Pettymys-levyt
EsaJii kirjoitti noin 17 vuotta sitten (100 kommenttia)
Hankin pari vuotta sitten viimeisen John Mayall levyn alkukaudelta, jota ei ollut, Bare Wires.
Olen sitä muutamia kertoja soitellut. Mayall sepustaa jotain lemmen puuhista ja naisistaan ja liian nuorista tytöistä. Kuuluisat heput tuuttaa taustalla ja rämpyttää kitaraa ja vinguttaa viulua. Mutta en mä saa tästä mitään. Samoista aineksista Nurmio sai aikaan Valo yössä.
Paljon parempi oli Jazz Blues Fusion.
Teidän pettymykset?
Olen sitä muutamia kertoja soitellut. Mayall sepustaa jotain lemmen puuhista ja naisistaan ja liian nuorista tytöistä. Kuuluisat heput tuuttaa taustalla ja rämpyttää kitaraa ja vinguttaa viulua. Mutta en mä saa tästä mitään. Samoista aineksista Nurmio sai aikaan Valo yössä.
Paljon parempi oli Jazz Blues Fusion.
Teidän pettymykset?
+/- saldo : 0 | Tweet
Flower Kings : Space Revolver
Kuunnellessani tätä (jouluna 2000?) rupesi pukkaamaan hikeä ja ahdistamaan tuo määrätön ja selkeä progen perusjuttujen toisto ellei suorastaan plagiointi. Olen sen jälkeen kovasti yrittänyt löytää bändiltä omia ideoita, turhaan. Kaipallla sentään on muutama loistava melodia.
Tuohon samaan ahdistukseen aaltoon, vain osittain omaa syytään, upposi myös Spock's Beardin V, jonka sain siis samana jouluna, ja jota kuuntelin eo.levyn perään. "V" oli selkeästi parempi kokonaisuus, komeammat sävellykset ja niin päin pois, mutta uuden progen mahdollisuudet oli jo toistaiseksi pilattu omalta osaltani...
Marillion : Somewhere Else
Yritetään tehdä taas pientä kun bändi on parhaimmillaan tehdessään isoa. Tämä kuullostaa taas enempi Hogarthin soolosuoritukselta kuin bändin levyltä.
Onhan nuita jokunen.
Nää ostin luotettavien lähteiden kehumina, ei sytytä:
- 2066 and then : Reflections!
- Niemen : Ode to Venus
- Niemen : Strange is this World
Muita saman bändin levyjä löytyy jo hyllystä ja ne on rautaa. Nää ei yllä samalle tasolle:
- Grobschnitt : Rockpommel's Land
- Neu! : 2
Odotukset oli korkeammalla, ei silti huono:
- NeBeLNeST : NoVa eXPReSS
Ei vaan jaksa:
- Rättö ja Lehtisalo : Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua
On kait tuossa jo alkua. Onneksi ei kovin usein tule pettymyksiä, ehkä pari levyä vuodessa?
J
Nyt kun suomalaisista on jo puhuttu, niin :
Circle : Miljard
Tätä tylsyyttä ei vaan millään jaksa soittaa...
Onko joku kiinnostunut? Myyn oitis 12 juroon ja postitus kuuluu hintaan!
Alkuvuoden pettymykset ovat tosiaan:
Marillion: Somewhere Else
Neal Morse: Sola Scriptura
Onneksi Blackfield ja Porcupine Tree paikkaavat paremmin kuin hyvin.
Blackfield II oli aika iso pettymys. Muutamaa parempaa biisiä lukuun ottamatta pirun tylsä levy.
Sola Scriptura sen sijaan oli pienoinen positiivinen ylläri. Ainakin paljon kovempi kuin Morsen edellinen.
Tässä muutamia listaamiani pettymyksiä, lähinnä "korporaattibändeiltä" ja artisteilta:
Dire Straits: Brothers in Arms
Ensin upea ja haasteellinen Love Over Gold, sitten MTV-sontaa täyteen tupattu poplevy aikansa pissiksille. Nimibiisi on aivan liian hyvä tälle kiekolle, ja ei oikeastaan kuulu sille ollenkaan.
Rush: Roll the Bones
RTB oli karmea pettymys loistavan Preston jälkeen. Rush taantui tällä levyllä tavallisten kuolevaisten joukkoon, ja RTB lopetti uskomattoman hienon aikakauden bändin uralla. Ei RTB aivan surkea ole, mutta kuitenkin melko tavanomainen rocklevy.
David Bowie: Tonight
Scary Monsters ja Let's Dance olivat kaikkine hitteineenkin aika hienoja lättyjä, ja Tonight oli aikanaan paha pettymys. Ja myöhempi Tin Machinen aikainen tuotanto oli sikasontaa. Jossain vaiheessa uraansa äijä oli rocknero (Ziggy, Low, Heroes, ym.)... nykyisellään Bowie voisi vaikka minun puolestani pudota maapallon reunalta alas, eikä jaksaisi suuremmin kiinnostaa.
Dave Matthews Band: Stand Up
Ensin ehkä kaksi upeinta liveteosta, mitä olen kuullut "Central Park Concert" ja "Gorge"... ja sitten tällainen tavanomaista Amerikanpoppia sisältävä humppailu. Surkea suoritus.
Pink Floyd: Division Bell
High Hopes on hyvä biisi, mutta olihan tämä valtava pettymys aikanaan. Pidän kuitenkin "Momentarya" hienona levynä, vaikka kaikki puristit eivät kanssani samaa mieltä olisikaan.
Fleetwood Mac: Behind the Mask
Sovitukset "Tangolla" olivat kevyttä MTV-kamaa, mutta ovathan biisit hienosti tehtyjä ja soitettuja, tarttuvia popsävellyksiä. Itse pidän myös uudesta Macista (wanhan Peter Greenin Macin ohessa), joka saa varmaan Palasokerin progeukot nyrpistelemään neniään. Behind The Mask olikin sitten kaikkea muuta: tylsä levy ilman mitään ideaa.
