Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Nopsasormi Jukka Tolonen vietti siis 50-vuotisjuhliaan Helsingin Tavastialla tiistaina 16.4.2002. Syntymäpäiväsankari nousi illan aikana lavalle kolmen eri kokoonpanon kanssa. Yleisöä oli saapunut paikalle mukavasti, mutta ei kuitenkaan ihan ryysikseen saakka. Tunnelma oli suhteellisen intiimi, juhlallinen ja leppoisa, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Tiedä sitten vieläkään että mitä.
Saavuimme ystävämme kanssa Tavalle vähän ennen klo 22, jolloin lippukontrollissa oli jo hieman jonoa (mikä johtui lähinnä siitä, että eräs aurinkolasein varustautunut pitkätukka oli jättänyt VIP-korttinsa kotiin, josta hän kävi portsarin kanssa varsin kiivasta keskustelua). ...Jatkuu » Siirryimme narikasta baarin puolelle, jossa porukkaa oli muutamia kymmeniä. Saimme oluemme varsin kivutta ja siirryimme sivuun tarkkailemaan tilannetta. Yksi vilkaisu ympärille eikä epäilystäkään siitä, ketkä eivät kuuluneet niin sanotusti joukkoon. Porukka oli koostunut pääasiassa 40 vuoden molemmin puolin olevista miehistä, jotka tuntuivat katsovan meitä (kahta alle 30 v. naista) kuin olisimme olleet joko bändäreitä tai sitten eksyneet väärään paikkaan. Yritimme unohtaa ympäröivän väkijoukon ja keskityimme lähinnä juomiin, savukkeisiin ja odottavan tunnelman maisteluun.
Ovien avauduttua varsinaiseen esiintymistilaan täyttyivät pohjakerroksen takaosaan asetetut pöydät salamannopeasti. Päättelimme, että yläparvelle siirtyminen olisi parempi vaihtoehto kuin miksauspöydän takaa kurkkiminen. Ylhäältä saimmekin varsin mainiot paikat, joista näimme hyvin paitsi lavan tapahtumat, myös yleisön. Ehdin hakea ongelmitta vielä toiset oluet ennen kuin kuuluttaja aloitti shown ja lavalle asteli itse päivän tähti aplodien saattelemana.
Ensimmäinen kokoonpano soitti akustisesti kolme pitkää, vahvasti intialaisvaikutteista kappaletta. Tolosen lisäksi lavalla musisoivat kontrabassoa jousella soittanut Matti Wallius sekä viulisti Karri Koivukoski, joka kiinnitti ainakin allekirjoittaneen suurimman huomion taitavalla soittamisellaan. Lisäksi Tolonen kutsui lavalle Indians Of Justicen laulusolisti Paula Nielsenin intialaista rumpua taputtelemaan. Nielsen osoittautuikin moitteettomaksi perkussionistiksi.
Ensimmäisen kokoonpanon jälkeen olikin sitten vuorossa Tasavallan Presidentti, jota selkeästi suurin osa yleisöstä vaikutti tulleen katsomaan. Lavan edusta täyttyi kiitettävästi ja ihailimme yläparvelta porukan määrää. Pressassa soittivat tutut nimet, eli Tolonen kitarassa (pitääkö tätä enää mainitakaan), Vesa Aaltonen rummuissa, Juhani Aaltonen puhaltimissa, Frank Robson laulussa sekä Måns Groundstroem bassossa. Jossain vaiheessa Tolonen kutsui myös Paula Nielsenin lavalle rumpuineen. Ohjelmisto koostui mm. sellaisista kappaleista kuin Struggling For Freedom, Tease Me Tease You, Tell Me No More ja Introduction. Meininki oli hyvä ja lavalta välittyi selkeästi se, että tarkoituksena oli pikemminkin rento hauskanpito ja juhliminen, kuin täydellinen taiteellinen/tekninen suorittaminen. Tosin mikään ryppyotsaisuus ei liene koskaan kuulunut näiden miesten sanavarastoon.
Monia ilmeisesti haittasi esityksen epäonnistunut miksaus, eikä syyttä. Vaikka en itse kokenutkaan sitä mitenkään yltiöpäisen häiritsevänä, niin miksauksen olettaisi kuitenkin olevan edes jotenkin kohdallaan, vaikka kyseessä ei ollutkaan täysin perinteinen keikkatilanne, vaan pikemminkin jo edellä mainittu hauskanpito. Lisäksi täytyy myöntää, että kun esimerkiksi Junnu Aaltosen taiturimaiset huilu- ja fonikuviot eivät kuuluneet kunnolla ja mies itsekin näytti paikoitellen hieman tuskastuneelta, vaikutti tämä väkisinkin hieman tunnelmaa latistavasti.
