Discordian Utopia Perfection -levyn arvosteluja
fäänä kirjoitti noin 17 vuotta sitten (14 kommenttia)
Inferno: *****
Discordia: Utopia Perfection
Progressiivinen rock voi parhaimmillaan olla juurikin tätä: mielenkiintoista, toimivaa ja rentouttavaa. Piristävyys, kyllä, on mitä tervetullein ilmiö tässä tuhottamassa tarjonnanpaljoudessa. Discordiassa ei ole kyse progen ylityöstämisestä, pursuavasta teknisyydestä tai näyttämisen tarpeesta. Sävellykset kuvastavat bändin ehdotonta persoonallisuutta ja rentoa kädenjälkeä, laajaa mielikuvitusta ja kykyä sovittaa ammattimaisesti kappaleet toimiviksi.
Suurin osa materiaalista on syntynyt Tero Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin sulkakynästä. Sen sijaan, että yhtye kaahaisi otsa hiessa kaksitoistakielisellä kitaralla kuudestoistaosia, keskittyy Discordia luomaan rauhallista, viihdyttävää ja - tästä huolimatta - erittäin lahjakasta musiikkia.
Monipuolisuus ja harmonisuus lauluosuuksissa, musiikin humoristinen pilke ja sulava atmosfääri tarjoavat kuuntelijalle kaiken sen, mitä tohtii pyytää. Räväkkä kansitaide heijastaa osuvasti levyn rajoja rikkovaa sisältöä ja sisältö uskaliaisuutta astua lähes koskemattomalle alueelle.
Hyvät kitarasankarit, tilukeijot ja spiidipetterit, se taitaa olla tässä.
Eve
Rumba: ****
Uusi tulokas suomalaisen progen terävimpään kärkeen.
Parin viime vuoden aikana kotimaassamme on julkaistu vino pino progeksi luokiteltavaa musiikkia. Nämä viimat, kosmokset, uzvat, kytäjät ja manogurgeilit ovat onnistuneet levyillään vaihtelevasti.
Discordian perin vuoden takainen EP meni allekirjoittaneelta koko lailla ohi, mutta uudella pitkäsoitollaan yhtye yllättää myönteisesti. Bändisoitto on poikkeuksellisen vahvaa ja varmaotteista. Tällaista on totuttu lähinnä kuulemaan 90-luvun ruotsalaisilta uusprogebändeiltä.
Klassisesta ja kansanmusiikista vaikutteita ammentava Utopia Perfection toki tuo mieleen joitain muistumia myös 70-luvun tekijöistä. Mutta jos vertailukohdat löytyvät Gentle Giantin ja Renaissancen kaltaisista yhtyeistä, ei lopputulosta parana moittia.
Erityisesti tunnustusta pitää antaa laulajille Tero Väänäselle ja Riikka Hänniselle, jotka suoriutuvat osuuksistaan hienosti. Lajinsa aatelia, ehdottomasti.
Pertti Hakala
Ilkka: ****
Discordia: Utopia Perfection (Disc).
Kotimaisen progressiivisen rockin tuoreimpiin yrittäjiin lukeutuva Discordia kokeilee musiikkinsa mahdollisuuksilla messevästi. Kokoonpanon ensimmäinen pitkäsoitto Utopia Perfection osoittaa, että yhtyeessä piilee potentiaalia usvaisiin ääniseikkailuihin.
Levyn kuoseista tihkuu viittauksia tunnetumpiin ulkomaisiin kollegoihin. Urkusaundeissa viiletetään paikoin Deep Purplen lanseeraamissa sävyissä, ja tunnelmapuolella kurotellaan niin Renaissancen kuulauteen kuin Magman uhkaavuuteen.
Laulajat Tero Väänänen ja Riikka Hänninen kompastelevat osin tankeroenglantiin, mutta heidän äänensä soivat yhdessä komeasti. Väänäsen taiteilemat bassoklarinettikuljettelut ovat mukava lisuke, jota olisi kernaasti kuunnellut lisää.
Juha Seitz
Desibeli.net ****
Millimalli ky (Ltd)
Helsinkiläis-espoolainen Discordia esitti luovaa, lupaavaa satsia esikois-ep:llään ”On A Thin Rope” vuonna 2005. Nyt pitkäsoiton myötä lupaavuus on eskaloitunut hyvin mielenkiintoiseksi, kunnianhimoisaksi sävelkieleksi, johon kieltämättä voi yhdistää lehdistötiedotteen termin ”Progressiivisen rockin uusi aalto”. Yhtye pyrkii irti paitsi progelle tyypillisestä yliteknisyydestä, myös 70-luvun nostalgiasta. Kokoonpano pyrkii toimimaan 2000-luvun hengessä. Bändin Primus Motor on vocalisti, visionääri, musiikkitieteilijä Tero Väänänen. Uutena elementtinä kokoonpanossa toimii (ja toimii!) Riikka Hänninen, eräs maamme puhdasäänisimmistä nicelaulajista. Se, ettei ihan everyday-pohjalla olla liikkeellä tällä levyllä, kuvastuu ym. aisaparin ”sivuinstrumenteista”: Väänäsellä se on bassoklarinetti, Hännisellä tinapilli.