Boston: Corporate America
Kaksi hyvää rallia, loput sontaa. Edelliset levyt olivat taattua Bostonia (lue: kopioita ykköslevystä ja Third Stagesta), mutta Corporate America petti pahasti. Joku bändin jäsenistä oli ilmeisesti raahannut uuden nuoren tyttöystävänsä (ja tämän huonon musiikkimaun) väkisin levylle mukaan stemmoja laulamaan.
Camel: Dust and Dreams
Camelin uutta odotin aikanaan kuin Iisakin kirkkoa. En pitänyt uudesta "Irkkusoundista" ollenkaan. Kyllä vitutti aikanaan rankasti tätä levyä kuunnellessa, mutta nykyisin pystyn kyllä kuuntelemaan. Ei D&D huono ole, mutta odotukset olivat silloin niin taivaissa.
Alan Parsons Project: Vulture Culture
Ammonia Avenue ei ollut mikään mestariteos, mutta kuunneltava levy kuitenkin. Vulture taas oli kasaripoppia kliseisimmillään ja pahimmillaan. Pari ok biisiä, mutta melko mitäänsanomaton lätty.
Äh, onhan noita vaikka kuinka...mutta tässä nyt muutama...
Neal Morse: Sola Scriptura
Hommasin muuten eilen...kun yksi kaveri ylisti juuri tuota levyä maasta taivaisiin. :)
Mitä Neal Morselta kannattaa hankkia?
Neal Morse: Sola Scriptura
Hommasin muuten eilen...kun yksi kaveri ylisti juuri tuota levyä maasta taivaisiin. :)
Mitä Neal Morselta kannattaa hankkia?
Mielestäni parhaat ovat tuo edellinen "?" eli "Question Mark", sekä sitä edeltävä "One".
Tämä uusi levy alkaa kyllä lupaavasti ja sisältää joitakin oikein mainioita soitto-osia, mutta itse sävellykset kyllä tuntuvat kovasti venytetyiltä ja epätasaisilta. Mutta tämähän on vaan meikäläisen mielipide... :wink:
Niemen : Ode to Venus
Siinä on yks hyvä biisi, ainutlaatuinen progeklassikko Fields of Wild Flowers. Ainutlaatuisia viuluefektejä.
Muutama nopeasti mieleentullut:
Rush: Counterparts - mielestäni Roll the Bones vielä menetteli hyvinkin, mutta tämä ei.
Porcupine Tree: Deadwing - toivottavasti nyt ei lynkata, mutta täältä lukemieni hehkutuksien jälkeen jotenkin kolkko kokemus ja suuri pettymys (tosin jotkut toisinajattelijat lie täälläkin todenneet: Deadwing = Dead). Sittemmin muut kuunnellut PT:t ovat onneksi maistuneet huomattavasti paremmin.
Yes: Tales from topographic oceans - Otetaan yksi järkyttävä eksemplaari historiastakin. Joskus tuli yriteltyä tätäkin ilmeisen huonosti aikaa kestänyttä "progelegendaa". Tällä levyllä oli NIIIIN kauniit kannet, mutta...loppu ei ole historiaa...
Yes: Tales from topographic oceans - Otetaan yksi järkyttävä eksemplaari historiastakin. Joskus tuli yriteltyä tätäkin ilmeisen huonosti aikaa kestänyttä "progelegendaa". Tällä levyllä oli NIIIIN kauniit kannet, mutta...loppu ei ole historiaa...
Paras levy koskaan! Noh, ei ihan, mutta hyvin lähellä kuitenkin.
Muutama nopeasti mieleentullut:
Rush: Counterparts - mielestäni Roll the Bones vielä menetteli hyvinkin, mutta tämä ei.
Porcupine Tree: Deadwing - toivottavasti nyt ei lynkata, mutta täältä lukemieni hehkutuksien jälkeen jotenkin kolkko kokemus ja suuri pettymys (tosin jotkut toisinajattelijat lie täälläkin todenneet: Deadwing = Dead). Sittemmin muut kuunnellut PT:t ovat onneksi maistuneet huomattavasti paremmin.
Rush: Counterparts - mielestäni Roll the Bones vielä menetteli hyvinkin, mutta tämä ei.
Porcupine Tree: Deadwing - toivottavasti nyt ei lynkata, mutta täältä lukemieni hehkutuksien jälkeen jotenkin kolkko kokemus ja suuri pettymys (tosin jotkut toisinajattelijat lie täälläkin todenneet: Deadwing = Dead). Sittemmin muut kuunnellut PT:t ovat onneksi maistuneet huomattavasti paremmin.
En lynkkaa. Koen nuo kaksi melkoisen samalla tavalla kuin sinäkin.
Yes: Tales from topographic oceans - Otetaan yksi järkyttävä eksemplaari historiastakin. Joskus tuli yriteltyä tätäkin ilmeisen huonosti aikaa kestänyttä "progelegendaa". Tällä levyllä oli NIIIIN kauniit kannet, mutta...loppu ei ole historiaa...
Paras levy koskaan! Noh, ei ihan, mutta hyvin lähellä kuitenkin.
Eikös tässä foorumissa pitänyt esitellä "pettymys-levyt"?
Tales on raskaimman luokan progehuijaus! Näennäisen syvällisellä höpötyksellä ja mitättömällä ujelluksella peitetään substanssin täydellinen puute. 8)
Näennäisen syvällisellä höpötyksellä ja mitättömällä ujelluksella peitetään substanssin täydellinen puute. 8)
No ihan helvetin hyvin peitetty. Tales meni muuten minun kaikkien aikojen kuunnelluimmat levyt tilastojen kärkeen viime vuoden lopulla. :D
Nyt kun pääsin vauhtiin:
Mike Oldfield : Hergest Ridge
Hankin tämän levyn suurin odotuksin edellisen pioneerihommelin jälkeen (siis REAALIAJASSA 70-LUVULLA!) ja parin kuuntelun jälkeen olin TOTAALISEN pettynyt tähän kummallisen masentuneeseen, väsyneeseen ja muutamaa hetkellistä poikkeusta lukuunottamatta ideaköyhään tekeleeseen!