Tolonen sai tilaa loistaa, kuten asiaan kuuluikin. Ja eivät ne huhupuheet hänen nopeudestaan koskaan mitään liioiteltuja liene olleet, sillä kyllä hän nopea onkin. Ihailin hämähäkin nopeudella vilistäviä sormia, vaikka ei pelkkä nopeus tietenkään yksistään hyvää soittajaa tee. Onneksi Tolosella vaikutti tekniikan lisäksi myös soiton tunnepuoli olevan kohdallaan.
Vesa Aaltonen jäi jossain vaiheessa yksin lavalle hakkaamaan settiään ja keräsi ansaitsemansa aplodit. Måsse hoiti bassonsa niin kuin pitikin ja Frank kantoi jälleen progelaulajan raskasta taakkaa. Pitkien lauluosuuksien väliin jäävien soolopätkien aikana hän käyskenteli lavalla, soitti hieman koskettimiaan tai poistui hetkeksi takahuoneeseen. Totesin taas kerran, että mahdollisista ammateista progelaulajan paikka ei todellakaan ole omalla kohdallani se haaveilluin vakanssi.
Luonnollisestikin Tolonen sai tai joutui myös kuulemaan yleisön laulavan hänelle tutun paljon onnea vaan -lurituksen. Englanniksi tosin, Frankin pyynnöstä. En tiedä tulkitsinko oikein, mutta mielestäni Tolonen kuitenkin piti tästä saamastaan huomiosta ja vaikutti ehkä hieman liikuttuneeltakin. Mutta tämä tulkinta siis vain yläparvelta käsin tehtynä.
Kolmantena ja samalla viimeisenä bändinä soitti Tolosen uusin Indians Of Justice projekti, jota en enää valitettavasti juurikaan kuullut saatika nähnyt. Tämä johtui lähinnä siitä, että kyttäsin sopivaa tilaisuutta päästä vaihtamaan pari sanaa Måssen kanssa sopiakseni tarkemmin seuraavalle päivälle kaavaillusta haastattelusessiosta. Tämä osoittautuikin oletettua vaikeammaksi, sillä miehellä riitti selkään taputtajia ja sitten kun sopiva hetki koitti, meni itselläni luu kurkkuun ja tilaisuus ohi käsien. Lopulta onnistuin kuitenkin esittelemään itseni ja huomasin jälleen kerran jännittäneeni aivan turhaan.
Indians Of Justicen musiikillisesta puolesta en siis voi sanoa mitään, mutta yhtyeessä soittivat kuitenkin Raimo Pikanen (rummut), Matti Prepula (kitara) ja Peter Sahlin (basso). Laulua sekä perkussioita hoiti jo pariin otteeseen mainittu Paula Nielsen.
Sitten niistä yleisistä tunnelmista vielä muutama sana. Jotain jäi siis selkeästi puuttumaan, mutta on vaikea määritellä tarkemmin että mitä. Tunnelma oli ehkä jollain tapaa liian tasapaksu, tai sitten vain odotukseni olivat liian korkealla. Vai eivätkö juhlatunnelmat välittyneet tarpeeksi yläparvelle saakka? Bileet tuntuivat loppuvankin liian aikaisin (valomerkki klo 01.30) ja kaikki vain vähitellen häipyivät omille teilleen. Ehkä osaltaan tunnelmaan vaikutti myös sekä vanhoista että nuorista progediggareista koostuneen yleisön erilaiset odotukset illan suhteen.
Kaiken kaikkiaan juhlat olivat kuitenkin - totta kai - juhlimisen arvoiset, ja kuten sanottua tunnelma yleisesti ottaen verrattain hyvä. Fanien kannalta oli lisäksi hienoa se, että Tolonen antoi kaikille mahdollisuuden osallistua juhliinsa, eikä pitänyt bileitä vain harvoille ja valituille. Tämän lisäksi paikalla olleet naiset pääsivät todistamaan historiallista tapahtumaa, joka johtui siis siitä, että illan juhlakansa koostui noin 90-95%:sti miehistä. Oli kertakaikkisen (sadistisen?) miellyttävää kävellä naisten vessaan tuosta vaan ja samalla vilkaista miesten eriön edessä kiemurtelevaa jonoa. Kerrankin näin päin! Ystävällisesti päästimme tietysti miehiä myös naisten vessaan helpotukselle.
Omalla kohdallani juhlatunnelmaa riitti vielä seuraavallekin päivälle, jolloin siis tapasin Måssen ja sain häneltä tarvitsemani haastattelun. Mies osoittautui peloistani huolimatta varsin miellyttäväksi ja äärettömän sympaattiseksi tapaukseksi. Lisäksi kyseinen haastattelu tehtiin Suomenlinnassa Seawolf-studiolla, jossa Wigwamin uutta albumia Titans Wheel parhaillaan viimeistellään. Pääsinkin onnekseni kuulemaan pienen pätkän miksaussessiosta yhden raidan parissa, ja nyt vain odotellaan mielenkiinnolla albumin ulostuloa ja niitä kesän kaivattuja keikkoja tietenkin.