Suurimmalta osin Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin kynäilemä ohjelmisto tasapainoilee sen “oikean” progen, rockin ja jopa metallisten sävyjen kaikuisalla ei-kenenkään-maalla häkellyttävän mallikkaasti ja luontevasti. Aiheissa liikutaan nuorella & vihaisella, fantasiavivahteisella patsastelupohjalla, jota ryydittää hienovireinen huumori sekä itseironia. Proge on valjastettu rengiksi, ei korotettu isännäksi, mikä on omiaan tuomaan tälle musiikille hyvinkin valveutunutta, muttei silti besserwisseröivää kuulija- ja kannattajakuntaa. Osa heistä ehkä ikävöi YUP:n varhaistuotantoa, osa on vain uteliaita. Discordian musiikki iskeytyy kiintoisalle, kartoittamattomalle, tavallaan riskaabelille musiikilliselle maaperälle, jossa eri tyylien synteesi toivottavasti kutsuu kuulijat luokseen yli tyylirajojen, tällä ala-ala-ala-genrejen jumalanhylkäämällä vuosituhannella.
Ehdottomasti on mainittava erikseen suurin omintakeisuus. Mielestäni Discordian kappaleissa kuultaa läpi 1900-luvun taidemusiikki. Etenkin lauluosuudet sisältävät kuulijalta paljon vaativia elementtejä, hankalia intervalleja. Hurjimmillaan liikutaan modernin oopperan kentällä sen verta, että lupaan bullakahvit sille, joka tätä äänitettä hississä, hetkelmäradiossa tahi yhteislaulutilaisuuksissa kuulee.
Sisäpiirin tietoa paljastettakoon myös hieman. Väittäisin nimittäin, että levyn kappaleiden omaksuttavimmissa/popimmissa elementeissä manifestoituu Väänäsen mieltymys Queenin musiikkiin. Apinoinnista ei tietenkään ole kyse, mutta jonkinlainen kviinmäinen spektaakkelimaisuus on onnistuttu imemään Discordia-saundiin. Ehkä alitajuista, ehkä ei, mutta mitäpä tuosta, kun kyseinen mauste kerran maustaa.
Kontrolloidusti levottomanräikeät kannet kuvastavat kiitettävästi sisältöä. Läpinäkyvästä kotelonreunasta vahingossa kurkkaamaan pääsevä bändin jäsen (onko hän se “Liipas Lipas”?) tuo sekaan hieman tahatonta komiikkaa, mutta väri-iloittelu on silti kokonaisuutena paitsi tinkimätöin, myös kiehtovasti ristiriidassa nykyisen, rockin mustaan väriin mieltävän stereotyyppimielikuvan kanssa. Evästykseksi kuitenkin jatkossa, muillekin: oikolukekaa ja -katsokaa aina. Kaikki. Moneen kertaan.
Discordia tekee sen, mikä on oikein, eli kaulii, kääntää ja kyseenalaistaa elitistien kikkailumusiikin hykerryttävällä tavalla.
Janne Kuusinen
Hifimaailma *****
Discordian EP oli lupaava. Nyt kun ensimmäinen CD on julkaistu voin sanoa että kotimainen progetaivas on saanut uuden tähden. Yhtyeessä soittavat Tero Väänänen (laulu, bassoklarinetti), Riikka Hänninen (laulu, tinapilli), Liisa Lipas (koskettimet, viulu, santur), Antti Tolkki (kitara), Petri Sallinen (basso) ja Otto Mäkelä (rummut).
Yhtyeen musiikki on kunnianhimoista ja monitasoista. Suurena vahvuutena on laulajakaksikon polyfoniset stemmat. Riikka on kaunisääninen ja suurenmoisesti tulkitseva, sävykäs laulaja. Tero on dramaattinen ja vahva esittäjä. Yhteislaulu on paikoin henkeäsalpaavan hienoa! Kokonaisuutena yhtye on teknisesti hieno ja sovitukset toimivia. Musiikki on vaativaa, kokeilevaa, seikkailevaa, rohkeaa, leikkimielistäkin. Yhtye liikkuu vaivattomasti folkista "koraalin" ja rockin kautta metalliin. Sävellyksistä vastaavat pääasiassa Väänänen ja Tolkki. Erityisesti on mainittava Tolkin kaunis balladi As Above So Below mutta koko levy on hienoa kuunneltavaa.
Levyn äänitys tukee kohtuudella musiikin kompleksisuutta, joskin aivan viimeinen erottelevuus puuttuu.
Pirkka Ruishalme
Synkooppi
Discordian levyllä ei ole yhtäkään hittibiisiä. Koska kyseessä on progelevy, voi äskeisen ottaa kohteliaisuutena. Huippuhetkiä levyllä on paljon, etenkin kun pitkäsoitto pääsee tahmean alun jälkeen kunnolla vauhtiin - tai kuuntelija kyytiin. Bändi mainitsee esikuvikseen useita 1970-luvun progebändejä, joka selittää musiikkiin paikoin suodattuneen Ziggy Stardustmaisen 70-lukulaisen avaruusromantiikan.