Ommadawn oli sitten jo jälleen huipputeos, mikä tiedoksi vastaväittäjille.
Näennäisen syvällisellä höpötyksellä ja mitättömällä ujelluksella peitetään substanssin täydellinen puute. 8)
No ihan helvetin hyvin peitetty. Tales meni muuten minun kaikkien aikojen kuunnelluimmat levyt tilastojen kärkeen viime vuoden lopulla. :D
No jaa, meitä on niin moneksi :roll:
Ja Doc siihen päälle. :lol:
Jethro Tullilla on ollut kaikenlaisia pettymyksiä uran lopulla, mutta kovin odotettu A Passion Play oli sellainen jo aikaisin. On siinä yks hyvä pätkä, kokoelmille napattu Edit 8. Mutta en jaksa kuunnella satuja Pupun silmälaseista. Samtaen levyä edeltänyt Night Cap, jälkeen julkaistu, oli samaa puuroa. Songs from the woods oli OK, Heavy Horses OK, Minstrel..en oikeestaan muista siitä juuri mitään.
Mutta en jaksa kuunnella satuja Pupun silmälaseista. .
Pupujuttuhan on väliaika, jolloin käydään jääkaapilla! :shock: :wink:
Mike Oldfield : Hergest Ridge
Hankin tämän levyn suurin odotuksin edellisen pioneerihommelin jälkeen (siis REAALIAJASSA 70-LUVULLA!) ja parin kuuntelun jälkeen olin TOTAALISEN pettynyt tähän kummallisen masentuneeseen, väsyneeseen ja muutamaa hetkellistä poikkeusta lukuunottamatta ideaköyhään tekeleeseen!
Ommadawn oli sitten jo jälleen huipputeos, mikä tiedoksi vastaväittäjille.
Pakkohan tähän on vastata vaikka kullakin on tietysti oikeus mielipiteeseensä.Itselle ei Hergest Ridge auennut kovin helposti,mutta kun se lopulta aukesi ,niin sitten se kolahtikin ja kovaa.Mielestäni Hergest Ridge on mestariteos.Se on täynnä kauniita melodioita ,mutta myöskin vihaa ja energiaa.Oldfield latasi siihen valtaisen annoksen omaa nuoruudenraivoaan ja ahdistustaan.Kokonaisuutena syntyi ehyt ja mielenkiintoinen proge-eepos jota ei kyllä mielestäni mitenkään voi sanoa tylsäksi.
Melkoinen mielipiteiden jakaja kyllä HR kyllä on fanienkin keskuudessa.Aika moni Oldfield-friikki pitää kyseistä levyä miehen parhaana,mutta myös niitä löytyy jotka ajattelevat Jammon tavoin.
Mitä muuten tulee tuohon Kcrimson ylistämään Yessin Tales from Topographic Oceansiin,niin siihen minulla on melko neutraali suhtautuminen.En pidä sitä mitenkään huonona,mutta en ole oikein oppinut pitämään sitä mestariteoksenakaan.Ehkäpä sekin aukeaaa paremmin kun olen pyörittänyt sitä 10 vuotta kuten Hergest Ridgen kohdalla kävi :?
Ai niin ,niitä pettymyksiä.No minulle oli varmaan pahin pettymys aikoinaan Oldfieldin Islands vuodelta 1987.Olin odotellut miehen uutta levyä jo kolme vuottta ja sitten ilmestyikin tuollainen tylsähkö poppslevy.No sitä seuraava Earth Moving oli kyllä vielä pahempi levy.Onneksi mies petrasi huomattavasti seuravalla levyllään Amarok.
Muita pettymyksiä ovat olleet mm.:
Yes:Open your eyes.Nimibiisin olin kuullut ja tykästynyt siihen.Pettymys oli,kun koko muu levy oli täyttä roskaa.
Yes:Union.Yksi ekoja yes-levyjäni.Vähällä oli,ettei jäänyt viimeiseksi.Kuvittelin,että kun mukana on lähes kaikki merkittävät Yes-miehet ,niin jäljenhän täytyy olla loistavaa...
Onhan noita pettymyksiä ollut muitakin,mutta nuo ehkä ne pahimmat.
Union ja Islands ovat ihan hyviä ja viihteellisiä pop-levyjä. Samoin Earth Moving. Ei kaiken aina tarvitse olla elämää suurempaa ja tajunnat räjäyttävää taidetta.
Yes: Union on minunkin mielestäni sangen hyvä levy, toisin kuin yleinen mielipide väittää. Taidetaan varmaan Jiipeen kanssa olla ainoat maailmassa tätä mieltä... :lol: Yesin tuotannosta ainakin Ladder ja Magnification olivat pettymyksiä. Rushin Vapor Trails oli kirpeä pettymys. Onhan noita monia pettymyksiä, jotka on tullut ostettua yhden biisin kuultuaan, mutta sitten lähteneet takaisin kiertoon kun levykokonaisuus onkin ollut ihan pska.
Heh, Yes on varmaan kohta saamassa täällä kyseenalaisen manttelin: "Historian eniten pettymyksiä tuottanut progebändi"!
(Parempi nimi olisi tällöin NO?)
No, jotta ei nyt ihan Andersonin joukkojen teilaamiseksi menisi, niin kehutaan nyt vähän paria hyvää Yes-muistoa. Tykkäsin kyllä ainakin levyistä Close to the edge (1972) ja Going for the one (1977).
Paljon parempi Union on kuin 90120 vai mikä se numerosarja nyt olikaan... en jaksa muistaa, kun en muista omaa kännykkänumeroanikaan 7 vuoden jälkeen.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Paljon parempi Union on kuin 90120 vai mikä se numerosarja nyt olikaan... en jaksa muistaa, kun en muista omaa kännykkänumeroanikaan 7 vuoden jälkeen.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Öh, mites toi sun teesi pätee jos sanon että 90125 on loistava pop-albumi, mutta Union lähes kelvoton yritys yhdistää yesin pop-ja proge puolet?