Siitä ei ollu kyllä mitään puhetta, keskityttiin lähinnä menneiden muisteluun. Mutta mullakin on itse asiassa sellanen muistikuva, että Pressan uudesta studioplatasta olis ollu puhetta jossain. Nähtäväksi jää!
Ja Wigujen levyn pitäis tosiaan ilmestyä tolla mainitsemallas viikolla, niillähän on silloin se levynjulkkarikeikkakin Tavalla. Jotain oli kyllä puhetta sitä ennen julkastavasta sinkustakin. Onkohan se tullu jo vai tuleeko sitä ollenkaan? Taidan olla itse ollu vähä uutispimennossa viime aikoina... ...Jatkuu » :-)
Hienoa Pasi! Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan juttuasi. Mä meen puolestani huomenna kattomaan Pekka Pohjolan keikkaa ja voin kenties kirjottaa siitä jotain. Mutta en vielä lupaa mitään, täytyy kattoa mitkä on fiilikset keikan jälkeen.
Joo kyllä kannattaa mennä kattomaan! Hieno keikka oli. Olin positiivisesti yllättyny ku soittivat mun lempibiisin eli Ritan. Se oli alotusbiisi ja bändi kyllä sekoili aika tavalla sen aikana, mutta meno parani ihan koko ajan loppua kohden. Jäi tosi hyvät fiilikset keikasta, kaikilla näytti olevan pirun hauskaa, bändiä myöten.
Juttelinkin Pohjolan kanssa jonkun verran. ...Jatkuu » Hyvässä vireessä mies on, ehkä vaan vähän väsyny (eikä ihme, paljon keikkavuosia takana!). Ensi viikon soittelevat Japanissa.
Omituinen sana tuo ”kyynikko”, eikö? Vai kävikö sille päässäni vain niin, kuten joskus saattaa käydä, kun maistelee jotain sanaa yltiöpäisesti mielessään? Siitä tulee vähän kuin liikaa jauhettu purukumi: se tavallaan menettää makunsa ja muotonsakin, eikä sitä enää ymmärrä samalla tavoin kuin ennen. Vaikka toisaalta, mitä ymmärtämistä mässätyssä purukumissa nyt sitten pitäisi ollakaan?
Oli miten oli, tuon sanan merkitys alkoi kummitella mielessäni niin paljon, että päätin selvittää tämän sanakummajaisen perimmäisen merkityksen. ...Jatkuu » Ensiavun löysin heti omasta kirjahyllystäni. Tunnollisena opiskelijana omistan tietenkin sivistyssanakirjan, jossa kyynikon kohdalla lukikin näin: ”kyynikko on kyyninen ihminen”. Hmm. Sehän selittääkin kaiken.
Jostain kumman syystä en kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen tähän hieman suppeaan, joskin omalla kierolla tavallaan hyvinkin auki revittyyn selitysmalliin. Päätinkin suunnistaa kirjastoon ja sukeltaa tuohon mahdollisuuksien uima-altaaseen, josta voi löytää ohjeita ja selitysmalleja mitä kummallisimpiin asioihin. Ja jos kerran Popedankin takavuosien ajankohtaista ilmiötä hyödyntäneestä hitistä ”Kersantti Karoliinasta” on tehty gradu, niin kai nyt "kyynikollekin” on joku oma teoksensa löydyttävä. Vaikka ei kai tuota todellisen kyynikon tarvitse uskoa, ihan jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on kyyninen. Mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakin.
Ennen salapoliisityön aloittamista päätin kuitenkin penkoa kirjaston levyhyllyt. Olen aina tavallaan uskonut kohtaloon – en mitenkään äärifatalistisesti mutta kuitenkin – ja nyt saatoin jälleen kerran todeta voivani jatkossakin luottaa kohtalon sormen johdatukseen. Siinä se nimittäin oli, aivan cd-hyllyn vieressä uutuuksien joukossa. Pieni punainen kirja, jonka kultaiset kirjaimet suorastaan häikäisivät silmiäni. ”Kyynikon kultainen kirja.” Nappasin äkkiä tuon aarteen käsiini, suoritin lainaustoiminnot kiilto silmissäni ja juoksin kotiin kirjaa kainalossani vaalien.
Kotona riistin ulkoiluvaatteet päältäni, istuin sohvalle ja vapisevin käsin ahmin koko teoksen alusta loppuun. Ah, miten tuota merkillistä pientä sanaa käytettiinkään kallisarvoisessa opuksessani! Ihana raukeuden tunne levisi jäseniini selvitettyäni kyynikon arvoituksen. ”Kyynikko on ihminen, joka kukkien tuoksua tuntiessaan alkaa etsiä ruumisarkkua katseellaan.” Ihastuin kirjan tarjoamiin selitysmalleihin ja mietelauseisiin niin paljon, että päätin itsekin ryhtyä kyynikoksi välittömästi. Tästä lähtien mottoni olkoon seuraava: ”Jos näet valoa tunnelin päässä, se on vastaantulevan junan etulyhty”.
