseptilla tehty The Singer. Onkohan se tuo livetilanne joka tuo biiseihin jonkinlaista lisäpotkua. The Sporting Life ja Plague Mass myös tuttuja. Litanies of Satan oli vähän liikaa.
The Singerillä on jotenkin kolkot ja kliiniset soundit, jotka verottavat kuuntelunautintoa.
Rumba haukkui Defixionesin. :?
Laulajana ja naislaulajana vielä erityisesti tulee tästä tädistä mieleen sattuvana määrittelynä KYLMÄ KALKKUNA... opiaateista vieroituskuurin kylmä hiki & vapinat.
Defixiones löytyi kirjastosta. Kieltämättä aika raskasta - no raskas on aihekin. Spartalainen meno ei anna armoa kuulijalle. Ei tosiaankaan jokapäiväistä kulutustavaraa. Ei, tämä on jotain, jonka haluaa kokea ehkä kerran vuodessa.