Paljon parempi Union on kuin 90120 vai mikä se numerosarja nyt olikaan... en jaksa muistaa, kun en muista omaa kännykkänumeroanikaan 7 vuoden jälkeen.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Öh, mites toi sun teesi pätee jos sanon että 90125 on loistava pop-albumi, mutta Union lähes kelvoton yritys yhdistää yesin pop-ja proge puolet?
Yesin Trevor Rabin -kausi lienee aika monelle fanille pettymys. Minulle taas se oli iso plussa Yesin tuotannossa.
Paljon parempi Union on kuin 90120 vai mikä se numerosarja nyt olikaan... en jaksa muistaa, kun en muista omaa kännykkänumeroanikaan 7 vuoden jälkeen.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Öh, mites toi sun teesi pätee jos sanon että 90125 on loistava pop-albumi, mutta Union lähes kelvoton yritys yhdistää yesin pop-ja proge puolet?
Niinkuin sanoin, makuja on monia. En sanonut, että 90125 on huono, mutta Union on mielestäni parempi, ja kestää kuuntelua enemmän. Owner of the Lonely Heart toimii kyllä livenä ihan hyvin.
Owner of the Lonely Heart toimii kyllä livenä ihan hyvin.
Tosta mä taas olen eri mieltä. :D Levyllä toimii hienosti, mutta livenä ilman Trevor Hornin studiokiiltoa biisi menettää aika paljon. Sama pätee aika pitkälti kaikkiin 90125:n ja Big Generatorin biiseihin, mutta erityisesti juuri Owneriin.
Kyllä siitä ainakin wanhan jäähallin keikalla jengi tuntui kovasti tykkäävän. Hieno konsertti muuten, parempi kuin Hartwallin keikka. Meni kyllä vähän offtopiciksi... sori.
Owner of the Lonely Heart toimii kyllä livenä ihan hyvin.
Mun mielestä sinfoniakeikan noloin hetki oli encorena räävitty Owner, jossa varsi vaivautuneen oloinen Howe oli sysipaska...
Kyllä siitä ainakin wanhan jäähallin keikalla jengi tuntui kovasti tykkäävän. Hieno konsertti muuten, parempi kuin Hartwallin keikka.
Jäähallin keikallahan soitettiin poikkeuksellinen akustinen versio Owner Of Lonely Heartista. Ihan ok, mutta silti ne kaikki muut soitetut akustiset kipaleet toimivat tuota paremmin.
Takaisin aiheeseen pettymys-levyt:
Tool - 10 000 days
Hirviä hypetys, mutta paria biisiä lukuunottamatta aika kuivakkaa jumitusta.
Mars Volta: Frances the mute & Amputechture
Hienon ensilevyn ja EP:n jälkeen tylsää tekotaiteellista paskaa
tekotaiteellista paskaa
Tuo määritehän pätee kaikkeen vuoden 1965 jälkeen julkaistuun vähänkään kokeilevampaan musiikkiin.
Takaisin aiheeseen pettymys-levyt:
Tool - 10 000 days
Hirviä hypetys, mutta paria biisiä lukuunottamatta aika kuivakkaa jumitusta.
Mars Volta: Frances the mute & Amputechture
Hienon ensilevyn ja EP:n jälkeen tylsää tekotaiteellista paskaa
Tool - 10 000 days
Hirviä hypetys, mutta paria biisiä lukuunottamatta aika kuivakkaa jumitusta.
Mars Volta: Frances the mute & Amputechture
Hienon ensilevyn ja EP:n jälkeen tylsää tekotaiteellista paskaa
Eikä! :D Itsellä tosin tuo 10,000 Days on ottanut kyllä tavallista kauemmin auetakseen ja Amputechturekin kuulosti alkuun täysin päättömältä. Frances jossain määrin on kyllä sitä tekotaiteellista itteään.
Helsingin jäähallissa kuultu akustinen Owner of a Lonely Heart oli huomattavasti parempi kuin albumiversio...vaikka onhan se riffi siinä ihan kiva :lol:
tekotaiteellista paskaa
Tuo määritehän pätee kaikkeen vuoden 1965 jälkeen julkaistuun vähänkään kokeilevampaan musiikkiin.
Aah, provot tehoavat edelleen... :lol: :wink:
Yksi unohtui mainita:
Led Zeppelin: Coda
Ostin aikanaan uutena (jep, olen jo neljääkymppiä hitaasti mutta varmasti lähestyvä äijä). Kriitikot lyttäsivät aikanaan "In through the outdoorin", joka tottakai tarkoitti sitä, että levy oli helvetin hyvä.
Kriitikoiden lytättyä Codan odotin siltäkin paljon, mutta se olikin yllättäen kehno. Wearing and Tearing ja Bonzo's Montreux olivat hienoja yllätyksiä, mutta muuten levylle ympätyt biisit olivat täytekamaa. Codahan julkaistiin 1982 Bonhamin kuoleman jälkeen.... ja se ei ole varsinainen studiolevy siinä mielessä, että sille ei levytetty uutta tavaraa. Codasta tuli vähän niinkuin pyttipannu ylijääneistä, jo hieman väljähtyneistä elintarvikkeista.
Tool : 10 000 days
Lateralus kolahti ilmestyessään niin kovasti että odotusarvot olivat uutta levyä kohtaan ihan liian korkeat. Pettymyshän tuo sitten oli, ihan hyvä levy kuitenkin mutta...
Union ja Islands ovat ihan hyviä ja viihteellisiä pop-levyjä. Samoin Earth Moving. Ei kaiken aina tarvitse olla elämää suurempaa ja tajunnat räjäyttävää taidetta.
Ei tarvikaan ja olen oppinut sittemmin pitämään Islandsista ja Earth Movingista sellaisina kepeinä Oldfield-tekeleinä.Unionista en pidä edelleenkään.Ehkä siinä on 1-2 kuunneltavaa kappaletta.