Proge-levyissä on se hyvä puoli, että jokainen raita on uusi mahdollisuus, tyhjä tila jonka bändi voi täyttää ennalta arvaamattomalla tavalla. Utopia Perfectionin hauskin biisi tulee puun takaa viidentenä raitana: "The Groupin" rytmiikka ja onnistunut sovitus taustalauluineen saavat pepun heilumaan. Ainoastaan stemmalauluosuudet ovat rasittavaa kuultavaa myös tässä kappaleessa, lähinnä paikoin kömpelön englanninlausumisen vuoksi.
Parhaimmillaan levy on vaivuttaessaan kuuntelijaa päättäväisesti repetitiiviseen proge-transsiin kappaleissa Slave Planet I ja II. Bassoklarinetti on efektinä mahtava, ja sille olisi voinut antaa levyllä enemmänkin tilaa. Yhtyeen solistien Tero Väänäsen ja Riikka Hännisen äänet soivat upean rockisti yhdessä etenkin menevimmissä kappaleissa, ja Hännisen Kate Bush -tyylinen fraseeraus levyn lopulla on kirkkaudessaan mieleenpainuvaa.
Sanna Valkiala
Music For America: ****
Progressive rock comes in a lot of different styles, with each band having a twist of the variations. From Finland comes Discordia, who are kind of a mixture of Yes, Sleepytime Gorilla Museum, and Evanescence, as the male/female vocal harmonies are strong and commend a deep listen. Utopia Perfection (Millimally) is progressive in the sense that there's little to no sense of pop dramatics, although one can almost hear of what that would sound like in "Mystery Man".
It does seem at times that the group play with the idea of how it would be if they were a pop band, and that's something that has plagued a lot of prog rock bands for years. Fans will say "stop, just give us something twisted and trippy", and Discordia do this both vocally and instrumentally, but every now and then they fly across the poppy airwaves and fortunately both sides of their madness is evened out well. It's a very adventurous listen.
John Book
http://www.musicforamerica.org/node/114282
Gibraltar Encyclopedia of Progressice Rock: Editors Choice
http://www.gepr.net/difram.html
Garage Prog? OK, I can see why Mr. Marshall came up with that in the previous review considering he had only heard On a Thin Rope. But in 2007, the band has released their first full album, Utopia Perfection, and I definitely wouldn't call this album "Garage Prog". It's excellent, very professional, and more "prog" than before. The comparisons to Sparks or Bonzo Dog Band I made before are invalid here. There are influences from '70's prog, metal stylings, celtic music and almost classically-styled vocal harmonies, but they've been melded together into something completely different, a very fresh and exciting style that Discordia can claim as their own. The lyrics cover a wide variety of imaginative topics, and are sung in English. The music is varied, progressive, well-executed and lots of fun to listen to because of the intellectual yet humorous and satiric lyrics ... in that way, they remind me a bit of Bubblemath.
There are quite a few standout moments on Utopia Perfection, like the vocal harmonies in "Forseen" which sound like a mix of Gentle Giant and Gregorian chants, and the tongue-in-cheek praise for the world-changing powers of Rock'n'Roll, or Metal in particular. They've been worshipping at the church of Bill and Ted I suppose.
But a band with a name like Discordia is bound to be influenced by a bit of chaos, and thus they are afflicted by -- or made more innovative by -- frequent changes in personnel. If the On a Thin Rope line-up was the "definitive" one, the new line-up re-defines them, since only two of the founding members Antti Tolkki (guitar) and Petri Sallinen (bass) are still left. Tero Väänänen (vocals, bass clarinet) is still with the band from On a Thin Rope (yes, this is the same guy as Fäänä, which is a nickname). They now say they "consider the current line-up as the tightest and most innovative in the band history". From what I've heard, I find that easy to agree with. The new members are Otto Mäkelä (drums), Liisa Lipas (keyboards, violin, santur) and Riikka Hänninen (vocals, tin whistle).
Bottom line: Utopia Perfection is an excellent album, and I hope to hear a lot more from these folks. I'm sure that the next album will be quite different from this one, and isn't that what "progressive" is supposed to mean? Hail Eris! All Hail Discordia!. Highly recommended!
-- Fred Trafton
Discordia: Utopia Perfection
Progressiivinen rock voi parhaimmillaan olla juurikin tätä: mielenkiintoista, toimivaa ja rentouttavaa. Piristävyys, kyllä, on mitä tervetullein ilmiö tässä tuhottamassa tarjonnanpaljoudessa. Discordiassa ei ole kyse progen ylityöstämisestä, pursuavasta teknisyydestä tai näyttämisen tarpeesta. Sävellykset kuvastavat bändin ehdotonta persoonallisuutta ja rentoa kädenjälkeä, laajaa mielikuvitusta ja kykyä sovittaa ammattimaisesti kappaleet toimiviksi.
Suurin osa materiaalista on syntynyt Tero Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin sulkakynästä. Sen sijaan, että yhtye kaahaisi otsa hiessa kaksitoistakielisellä kitaralla kuudestoistaosia, keskittyy Discordia luomaan rauhallista, viihdyttävää ja - tästä huolimatta - erittäin lahjakasta musiikkia.
Monipuolisuus ja harmonisuus lauluosuuksissa, musiikin humoristinen pilke ja sulava atmosfääri tarjoavat kuuntelijalle kaiken sen, mitä tohtii pyytää. Räväkkä kansitaide heijastaa osuvasti levyn rajoja rikkovaa sisältöä ja sisältö uskaliaisuutta astua lähes koskemattomalle alueelle.
