Yes : Close To The Edge
Kcrimso kirjoitti noin 16 vuotta sitten (45 kommenttia)
Täydellistä musiikkia. Eniten kuuntelemani levy kautta aikojen ja silti tämä kestää yhä kuunteluita vuodesta toiseen. Arvosana: 10
+/- saldo : 0 | Tweet
Yksi tärkeimpiä levyjä minulle ja oli yksi niistä levyistä jotka avasivat uusia ovia. Oli siinä ihmettelemistä kun tätä silloin kuunteli (olin tätä ennen kuullut Yesiltä vain Big Generatorin). Yessiä piti saada lisää ja äkkiä! Samoin muutakin progea. Täydellinen levy.
No joo, eipä tätä juuri moittia voi. Yesin paras levy, ja bändin uran kliimaksi. Ihan eivät samalle tasolle päässeet koskan tämän jälkeen, vaikkakin monta hienoa levyä tekivätkin. Hieno progeklassikko. Itse olen kaikkina aikoina kuunnellut enemmän Relayeria ja Topographic Oceansia, vaikkeivät kieltämättä olekaan aivan yhtä hyviä kokonaisuuksia. Sitä kautta ehkä nuo kaksi ovat minun suosikkejani Yesiltä... ne nyt sattuivat vaan olemaan autossani pyörineillä samoilla puhkikuunnelluilla kaseteilla joskus. :) Tällä levyllä ei kai enää ollut Brufordia, vai miten se nyt menikään?
Kyllä Bruford on mukana. Etkö sinä hyvänen aika tunnista Brufordin soittoa? :O
Ehkä en sitten ole tarpeeksi fanipoika. :)
Kuuluu parhaaseen A-luokkaan. Upeaa, hienoa ja mahtavaa musiikkia, jossa dynamiikkaa on käytetty oivallisesti. Squiren bassomurinat ovat aivan orgastista herkkua! 10.
Meikäläisen eka jeessi. Ostin vinyylin yhdeltä kaverilta, joka sanoi, että"mä en mitään kirkkomusiikkia kuuntele". Oli saanut levyn lahjaksi.No mulle kelpasi ja kelpaa edelleen. Paras jeessi;jumalaisen kauniit koskettimet.(musiikillisesti tietty...)Anderssonnin poika laulaa kuin kuoripoika...Täytyypä kuunnella pitkästä aikaa, kunhan saa Sylvanin 2 ja puolituntisen liven alta pois....
Hieno levy. Siirappisuus ärsyttää jonkin verran. Välillä homma katoaa hetkeksi vähän hanskasta, mutta niitä todella loistavia kohtia löytyy paljon. En tiedä tosta Jammon dynamiikkajutusta, kyllä tämä mun mielestä soi koko ajan pinnassa.
Täytyykö "dynamiikka" liittyä aina soundiin? Kait termiä voi käyttää kuvailemaan myös itse musiikkia?
Levystä sen vertaa, että paras Yes-levy myös minun mielestä. Kolme aivan loistavaa kappaletta jotka muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Täydellinen levy, tosiaan.
Voihan sillä kuvata musiikkia, mutta se on minusta aika epämääräinen ja laaja käsite.
Epätodellisen hyvää musiikkia. Close To The Edge jaksaa ihmetyttää vielä 16 vuodenkin jälkeen. Olisipa ollut jännittävää kuulla tämä tuoreeltaan vuonna 1972.
Viimoisimman soiton jälkeen en enää ole niin varauksettoman innoissani. Kriitikon korva alkaa tunkea esiin. Siis paikoin melodiat ovat aivan löysiä ja ponnettomia ja sointi on aika diskanttivoittoinen (Remaster).
:D
America kuulostaa huikean hienolta Steven Wilsonin uutena remiksauksena.
Mitenkäs itse albumi? Onko kuinka erilainen kuin edellinen remaster?
Kotisivullaan pääsee kuuntelemaan... Wilson oli samalla lyhentänyt kappaleet 1,5 minuutin mittaisiksi.
Pitää laittaa tuo tilaukseen.. Wilsonista puheen ollen, tänään Circukseen. Meikäläisen tunnistaa mustasta Haken -hupparista. :)
En kyllä pidä uudesta stereomiksauksesta. Jotenkin kylmä ja kova.
CttE:n soundimaailma ei jotenkin vaan toimi, imho. Johtunee paljolti Squiren liian jyräävästä bassosoundista. Uutta miksausta en ole kuullut.
Minusta levyn soundeissa ei ole koskaan ollut mitään vikaa, ehkä siksi minun on niin vaikea sulattaa tätä uutta miksausta. Squiren bassosoundihan on joka tapauksessa tässä hillitympi kuin kahdella edellisellä levyllä. Ei niin että sitä pitäisi tai saisi hillitä! :)
Onkos kellään SACD -soittimen omistavalla kokemuksia tästä? http://www.audiofidelity.net/content/yes-close-edge
Progeikoni alkaa kuulostaa vanhentuneelta !?