Yksi suuria pettymyksi muuten pitää vielä mainita
Roger Waters:The Pros and Cons of Hitch Hiking
Tuli hommattua hirveessä Pink Floyd-huumassa aikoinaan.Pettymys oli kohta suuri ja ihmettelin miten mies The Wallin takana pystyy tekemään tällaista huttua.En pidä levystä edelleenkään.Ehdottomasti surkein PF soolotekele jos ei lasketa mukaan umpisurkeaa Wrightin Zee:Identity albumia
Zeen Identity päihittää Watersin Pros and Consin ja Gilmourin About Facen heleposti.
Onkos kukaan muuten kuullut Watersin uusinta? "Ca Ira". Jonkunlainen rock-ooppera... mutta paljon "oopperamaisempi" kuin esim. Tommy... nimittäin siinä mielessä, että kuulemissani pätkissä ei ollut rockista tietoakaan.
Onkos kukaan muuten kuullut Watersin uusinta? "Ca Ira". Jonkunlainen rock-ooppera...
Minulla on tuo. Se on siis aivan "oikea" ooppera. Ei sisällä mitään rock-elementtejä. Ihan mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta koska ooppera tuntemukseni on hyvin rajallinen niin on vaikea sanoa miten onnistunut se tuossa genressä on.
Triumvirat: Mediterranean Tales
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
Pink Floyd: Final cut
-Ei jaksa innostaa ei.
Kansas: Two for the show
-Yllättävän huono esitys, "muna" puuttuu.
Saga: Pleasure And The Pain
-Matalahkoihin odotuksiinkin nähden melkoista kuraa.
Queensryche: Hear in the Now Frontier
-Melkoinen tason notakahdus, hävitin levyn nopeasti parin kuunteluyrityksen jälkeen.
Jne jne kyllähän näitä riittää!
Blackfield II oli aika laimea. Ykkösessä oli vielä ihan mukavia biisejä mutta kakkosessa tuntuu että samaa veivataan eestaas vielä toisen levyn verran. Onneksi on olemassa uusi PT:n tuotanto. :>
Velvet Underground & Nicoa en koskaan ymmärtänyt. Luulin tätä jonkin sortin mestariteokseksi ylistävien arvioiden takia, mutta melua tämäkin. Nykymittakaavassa aika paska. Nostalgiamielessä en osaa kuunnella kun en elänyt 70-lukua. :D
Pink Floyd-innostuksissa kuuntelin Ummagumman, joka oli ihan helvetin huono. Ihme mölyä.
Dream Theaterin Falling Into Infinity. Kummallinen kokonaisuus enkä tykkää niistä Lines in The Sandin taustalauluista joita King's X:n laulaja tunkee väliin. Ylituotettu?
Pink Floyd-innostuksissa kuuntelin Ummagumman, joka oli ihan helvetin huono. Ihme mölyä.
Mitä....etkö edes syttynyt tuosta kärpäsentappokohdasta? :twisted:
Dave Greensladen From The Discworld vuodelta -94. Joku oli netissä jossain arvostelussa kehaissut ja kansikin näytti vallan upealta, mutta itse musiikki olin aivan kauheaa kuraa. Oli pakko myydä pois. En tiedä olisiko nuo aiemmat soololevyt sitten parempia.
Triumvirat: Mediterranean Tales
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
Kuuntelepa Triumviratin Russian roulettea ; on ainakin taatusti erilainen. :wink:
Fleetwood Mac - Mystery To Me. Hassahdin joskus ostamaan kuultuani Emerald Eyesin ja nähtyäni hienot kannet. Loppulevy onkin sitten täyttä roskaa. No eipä tosin paljon maksanutkaan - 4 euroa vaihdossa.
Fleetwood Macin tosi heikot oli Bare Trees ja pari muuta, ennen kuin Nicks Buckingham liittyiv't.
Onkos kukaan muuten kuullut Watersin uusinta? "Ca Ira". Jonkunlainen rock-ooppera...
Minulla on tuo. Se on siis aivan "oikea" ooppera. Ei sisällä mitään rock-elementtejä. Ihan mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta koska ooppera tuntemukseni on hyvin rajallinen niin on vaikea sanoa miten onnistunut se tuossa genressä on.
Vanhana Waters-fanina ja oopperankin ystävänä tuo pitää hommata. Tosin hieman pelottaa, että molemmat edellämainitut tunteeni menevät.
Union ei ole ollenkaan paskempi levy.
[quote]Paljon parempi Union on kuin 90120 vai mikä se numerosarja nyt olikaan... en jaksa muistaa, kun en muista omaa kännykkänumeroanikaan 7 vuoden jälkeen.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Union on yksi niitä levyjä, joita kaikkien "proge-kredibiliteetistään" tarkkoina olevien ihmisten pitääkin inhota. Kaupallisuus ja pop on niin kauheaa. :) No ei... makuja on monia. Kaikkia ei melodinen pop miellytä.
Öh, mites toi sun teesi pätee jos sanon että 90125 on loistava pop-albumi, mutta Union lähes kelvoton yritys yhdistää yesin pop-ja proge puolet?[/quote]
Yesin Trevor Rabin -kausi lienee aika monelle fanille pettymys. Minulle taas se oli iso plussa Yesin tuotannossa.
Tähän on helppoa jatkaa, että olin silloin Unionin tultua ihan huumassa siitä. Mutta minähän kiinnostuinkin Yesistä just Trevorien Rabin/Horn-aikaan. Close to the Edget ja muut tulivat vasta muutaman vuoden päästä tutuiksi. Edelleen Union on mielestäni hieno, joskin vähän epätasainen keitos.