Hyvät kitarasankarit, tilukeijot ja spiidipetterit, se taitaa olla tässä.
Eve
Rumba: ****
Uusi tulokas suomalaisen progen terävimpään kärkeen.
Parin viime vuoden aikana kotimaassamme on julkaistu vino pino progeksi luokiteltavaa musiikkia. Nämä viimat, kosmokset, uzvat, kytäjät ja manogurgeilit ovat onnistuneet levyillään vaihtelevasti.
Discordian perin vuoden takainen EP meni allekirjoittaneelta koko lailla ohi, mutta uudella pitkäsoitollaan yhtye yllättää myönteisesti. Bändisoitto on poikkeuksellisen vahvaa ja varmaotteista. Tällaista on totuttu lähinnä kuulemaan 90-luvun ruotsalaisilta uusprogebändeiltä.
Klassisesta ja kansanmusiikista vaikutteita ammentava Utopia Perfection toki tuo mieleen joitain muistumia myös 70-luvun tekijöistä. Mutta jos vertailukohdat löytyvät Gentle Giantin ja Renaissancen kaltaisista yhtyeistä, ei lopputulosta parana moittia.
Erityisesti tunnustusta pitää antaa laulajille Tero Väänäselle ja Riikka Hänniselle, jotka suoriutuvat osuuksistaan hienosti. Lajinsa aatelia, ehdottomasti.
Pertti Hakala
Ilkka: ****
Discordia: Utopia Perfection (Disc).
Kotimaisen progressiivisen rockin tuoreimpiin yrittäjiin lukeutuva Discordia kokeilee musiikkinsa mahdollisuuksilla messevästi. Kokoonpanon ensimmäinen pitkäsoitto Utopia Perfection osoittaa, että yhtyeessä piilee potentiaalia usvaisiin ääniseikkailuihin.
Levyn kuoseista tihkuu viittauksia tunnetumpiin ulkomaisiin kollegoihin. Urkusaundeissa viiletetään paikoin Deep Purplen lanseeraamissa sävyissä, ja tunnelmapuolella kurotellaan niin Renaissancen kuulauteen kuin Magman uhkaavuuteen.
Laulajat Tero Väänänen ja Riikka Hänninen kompastelevat osin tankeroenglantiin, mutta heidän äänensä soivat yhdessä komeasti. Väänäsen taiteilemat bassoklarinettikuljettelut ovat mukava lisuke, jota olisi kernaasti kuunnellut lisää.
Juha Seitz
Desibeli.net ****
Millimalli ky (Ltd)
Helsinkiläis-espoolainen Discordia esitti luovaa, lupaavaa satsia esikois-ep:llään ”On A Thin Rope” vuonna 2005. Nyt pitkäsoiton myötä lupaavuus on eskaloitunut hyvin mielenkiintoiseksi, kunnianhimoisaksi sävelkieleksi, johon kieltämättä voi yhdistää lehdistötiedotteen termin ”Progressiivisen rockin uusi aalto”. Yhtye pyrkii irti paitsi progelle tyypillisestä yliteknisyydestä, myös 70-luvun nostalgiasta. Kokoonpano pyrkii toimimaan 2000-luvun hengessä. Bändin Primus Motor on vocalisti, visionääri, musiikkitieteilijä Tero Väänänen. Uutena elementtinä kokoonpanossa toimii (ja toimii!) Riikka Hänninen, eräs maamme puhdasäänisimmistä nicelaulajista. Se, ettei ihan everyday-pohjalla olla liikkeellä tällä levyllä, kuvastuu ym. aisaparin ”sivuinstrumenteista”: Väänäsellä se on bassoklarinetti, Hännisellä tinapilli.
Suurimmalta osin Väänäsen ja kitaristi Antti Tolkin kynäilemä ohjelmisto tasapainoilee sen “oikean” progen, rockin ja jopa metallisten sävyjen kaikuisalla ei-kenenkään-maalla häkellyttävän mallikkaasti ja luontevasti. Aiheissa liikutaan nuorella & vihaisella, fantasiavivahteisella patsastelupohjalla, jota ryydittää hienovireinen huumori sekä itseironia. Proge on valjastettu rengiksi, ei korotettu isännäksi, mikä on omiaan tuomaan tälle musiikille hyvinkin valveutunutta, muttei silti besserwisseröivää kuulija- ja kannattajakuntaa. Osa heistä ehkä ikävöi YUP:n varhaistuotantoa, osa on vain uteliaita. Discordian musiikki iskeytyy kiintoisalle, kartoittamattomalle, tavallaan riskaabelille musiikilliselle maaperälle, jossa eri tyylien synteesi toivottavasti kutsuu kuulijat luokseen yli tyylirajojen, tällä ala-ala-ala-genrejen jumalanhylkäämällä vuosituhannella.
Ehdottomasti on mainittava erikseen suurin omintakeisuus. Mielestäni Discordian kappaleissa kuultaa läpi 1900-luvun taidemusiikki. Etenkin lauluosuudet sisältävät kuulijalta paljon vaativia elementtejä, hankalia intervalleja. Hurjimmillaan liikutaan modernin oopperan kentällä sen verta, että lupaan bullakahvit sille, joka tätä äänitettä hississä, hetkelmäradiossa tahi yhteislaulutilaisuuksissa kuulee.