Ei...?
Hommasin sitten Wilssonin miksauksen. Hyvältä kuulostaa. Varsinkin Wakemanin urut soivat upean jylhänä 5.1 versiossa.
Mä hommasin yhden blurayn jonka unohdin, sitte tuli kaksi dvd:tä. Säästelen niitä muutaman vuoden ja myyn Ebayssä kovaan hintaan avaamattomana. On mulle ennenkin käynyt niin että 2 kappaletta ostan mutta että kolme.
Kuulostipa hyvältä pitkästä aikaa. Kyllähän tämä on lähes täyden kympin levy.
Lähes kympin? Tää menee yhteentoista! :D
Vieläkin täydellisempää!
Close To The Edgen kolme ekaa minuuttia = voi hiisi mitä tykitystä!
Fantastistahan se on!
Rhino-version bonukset on hienoja! And You And I:n Anderson vokaalit!
Edelleen kaikkien aikojen hienon proge-levy.
https://pienemmatpurot.com/levyarvio-yes-close-to-the-edge-1972/
Kyllä. Muttamutta vuosien saatossa Topo ja Going For The One ovat omassa 'listauksessani' nostaneet hurjasti osakkeitaan!
HIeno levy. Vaan musiikki on velkaa suunnattomasti klassisille edeltäjilleen. Jo kaikki Sibeiuksen sinfoniat pesevät tämän levyn kuusi nolla, mikä ei ole yllätys. Andersonhan on suuri Sibeliuksen ystävä, ja tämä levy kuulostaaa juuri niiltä vaikutteilta, joita hän on saanut Sibeliukselta.
Jep Close To Edge kuulostaa nimen omaan vain Sibeliukselta... naurettava väite.
Tällä kertaa K voisi itse lueskella tarkemmin, mitä Jammo tuossa kirjoitti...
Luin hyvin tarkkaan enkä näe mitään syytä muuttaa näkemystäni.
Minuakin kiinnostaa mitä vaikutteita Jammo on kuullut Andresonin Sibeliukselta ottaneen (siis ei saanut vaan ottanut)
Sen selvittämiseksi teidän pitää kuunnella kaikki Sibeliuksen sinfoniat, ja vieläpä useaan kertaan.
Koska asia ei varmaan parane selittelemällä, tässä nyt yksi asiasta kertova dokumentti. https://slippedisc.com/2015/09/exclusive-prog-rock-icon-reveals-his-sibelius-roots/
Tuo sana ''vain'' tuossa ilmaisussa hieman ontuu... ja kun tiedetään, kuinka kuuma heppu K on, kun häntä kritisoidaan, niin...
Okei, myönnän kiusanneeni Kcrimsoa jälleen kerran. Kcrimso, pyydän anteeksi. Minun virheeni. Toisaalta pidän tätä levyä yhtenä parhaana sinfonisen progen tuotteena, ainakin jos verrataan sitä muihin 70-luvun tuotteisiin. Toinen juttu on , että tein kategorisen virheen verratessani kahden eri luokan jäsentä toisiinsa. Sibeliuksen sinfoniat ja Close to The Edge painivat eri sarjoissa, joten on suorastaan mieletöntä verrata niitä toisiinsa. Minä tyhmä!
Kyllä minä tiesin että kyse on jälleen vain saunajuomistasi.
Niinpä, sinulta ei voi piilottaa mitään...
Ja kaiken pohjalla vaikuttaa luova epämääräisyys popturvallisen laulumuodon ja taidemusiikkimaisen kehittelyn välillä. Kuten Covach osuvasti toteaa, Yes käyttää taidemusiikin ideoita mutta ei soita taidemusiikkia. Ne, jotka vähättelevät ”Close to the Edgeä”, koska se ei yllä sitä innoittaneiden taidesäveltäjien kuten Jean Sibeliuksen suurten sinfonisten teosten tasolle, lähtevät aivan väärästä oletuksesta. [1] Yes soittaa yhä rockia, mutta rockia, joka imee ja sovittaa sulavasti itseensä vaikutteita muista musiikeista, joka laajentaa rockin ilmaisualaa laajojen rakenteiden avulla. Se on progressiivista rockia, jossain sinfonian ja ränttätäntän välillä. ”Close to the Edgessä” ainakin niin sanottu sinfoninen progressiivinen rock saavuttaa kypsyyden.
Yllä ote Kai Karmanheimon uudesta pitkästä ja perusteellisesta, ja suoraan sanoen, upeasta Close To The Edge -läpikäynnistä.
https://aanijalkia.wordpress.com/yes-close-to-the-edge-1972/
Totta se on tuokin.