Fates Warning: Disconnected
- Liian junnaavaa Fatesia muutaman tosi hyvän levyn jälkeen. Eikä se viimeisinkään järin kolahtanut
Yes: Open your eyes
- Hyllyyn jäi parin kuuntelun jälkeen, kuten muutkin tuon jälkeiset Yes-levyt
Queensryche: Hear in the now frontier
- Pahin henkilökohtainen pettymys ikinä. Ja samaa roskaa suollettu siitä eteenpäin
Saga: Pleasure and the pain
- Aloituskappaletta lukuunottamatta ei muita kappaleita ole tullut juurikaan kuunneltua
Marillion: Radiation
- Ei tuosta voi sanoa muuta kuin että käsittämättömän surkea alusta loppuun
Queensryche: Hear in the now frontier
- Pahin henkilökohtainen pettymys ikinä. Ja samaa roskaa suollettu siitä eteenpäin
Saga: Pleasure and the pain
- Aloituskappaletta lukuunottamatta ei muita kappaleita ole tullut juurikaan kuunneltua
Samanlaisia tuntemuksia herättivät minussakin aikoinaan. Vieläkun kummankin bändin edelliset levyt olivat olleet erinomaisia.
Fates Warning: Disconnected
Omasta mielestäni paras kuulemistani (eli viidestä viimeisestä) FW levyistä. Pidän todella paljon levyn modernista metalliotteesta.
Listaan vain pettymyslevyjä jotka olen joko ostanut tai kuullut tuoreeltaan niiden ilmestyttyä.
Yes: Open Your Eyes
Keys To Ascensionin uudet biisit olivat kaukana täydellisestä, mutta lupasivat että mahdollisuudet paljon parempaan on jos Yes vain keskittyisi hommaan kunnolla. Ja kas mitä saammekaan seuraavaksi. Wakeman on kadonnut kuvioista kokonaan ja Squiren ja Sherwoodin Conspiracy-projektin materiaaliksi tarkoitetut biisit muutetaankin hätäisesti Yes-musiikiksi. Lopputuloksena kehnoja pop-biisejä kehnolla tuotannolla. Yesin ylivoimaisesti heikoin levy koskaan.
Mike Oldfield: The Millennium Bell
Säälittävä ja typerä levy Oldfieldilta. Täynnä myötähäpeä hetkiä. Doge's Palace tai mikä vittu lieneekään on ehkä Oldfieldin noloin biisi koskaan. Niin ja levyn kansikin on helvetin huono.
Marillion: Radiation
Marillion yrittää tehdä britti-rokkia. Paskoja biisejä, paska tuotanto. Marillionin huonoin levy. Ja nyt jotkut kommentoivat foorumeille että uusi on vielä kehnompi... :?
ELP: In The Hot Seat
In The Hot Shit. Jumalauta, saa melkein Love Beachin kuulostamaan hyvältä. Mihin se lahjakkuus oikein katoaa? Ei levy-yhtiöitäkään voi kaikesta sentään syyttää.
Rush: Vapor Trails
Tämän levyn biisimateriaali ei ole keskimäärin läheskään yhtä huonoa kuin edellä mainittujen paskakasojen, mutta käsittämättömän huonot soundit (masterointi) tekee tästä käytännössä kuuntelukelvottoman. Ja eihän sellaisella levyllä tee yhtään mitään.
Fates Warning: Disconnected
Omasta mielestäni paras kuulemistani (eli viidestä viimeisestä) FW levyistä. Pidän todella paljon levyn modernista metalliotteesta.
Matheoksella näyttää olevan terve tyyli luoda nahkaansa aika ajoin, mikä on pelkästään positiivista, vaikkei kaikki ratkaisut omaan korvaan aina ihan täysin sovikaan.
Toivottavasti vielä on uutta levyä tulossa ja saataisiin bändi taas kasaan.
Muut projektit (OSI, Redemption, Slavior jne) tuppaa jäämään muutamaa mukavaa hetkeä lukuunottamatta kovin turhauttavaksi sekamelskaksi.
Pari vastalausuntoa:
Ensinnäkin Yesin Tales from the topo... on vitun hyvä. Ei mikään Close to the edge, mutta silti... Pikkasen muuten vituttaa, kun jotkun pitkäaikaset progebändit on "paskaantunut" 80-luvulle tullessa. Esim. Yes ei ole Relayerin jälkeen tehny oikeen mitään hyvää. Eikä esim. Camel tai genesiskään ole tehny mitään merkittäviä levyjä 70-luvun lopun jälkeen.
Ja toisekseen: Jethro tullin A passion play on myös vitun kova. Ei ehkä mikään Thick as a brick, mutta ei kauaksi jää todellakaan.
Ja toisekseen: Jethro tullin A passion play on myös vitun kova. Ei ehkä mikään Thick as a brick, mutta ei kauaksi jää todellakaan.
Olihan se kiva että siihen aikaan oli bändiltä kaikenlaista eri albumia. Jostain syystä en tykännyt Aqualaungista kokonaisuutena, mutta enemmän sain irti kuin PassionPlaystä. Jotenkin musiiikin keveys kärsi Aqualungin lokomotiiviriffeistä. Tull kiinnosti aina sen takia että siinä oli ne keveät ja pauhaamiset sekaisin.
Tähän on helppoa jatkaa, että olin silloin Unionin tultua ihan huumassa siitä. Mutta minähän kiinnostuinkin Yesistä just Trevorien Rabin/Horn-aikaan. Close to the Edget ja muut tulivat vasta muutaman vuoden päästä tutuiksi. Edelleen Union on mielestäni hieno, joskin vähän epätasainen keitos.
Joo, onhan siellä mahtiproge "Saving my heart" joka on toki aivan synkeän huono. Samaa voi todeta CD-version bonusmateriaalista, joka on silkkaa kakkaa. Vinyyliversiossa ei ollut kuin tuo yksi huono biisi.