Sisäpiirin tietoa paljastettakoon myös hieman. Väittäisin nimittäin, että levyn kappaleiden omaksuttavimmissa/popimmissa elementeissä manifestoituu Väänäsen mieltymys Queenin musiikkiin. Apinoinnista ei tietenkään ole kyse, mutta jonkinlainen kviinmäinen spektaakkelimaisuus on onnistuttu imemään Discordia-saundiin. Ehkä alitajuista, ehkä ei, mutta mitäpä tuosta, kun kyseinen mauste kerran maustaa.
Kontrolloidusti levottomanräikeät kannet kuvastavat kiitettävästi sisältöä. Läpinäkyvästä kotelonreunasta vahingossa kurkkaamaan pääsevä bändin jäsen (onko hän se “Liipas Lipas”?) tuo sekaan hieman tahatonta komiikkaa, mutta väri-iloittelu on silti kokonaisuutena paitsi tinkimätöin, myös kiehtovasti ristiriidassa nykyisen, rockin mustaan väriin mieltävän stereotyyppimielikuvan kanssa. Evästykseksi kuitenkin jatkossa, muillekin: oikolukekaa ja -katsokaa aina. Kaikki. Moneen kertaan.
Discordia tekee sen, mikä on oikein, eli kaulii, kääntää ja kyseenalaistaa elitistien kikkailumusiikin hykerryttävällä tavalla.
Janne Kuusinen
Hifimaailma *****
Discordian EP oli lupaava. Nyt kun ensimmäinen CD on julkaistu voin sanoa että kotimainen progetaivas on saanut uuden tähden. Yhtyeessä soittavat Tero Väänänen (laulu, bassoklarinetti), Riikka Hänninen (laulu, tinapilli), Liisa Lipas (koskettimet, viulu, santur), Antti Tolkki (kitara), Petri Sallinen (basso) ja Otto Mäkelä (rummut).
Yhtyeen musiikki on kunnianhimoista ja monitasoista. Suurena vahvuutena on laulajakaksikon polyfoniset stemmat. Riikka on kaunisääninen ja suurenmoisesti tulkitseva, sävykäs laulaja. Tero on dramaattinen ja vahva esittäjä. Yhteislaulu on paikoin henkeäsalpaavan hienoa! Kokonaisuutena yhtye on teknisesti hieno ja sovitukset toimivia. Musiikki on vaativaa, kokeilevaa, seikkailevaa, rohkeaa, leikkimielistäkin. Yhtye liikkuu vaivattomasti folkista "koraalin" ja rockin kautta metalliin. Sävellyksistä vastaavat pääasiassa Väänänen ja Tolkki. Erityisesti on mainittava Tolkin kaunis balladi As Above So Below mutta koko levy on hienoa kuunneltavaa.
Levyn äänitys tukee kohtuudella musiikin kompleksisuutta, joskin aivan viimeinen erottelevuus puuttuu.
Pirkka Ruishalme
Synkooppi
Discordian levyllä ei ole yhtäkään hittibiisiä. Koska kyseessä on progelevy, voi äskeisen ottaa kohteliaisuutena. Huippuhetkiä levyllä on paljon, etenkin kun pitkäsoitto pääsee tahmean alun jälkeen kunnolla vauhtiin - tai kuuntelija kyytiin. Bändi mainitsee esikuvikseen useita 1970-luvun progebändejä, joka selittää musiikkiin paikoin suodattuneen Ziggy Stardustmaisen 70-lukulaisen avaruusromantiikan.
Proge-levyissä on se hyvä puoli, että jokainen raita on uusi mahdollisuus, tyhjä tila jonka bändi voi täyttää ennalta arvaamattomalla tavalla. Utopia Perfectionin hauskin biisi tulee puun takaa viidentenä raitana: "The Groupin" rytmiikka ja onnistunut sovitus taustalauluineen saavat pepun heilumaan. Ainoastaan stemmalauluosuudet ovat rasittavaa kuultavaa myös tässä kappaleessa, lähinnä paikoin kömpelön englanninlausumisen vuoksi.
Parhaimmillaan levy on vaivuttaessaan kuuntelijaa päättäväisesti repetitiiviseen proge-transsiin kappaleissa Slave Planet I ja II. Bassoklarinetti on efektinä mahtava, ja sille olisi voinut antaa levyllä enemmänkin tilaa. Yhtyeen solistien Tero Väänäsen ja Riikka Hännisen äänet soivat upean rockisti yhdessä etenkin menevimmissä kappaleissa, ja Hännisen Kate Bush -tyylinen fraseeraus levyn lopulla on kirkkaudessaan mieleenpainuvaa.
Sanna Valkiala
Music For America: ****
Progressive rock comes in a lot of different styles, with each band having a twist of the variations. From Finland comes Discordia, who are kind of a mixture of Yes, Sleepytime Gorilla Museum, and Evanescence, as the male/female vocal harmonies are strong and commend a deep listen. Utopia Perfection (Millimally) is progressive in the sense that there's little to no sense of pop dramatics, although one can almost hear of what that would sound like in "Mystery Man".
