Robin A. Smith : Mike Oldfield's Tubular Bells - Reimagined (50th Anniversary Recording)
Markkutapio kirjoitti noin vuosi sitten (1 kommenttia)
Kirjaustavoistani poiketen tässä laajensin albumin nimeä tarkemmaksi.
Tästä linkistä myös kuunteluun.
Tästä linkistä myös kuunteluun.
+/- saldo : 0 | Tweet
Tubular Bells The 50th Anniversary Celebration – Kulttuuritalo 14.3.2024
Olin eilen katsomassa Kulttuuritalolla Robin A. Smithin organisoimaa Tubular Bells 50-vuotisjuhlakonserttia. Mike Oldfield ei itse soittanut konsertissa. Pianisti/säveltäjä Smith teki ensimmäisen kerran Oldfieldin kanssa yhteistyötä kun hän toimi kapellimestarina Tubular Bells II -kiertueella. Sittemmin hän on toiminut pienessä roolissa myös muutamalla muulla Oldfieldin myöhemmällä levyllä.
TB-juhlakonserttia varten Smith oli koonnut kahdeksan henkisen yhtyeen (hän itse soitti flyygelia ja syntetisaattoreita) soitti kaksi kitaristia, kaksi perkussionistia, basisti, sähkösellisti ja vokalisti.
Konsertti alkoi suht luovasti sovitetulla sikermällä Oldfieldin musiikkia jossa kuultiin pätkiä ainakin TB II:sen introsta, Return To Ommadawnista ja Guitarsista. Tämän jälkeen kuultiin kohtalaiset tulkinnat “Family Manista” ja “Moonlight Shadowista”. Näiden pop-rallien perään seurasi konsertin heikoin anti. Smith nimittäin tarjoili meille pari omaa instrumentaalista sävellystään jotka olivat suht keskinkertaisia tavoitellen Oldfieldin tyyliä, mutta saavuttamatta maestron magiaa.
Tämän jälkeen seurasi puolen tunnin väliaika jonka jälkeen vuorossa oli illan pihvi eli täysipitkä versio Tubular Bellsistä. Smithin sovitus oli varsin onnistunut ja se otti vaikutteita monista eri aiemmista versioita. Esimerkiksi sähkösellisti simuloi onnistuneest instrumentilla ikään kuin jousisektiota samaan tyyliin kuin The Orchestral Tubular Bellsin ja Exposedin versioissa (sellisti oli muutenkin sympaattinen tapaus; hän kyynelehti Tubular Bellsin toisen osan kauniissa loppuosiossa). Mitään kovin yllättävää uutta Smithin sovituksessa ei sinänsä ollut. Rummut ja klassisella tyylillä vokalisoiva naislaulaja toki korostuivat etenkin aivan alkuperäiseen versioon nähden. Kokoonpanon kaksi kitaristia eivät konsertin alkupuolella tehneet erityisen suurta vaikutusta, mutta Tubular Bellsin aikana he pitäytyivät enemmän Oldfieldin alkuperäisessä tyylissä ja lopputulos oli ihan mukavaa kuultavaa vaikkei soitossa aivan vastaavanlaista upeaa intensiteettiä ollutkaan kuin Mikellä itsellään aikoinaan.
Kaiken kaikkiaan ihan nautittava konsertti vaikkei todella huikeisiin sfääreihin missään vaiheessa yllettykään. Ilahduttavasti Tubular Bells kiinnostaa kansaa yhä niin paljon, että Kulttuuritalo oli joitakin hajapaikkoja lukuunottamatta loppuunmyyty.
Smithin sovituksesta on myös studiossa levytetty versio ja sen poimin mukaan keikalta CD-formaatissa. Se vielä kuulematta joten en osaa verrata keikalla soitettuun.
Tämä oli muuten toinen kerta kun olen kuullut Tubular Bellsin livenä kokonaisuudesssaan. Ensimmäinen kerta oli kuin Uzva esitti sen Oldfieldin 50-vuotispäivän kunniaksi Tavastialla vuonna 2003.