Queensrychestä puhuttiin - Hear in the now frontier ja Q2K olivat surkeita pettymyksiä tosiaan, kun bändi lähti grungerock-linjoille. Tribe oli järkyttävän surkea, mutta silloin en enää odottanut mitään ihmeitä tapahtuvaksi. Mindcrime II herätti toivon kipinää, ja jaksoihan sen levyn pari kertaa kuunnella, mutta nyt olen jo senkin myynyt pois, kun ei sitä jaksa. Promised Landin jälkeen ei mitään hyvää siis ole tullut. Voisi lopettaa jo tämäkin bändi, varsinkin nyt kun "uusi tuleminenkin" on nähty...
Hear In The Now Frontierilla on monta hyvää biisiä, esim. tämä loistava Beatles/Lennon-pastissi "All I Want": ftp://ftp.queensryche.com/pub/hear-in-the-now-frontier_all-i-want.mp3
. Promised Landin jälkeen paras Rÿche-levy (niistä mitä oon kuullu).
Mars Volta: Frances the mute & Amputechture
Hienon ensilevyn ja EP:n jälkeen tylsää tekotaiteellista paskaa[/quote]
Totta.
[quote]Triumvirat: Mediterranean Tales
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
Bah, tuo on loistava levy, ette vaan osaa!
Oma lista tulee jossain vaiheessa...
Zeen Identity päihittää Watersin Pros and Consin ja Gilmourin About Facen heleposti.
Vaikka en varsinaisesti allekirjoitakaan väittämääsi, on todella mahtavaa, että joku jaksaa puolustaa Zeen Identitya. Hyvä poppislevy!
You go, Hezzu!
Zappan kohdalla Thing Fish ja pari muuta sen tapaisia oli pettymyksiä, musiikki oli puuroa, ei sooloja ym. ei juuri kitaraakaan. ihan hauskoja parit tekstit, mutta ei kahden CDn veroinen kokemus.
Triumvirat: Mediterranean Tales
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
-Pettymys lukuisista ennakkovaroitteluista huolimatta. Bändin loput jääneet tsekkaamatta.
Täältäkin 'dissaukset'. Lainasin tuon kirjastosta pari vuotta sitten ja huono oli. En muista tarkemmin millaista tavaraa.
Jethro Tulli: Passion Play
-taisi olla viimeinen levy bändiltä minkä sain käsiini ja sen sitten piti olla todellinen pettymys!
Dave Gilmour: On An Island
-teki kuulemma yli sata biisiä mistä valitsi levylle vain pienen osan, mutta miksi piti valita ne huonoimmat! Tämä jos mikä on AOR-kamaa ja niiiin nukuttavaa
Nick Mason: Fictitious Sports
-kaikkien aikojen suurin pettymys rumpalistin soololevyksi. Aina jos haluan tyhjentää kämpän vieraista valitsen joko tämän tai M.A.Nummisen: Goes tekno (millä kielellä vaan). Tappaa kylässä ja puutarhassa
Nick Mason: Fictitious Sports
Paras levy ikinä.
Nick Mason: Fictitious Sports
Paras levy ikinä.
En nyt ihan noin kovin ylistäisi, mutta tykkään kyllä minäkin. Mainio lätty ja aika humoristinenkin Floyd -miehen sooloksi. Mitäs tossa ois sitten pitäny olla rumpalin soololevyksi? Rumpusooloja tai muuta kikkailua? Nick Masonilta?:)
Plussaa myös, että Mason antoi Carla Bleyn tehdä biisit ja älysi pyytää Robert Wyattin, Chris Speddingin, Gary Windon ym. mukaan.
Kyllä se on tämä Neil Young'in Dead Man... en tiennyt laittaessani Cd:tä pesään, että se on jotain elokuvamusiikkia.
Kyllä se on tämä Neil Young'in Dead Man... en tiennyt laittaessani Cd:tä pesään, että se on jotain elokuvamusiikkia.
Itse ostin ko levyn (kun kaikki Niilon levyt pitää saada) aikanaan halvalla ja kerran olen kursorisesti kuunnellut. Toki tiesin jo ostaessani, eli ei ollut pettymyslevy.
Kannattaa muuten katsoa leffa..... musiikki toimii ihan eri tavalla.
Kyllä se on tämä Neil Young'in Dead Man... en tiennyt laittaessani Cd:tä pesään, että se on jotain elokuvamusiikkia.
Pitäisi olla kyllä levyn kannesta aika selkeästi hahmotettavissa:
Dave Gilmour: On An Island
-teki kuulemma yli sata biisiä mistä valitsi levylle vain pienen osan, mutta miksi piti valita ne huonoimmat! Tämä jos mikä on AOR-kamaa ja niiiin nukuttavaa
Samat sanat. About face on tuhat kertaa parempi, vaikkakin kasarius vähän hämää soundeissa nykykorvaani.
Pitäisi olla kyllä levyn kannesta aika selkeästi hahmotettavissa:
Mulla on semmonen tyyli kun laitan ennen kuulematonta, että laitan ensin levyn soimaan ja sitten istun/makaan kuuntelemaan samalla tutkiskellen kansia ja muita tietoja. Ja sitäpaitsi se oli kirjaston levyjä tarralla kansi peitettynä.
Tortoise - TNT
oli hyvät arvostelut ja olin kuullu biisit Alcohall ja Eden 2.
Tuo levy oli aika tylsää, lapsellista, kevyttä hieman omituista electroambientpost-rockia tms
Tortoise - TNT
oli hyvät arvostelut ja olin kuullu biisit Alcohall ja Eden 2.
Tuo levy oli aika tylsää, lapsellista, kevyttä hieman omituista electroambientpost-rockia tms
oli hyvät arvostelut ja olin kuullu biisit Alcohall ja Eden 2.
Tuo levy oli aika tylsää, lapsellista, kevyttä hieman omituista electroambientpost-rockia tms
Itse pidän tuosta levystä paljon. Kun sen muutamaan kertaan kuuntelee niin se avautuu hienosti.
Viittaus aikaasempiin..
Kyllä Yes teki mielestäni ihan kelpo levyn Going For The Onesta!
Ja Camelin Rajaaz on upea levy myäs!
Kyllä Yes teki mielestäni ihan kelpo levyn Going For The Onesta!!