It does seem at times that the group play with the idea of how it would be if they were a pop band, and that's something that has plagued a lot of prog rock bands for years. Fans will say "stop, just give us something twisted and trippy", and Discordia do this both vocally and instrumentally, but every now and then they fly across the poppy airwaves and fortunately both sides of their madness is evened out well. It's a very adventurous listen.
John Book
http://www.musicforamerica.org/node/114282
Gibraltar Encyclopedia of Progressice Rock: Editors Choice
http://www.gepr.net/difram.html
Garage Prog? OK, I can see why Mr. Marshall came up with that in the previous review considering he had only heard On a Thin Rope. But in 2007, the band has released their first full album, Utopia Perfection, and I definitely wouldn't call this album "Garage Prog". It's excellent, very professional, and more "prog" than before. The comparisons to Sparks or Bonzo Dog Band I made before are invalid here. There are influences from '70's prog, metal stylings, celtic music and almost classically-styled vocal harmonies, but they've been melded together into something completely different, a very fresh and exciting style that Discordia can claim as their own. The lyrics cover a wide variety of imaginative topics, and are sung in English. The music is varied, progressive, well-executed and lots of fun to listen to because of the intellectual yet humorous and satiric lyrics ... in that way, they remind me a bit of Bubblemath.
There are quite a few standout moments on Utopia Perfection, like the vocal harmonies in "Forseen" which sound like a mix of Gentle Giant and Gregorian chants, and the tongue-in-cheek praise for the world-changing powers of Rock'n'Roll, or Metal in particular. They've been worshipping at the church of Bill and Ted I suppose.
But a band with a name like Discordia is bound to be influenced by a bit of chaos, and thus they are afflicted by -- or made more innovative by -- frequent changes in personnel. If the On a Thin Rope line-up was the "definitive" one, the new line-up re-defines them, since only two of the founding members Antti Tolkki (guitar) and Petri Sallinen (bass) are still left. Tero Väänänen (vocals, bass clarinet) is still with the band from On a Thin Rope (yes, this is the same guy as Fäänä, which is a nickname). They now say they "consider the current line-up as the tightest and most innovative in the band history". From what I've heard, I find that easy to agree with. The new members are Otto Mäkelä (drums), Liisa Lipas (keyboards, violin, santur) and Riikka Hänninen (vocals, tin whistle).
Bottom line: Utopia Perfection is an excellent album, and I hope to hear a lot more from these folks. I'm sure that the next album will be quite different from this one, and isn't that what "progressive" is supposed to mean? Hail Eris! All Hail Discordia!. Highly recommended!
-- Fred Trafton
+/- saldo : 0 | Tweet
Discordia: Utopia Perfection ***
Hieman gentle giantmaisissa tunnelmissa liikkuvaa vanhahtavan, mutta silti varsin omaperäisen kuuloista progea Suomesta. Kunnianhimoiset moniääniset laulujutut ei aina ihan tunnu toimivan vaan kuulostavat hieman väkinäisiltä. Ja instrumentaali osuuksia olisi voinut olla enemmän, nyt laulajat tuntuvat olevan äänessä lähes koko ajan.. Kömpelö tuotanto ja kehnot soundit latistavat tunnelmaa jonkin verran. Tämä on ikävää etenkin kun ajattelee miten hienot soundit suurella osaa kotimaisista, varmasti suurin piirtein saman suuruisilla resursseilla pelaavilla, bändeillä on (Uzva, Manogurgeil, Taipuva Luotisuora ). Kansiin olisi voinut panostaa myös vähän enemmän. The Finnish progressive bird WTF? Kyllä tässä bändissä kuitenkin potentiaalia on ja huomaan pitäväni musiikista joka kuuntelukerralla hieman enemmän. Kunnon tuottaja seuraavalle levylle niin jo pelkästään sen avulla päästään pitkälle eteenpäin.
Kcrimso
Levy oli kaverilta lainassa, ja ehdin sen kahdesti kuunnella.
Kolmea tähteä lienee toistaiseksi asiallinen arvio levystä, koskapa se ei minua ainakaan sytyttänyt lainkaan.
Ainoa muistikuva levystä on eräänlainen väsähtäminen bändin liialliseen vokaalipuolen yrittämiseen.
Kcrimson analyysi on aika kattava, siihen on minun vaikea mitään lisätä.
Minä ainakin pidän levystä kovasti, enkä huomaa soundi- tai tuotantopuolessa mitään ontumista. Levyllä on pari biisiä joista en pidä, mutta muuten olen kuunnellut tätä lättyä aika tiuhaan viime aikoina. Kappaleet eivät ole 70-lukuun rähmällään kuten niin usein on tapana, vaikka Marillion/Genesis -vaikutetta ja jotain muutakin vaikutetta kuulee tietysti. Mukana on sitä omaa linjaa melkoisesti, ja sekös aina mieltä lämmittää.
Niinhän se menee, että jos levy on tarpeeksi vahvalla karakterilla tietynlainen, mielipiteitä puolesta ja vastaan löytyy. Näin ollen ne samat ominaisuudet, jotka toisten mielestä näyttäytyvät ehdottomina vahvuuksina, ovatkin toisten mielestä ehdottomia heikkouksia! Näin ollen objektiivisuuteen tähtäävissä arvioinneissa olisikin otettava huomioon se, mihin musiikki itse tähtää, mitä se pitää ja pyrkii pitämään keskiössään. :)
Näin ollen objektiivisuuteen tähtäävissä arvioinneissa olisikin otettava huomioon se, mihin musiikki itse tähtää, mitä se pitää ja pyrkii pitämään keskiössään. :)
Kuulijan/arvioitsijan voi olla vähän vaikea arvata mihin bändi on tähdännyt. Sitä paitsi useassa bändissä voi olla sellainen tilanne että eri jäsenet tähtäävät ihan eri suuntaan... :wink: Ja sellaisestakin lähtökohdasta voi syntyä mielenkiintoista musiikkia.
Joskus levy on hyvä siksi että siinä on onnistuttu ihan eri asiassa kuin mitä varsinaisesti yritettiin.
Kyllä, kyllä - kaikessa tämänkaltaisessa toiminnassa on mukana myös yllätysmomentti ja ryhmädynaaminen ulottuvuus, joka voi viedä projektin uusille ja aiemmin näkymättömille urille. Mutta ei senegalilaista djembe-musiikkia pidä moittia siitä, että siinä on liiaksi rytmisoittimia! Jos ei pidä siinä määrin toteutetusta perkussiivisuudesta, ei pidä kuunnella djembe-musiikkia!
Voisin sanoa siis, että jos ei pidä progesta, jonka keskiössä on vokaalipolyfonia, ei kannata kuunnella Utopia Perfection -nimistä levyä. Kyseisen materiaalin fokus kun nyt vain on hyvin pitkälle vokaalipolyfoniassa. ;-)
Tämä nyt kuitenkin vain yleisenä pohdintana siitä, kuinka karakterit tuottavat reaktioita, jotka eivät ole luonteeltaan ensisijaisesti objektiivisia. Reaktiot sinänsä ovat hyvinkin tervetulleita, joten kiitos kommenteista!
...
Voisin sanoa siis, että jos ei pidä progesta, jonka keskiössä on vokaalipolyfonia, ei kannata kuunnella Utopia Perfection -nimistä levyä. Kyseisen materiaalin fokus kun nyt vain on hyvin pitkälle vokaalipolyfoniassa. ;-)
Gentle Giant on suurin progesuosikkini ja siinä, jos missä, löytyy polyfoniaa ja kontrapunktia. Mutta GG:n "fokus" ei olekaan vokaalipolyfoniassa, vaan sitä käytetään yhtenä tasa-arvoisena musiikin elementtinä. Edelleen pidän suuresti sekä gregoriaanisesta kirkkolaulusta että eritoten JS Bachin teoksista.
Utopia Perfectionin vokaalipolyfonia ei pärjää jälkimmäisille eikä kokonaisuus ensinmainitulle. Hyvä levy ja lupauksia antava, ja parempaa tulee kun kokonaisuus saadaan harmonisemmaksi vai sanoisinko että kun vokaalipolyfonian korostusta hieman muutetaan. Onko tässä nyt riittävästi objektiivista subjektiivisuutta?! :lol:
Gentle Giant on suurin progesuosikkini ja siinä, jos missä, löytyy polyfoniaa ja kontrapunktia. Mutta GG:n "fokus" ei olekaan vokaalipolyfoniassa, vaan sitä käytetään yhtenä tasa-arvoisena musiikin elementtinä. Edelleen pidän suuresti sekä gregoriaanisesta kirkkolaulusta että eritoten JS Bachin teoksista.
Utopia Perfectionin vokaalipolyfonia ei pärjää jälkimmäisille eikä kokonaisuus ensinmainitulle. Hyvä levy ja lupauksia antava, ja parempaa tulee kun kokonaisuus saadaan harmonisemmaksi vai sanoisinko että kun vokaalipolyfonian korostusta hieman muutetaan. Onko tässä nyt riittävästi objektiivista subjektiivisuutta?! :lol:
Utopia Perfectionin vokaalipolyfonia ei pärjää jälkimmäisille eikä kokonaisuus ensinmainitulle. Hyvä levy ja lupauksia antava, ja parempaa tulee kun kokonaisuus saadaan harmonisemmaksi vai sanoisinko että kun vokaalipolyfonian korostusta hieman muutetaan. Onko tässä nyt riittävästi objektiivista subjektiivisuutta?! :lol:
No kyllä tuossa on jo enemmän perusteluja näkemyksillesi. Ja olen samaa mieltä siitä, että Utopia Perfection -levy ei pyri kilpailemaan Gentle Giantin kanssa tämän omassa tyylilajissa, eikä vokaalipolyfonian esikuvana ole ollut Bachin kontrapunkti, eivätkä edes koraalit - joskin MITÄÄN tahoa ei tule mieleeni, joka olisi Bachin kontrapunktitaidot edes hetkellisesti ohittanut.