Kyseessähän on bändin paras levy.
Going for the one taisi olla bändin vastine tuolloin suosioon nousseelle punk-ilmiölle. Hyvän väännön tekivätkin.
[quote]Going for the one taisi olla bändin vastine tuolloin suosioon nousseelle punk-ilmiölle. Hyvän väännön tekivätkin.
Vastineppa hyvinkin ;)
Hauska pikku anakrofopia levysessioista muistui mieleeni:
vuokrasivat puhelinlinjan päiväksi kirkkouruille kirkosta studioon ja äänittivät urut levylle etänä!!!
Etkö Lerxtc ole tykästynyt vastaavasti Rajaziin?
Taidanpa ollakin ohjailemassa tätä topikkia väärille urille, kun meneepi kehujen puolelle?
Ampukaa auringon laskiessa...
Going For The One on aika tylsä ja se nimikkobiisi on aivan hirveä. Samana vuonna ja osin samalla miehistöllä tehty Rick Wakemanin Criminal Record puolestaan on mestarillinen.
Going For The One oli yllätys itelle,"vielä näinkin hyvä levy!"
Awaken on sentään Yesin parhaita biisejä.
Going for the One kuuluu otsikon mukaisiin levykkeisiin. Awaken ei ole koskaan ainakaan minua herättänyt. Nimibiisi toimii, joskus.
Rajaz sen sijaan pitää kehua; siinä on oikea ajaton mestariteos!
Rajaz sen sijaan pitää kehua; siinä on oikea ajaton mestariteos!
Aika tylsää vanhan miehen musiikkia. Seuraava levy Nod And A Wink on sentään hieman parempi.
Niin. Rajaz sopii hyvin meikäläisen vanhan papparaisen elämäntahtiin, kun taas tuo Going for the One on selvästi tehty murrosikäisiä varten. :lol:
Niin. Rajaz sopii hyvin meikäläisen vanhan papparaisen elämäntahtiin, kun taas tuo Going for the One on selvästi tehty murrosikäisiä varten. :lol:
Sedät jaksaa heiluu... :wink:
Rajaz sen sijaan pitää kehua; siinä on oikea ajaton mestariteos!
Vähän aikaista puhua ajattomuuksista kun levy ei ole edes kymmentä vuotta vanha.
Eihän ajattomuutta voi mitata vuosilla?! :shock: :wink:
Niin. Rajaz sopii hyvin meikäläisen vanhan papparaisen elämäntahtiin, kun taas tuo Going for the One on selvästi tehty murrosikäisiä varten. :lol:
Sedät jaksaa heiluu... :wink:
Toki! Mutta tempo on hidastunut...
Toki! Mutta tempo on hidastunut...
Kyllä -77 mentiinki lujaa! Ja Yes oli armottoman OUT.
[ soita: Clash : 1977 ]
Ajankohtaista kun on, niin nyt tuli mieleen yksi pettymyslevy
Dream Theaterilta se Oktawaari!
ja Porcupine Treen Deadwing...
( heh, meikä syttyy kielteiszesti hitaasti...)
Ajankohtaista kun on, niin nyt tuli mieleen yksi pettymyslevy
Dream Theaterilta se Oktawaari!
Dream Theaterilta se Oktawaari!
Taisin kuunnella tasan kaksi kertaa tuon levyn. Ei koskaan enää!
ja Porcupine Treen Deadwing...
( heh, meikä syttyy kielteiszesti hitaasti...)
( heh, meikä syttyy kielteiszesti hitaasti...)
Tule minulle oppiin, Jammon kielteisopistoon!
Octavaari oli aluksi myönteinen kokemus, mutta muuttui ajan myötä hyvinkin tylsäksi levyksi.
Itselleni todella suuri pettymys oli Dave Matthews Bandin "Stand Up". Täyttä mainstream-rockia... ei lainkaan kekseliäisyyttä, tuttua groovea ja virtuositeettia jota löytyi "Crash", "Under the table and dreaming" ja "Before these crowded streets"-albumeilta.
Tiedän olevani Sokerin (ja lähes koko Suomen) ainoa DMB-diggari, joten en odotakaan ketään jakamaan pettymystäni. ;)
Tiedän olevani Sokerin (ja lähes koko Suomen) ainoa DMB-diggari, joten en odotakaan ketään jakamaan pettymystäni. ;)
Eikö sulla se laulusoundi tökkää ? Niiden levyjen perusteella mitä olen kuullut on jäänyt mieleen pätevä rytmiryhmä, mutta sietämätön laulusoundi.
Mulle ei tuo DMB auennut. Baarissa on pari levyä, ja niitä olen joskus vähän havistellut. En vaan oikein jaksa innostua tuosta.
Mulle ei tuo DMB auennut. Baarissa on pari levyä, ja niitä olen joskus vähän havistellut. En vaan oikein jaksa innostua tuosta.
Ihan saletisti jaksaisit, jos kuulisit esim. Central Park Concertin... tai live Trax Vol. kakkosen... ja totuttelisit vähän tuohon erilaiseen ja jazzahtavaan soundiin. Ehkä kovin livebändi, mitä olen koskaan kuullut... ja todennäköisesti myös taitavin. Ihan samaa luokkaa Rushin, Zappan bändin ja DT:n kanssa. Uskomattomia muusikoita...
Eivät nuo studiolevyt tee bändille oikeutta, vaikka luettelemani kolme albumia ovatkin todella hyviä.
Tiedän olevani Sokerin (ja lähes koko Suomen) ainoa DMB-diggari, joten en odotakaan ketään jakamaan pettymystäni. ;)
Eikö sulla se laulusoundi tökkää ? Niiden levyjen perusteella mitä olen kuullut on jäänyt mieleen pätevä rytmiryhmä, mutta sietämätön laulusoundi.
Aluksi tökki. Mutta niin tökki Geddy Leekin joskus aikanaan. Vähän ajan kuluttua sitä ei edes huomaa.