Haluan myös muistuttaa, että varsin monet ovat kyseisestä Utopia Perfection -levystä pitäneet, joten joitakuita erittelemäsi "ongelmakohdat" eivät ole liiemmin haitanneet! Onko vika silloin heidän päässään, jos sinun huomiosi ovat niitä objektiivisia? :D
Mutta kyllä minua kiinnostaisi kuulla hieman yksityiskohtaisempaa erittelyä. Jos vain jaksat, kuuntele nuo MySpace-biisit ja kerro, mikä niissä mättää! Olisi mukava ymmärtää tuota toisenlaistakin näkökulmaa. :) http://www.myspace.com/discordiafin
Mikäs sinä, sitten kun aikaa riittää. Nyt olen häipymässä kolmeksi viikoksi lomalle, joten joudun palaamaan asiaan vasta elokuussa.
Sinänsä ajatus tarkasta analyysistä tuntuu oikein kiinnostavalta!
Saatan jopa kääntyä bändin kiihkeäksi faniksi; näin on käynyt aikaisemminkin, kun olen perehtynyt syvällisesti johonkin artistiin. Antonio Vivaldi, XL, Ozric Tentacles, Miles Davis, Univers Zero ja Rabih Abou-Khalil ovat kaikki musiikkielämässäni tällaisia tapauksia.
Sen sijaan Yes, Rush, Brahms ja vaikkapa Henry Cow eivät ottaneet tulta...
Heh, tiedä tosiaan vaikka tykästyisit! Enhän minä tässä mitään muuta keuhkoa kuin sitä, että oman näkemykseni mukaan olisi erikoista tuomita musiikki vain pinta- ja karakteritasoa koskevilla huomioilla. Kyllä se syvällisempi punainen lanka sieltä aukeaa jos vain jaksaa kuunnella ja pistää hetkeksi omat tottumuksensa syrjempään. Eivätkös musiikilliset ajatukset ole lopulta se kaikkein tärkein juttu eikä pintatason puuhastelu - se onko stemmoja eli ei. :)
Oikein! :D
Kirjoitat muuten melkoisen älykästä ja positiivista tekstiä. Se suorastaan houkuttelee vastaamaan myötämielisesti. :shock:
Oletkos mainosalalla töissä? :lol:
Oikein! :D
Kirjoitat muuten melkoisen älykästä ja positiivista tekstiä. Se suorastaan houkuttelee vastaamaan myötämielisesti. :shock:
Oletkos mainosalalla töissä? :lol:
Kirjoitat muuten melkoisen älykästä ja positiivista tekstiä. Se suorastaan houkuttelee vastaamaan myötämielisesti. :shock:
Oletkos mainosalalla töissä? :lol:
Ei, en ole mainosalalla! :D
http://www.dprp.net/reviews/200737.php#discordia
Finnish band Discordia was founded in 2001. After several changes in personnel the current line-up was finalised in early 2006 and comprises founding members Antti Tolkki (guitar) and Petri Sallinen (bass) along with Otto Mäkelä (drums), Liisa Lipas (keyboards, violin, santur), Tero Väänänen (vocals, bass clarinet) and Riikka Hänninen (vocals, tin whistle). As the name suggests, the band are interested in combining often conflicting forms of music to form rather unique compositions imbued with polyrhythms and polyphony - independent melody lines vie against each other while elements of rock, classical and traditional folk can be heard within the songs, often simultaneously! To this end, Discordia have produced an album that is beyond genres as I doubt if you will have heard the like of this before, truly progressive.
The opening number, Foreseen manages to blend almost classical layers of vocal harmonies with heavy riffing guitars despite having totally different tempos. Mystery Man has a great tune and uses the different vocals of Väänänen and Hänninen to great effect. Speak Directly uses multilayered vocals, a trend that continues in The Group and both numbers are unremittingly jolly and upbeat. Dividing these two is the more sedate and mournful As Above So Below with some rather lovely violin by Lipas taking the instrumental lead.
Interlude is largely instrumental based around a recurring drum pattern. Although the voices and vocals are neatly arranged over the top, this is probably the least interesting track on the album. Slave Planet I and II and totally different compositions, although lyrically loosely linked. I is aggressive and II is plaintive with Hänninen providing her best vocal performance. Väänänen, who does not sing on this track, makes his presence felt by adding texture via a vibraphone. The Comment Of The Wise is the only completely instrumental piece on the album, being rather bombastic and taking musical cues from previous tracks and raising the tempo as a prequel to the amusing, albeit unintentionally so, Mighty Power Of Metal. Despite the chorus being as close to the heavy rock or metal genre as the band gets, the song is not exactly about the all-conquering forces of rock 'n' roll but rather the more Tolkeinesque tails of wizards, orcs and elves, with the mighty power belonging to the metal of the rings or what other talisman this particular tale holds dear. Final track, Giant Dwarf is a more predominantly in a folkish vein with accordions and tin whistles in abundance. Also contains the top lyric of the album: "Does the size really matter, when you have a pretty good ladder?"!
Overall, Utopia Perfection becomes more enjoyable the more you listen to it and the originality of the approach that the group takes towards their compositions makes the album somewhat unique. However, one caveat: the band have stated that the "music somewhat resembles bands like Camel, Gentle Giant, Rush, Marillion, Renaissance, Queen and Van Der Graaf Generator". That would be 'somewhat' as in 'not at all like' then!
Conclusion: 7 out of 10
MARK HUGHES
http://www.discordiamusic.com