Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Juu, taitaa olla aika yleissuomalainen pikkukaupunkimeininki. Olin juuri Virroilla äänityskurssilla, ja aikamoisia katseita tuli sieltä täältä. Baarissa seurueemme miespuoliset jäsenet olivat selkeässä vaarassa saada turpiinsa, epäilivät paikalliset heidän tulleen iskemään kylän naisia, vaikka vilpitön tarkoituksemme oli vain vetää lärvit. No, onneksi selvisimme kuitenkin ehjin nahoin ja saimme hankittua kunnon krapulatkin seuraavalle päivälle! ...Jatkuu » :P
Stockmannin levyosaston myyjän kokoama lista asiakkaiden asiantuntevista kyselyistä:
- Olin tyttäreni kanssa viime kesänä Bahamasaarilla - hän on muuten lääkäri - ja siellä yökerhossa oli yksi paikallinen muusikko, jolla oli valkoiset shortsit ja hän soitti saksofonia varpaillaan, niin että onko teillä hänen levyään?
Asiakas pitää kädessään äänittämätöntä kasettia ja kysyy:
Onko tämä kasetti sellainen, josta kuuluu ääni varmasti tarpeeksi lujaa?
- Onko teillä se kasetti, se Beethovenin yhdeksäs sinfonia, se neljä vuodenaikaa?
- Saisinko Albinonin Adagion. ...Jatkuu » Sen on säveltänyt Bach.
- Saanko Raviolin Boleron?
- Tämä kasetti on rikki! Soitan ensimmäisen puolen, kelaan kasetin alkuun ja käännän sen ja silloin soittimeni lyö kasetin ulos!
- Oi, onko teillä sitä nii-iin iloista joululaulua, jonka kuulin
radiosta tänä aamuna kello kuudelta? En tiedä yhtään mitään nimeä, mutta täytyyhän teidän tietää! Täytyy minunkin tietää, onko liha mureata vai ei, kun olen lihamyyjä...
- Onko tämä levy single vai stereo?
- Onko teillä tyypillistä suomalaista panhuilumusiikkia laulettuna
suomeksi?
- Onko teillä Listzin säveltämää Verdin Rigolettoa pianolle?
- Täällä pitäisi olla varattuna levy minulle! - Millä nimellä?
- Minun!
- Onko Paganinin sooloviuluteoksia maestron itsensä soittamana? (P. kuoli 1840.)
Asiakas puhelimessa: - Onko teillä Mozzarellaa? - Mahtaisiko olla kysymyksessä vanha italialainen iskelmä Lazzarella? - Mitä!? Eikö tämä olekaan juusto-osastolla?
- Voisinko saada kuunnella tätä Beethovenin levyä, että onko se klassista?
- Onko teillä se Vivaldin seitsemän vuodenaikaa?
Mä oon käsittäny että Novalla sois enemmän "aikuiseen makuun" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin???) suunnattu musa, ku taas Kiss on tätä Britney -osastoa. En tosin osaa tarkemmin sanoa ku en paljo radioo kuuntele, paitsi Mafiaa. Ja cityä jos siellä päin satun liikkumaan.
Piti tästä keikasta kirjottaa juttukin, mutta ei nyt oikein irtoa, joten pistän muutaman rivin tänne foorumiin.
Ensinnäkin pari sanaa Titans Wheelistä. Levy ei ollu mulle järkyttävä pettymys, koska sinkun perusteella en siltä kauheasti edes odottanu, pikemminkin varauduin vain pahimpaan. Ensimmäinen kuuntelukerta ei antanut oikeastaan yhtään mitään, mutta vähitellen levyltä on alkanu löytyä muutama varsin hienokin biisi (mm. ...Jatkuu » itse nimikkokappale sekä Bitesize).
Wigujen keikka koostui pääasiassa tästä uudesta materiaalista, joka kuulostikin livenä huomattavasti paremmalta kuin levyllä. Keikka kuitenkin aloitettiin Nuclear Nightclubilla ja encorena kuultiin Do Or Die sekä (muistaakseni) Bless Your Lucky Stars.
Musiikillisesti keikka oli hyvä. Muuten jäikin sitten jotenki paskat fiilikset. Mietin, että miltä Wigujen kundeista mahtaa tuntua se, että kun he ovat juuri julkaisseet uuden platan, niin yleisö huutelee kuitenkin vain vanhoja biisejä. Ymmärrettävää tietysti, pidän itsekin niistä eniten. Silti alkoi jotenkin nolottaa. "Eddie and the boys" ja "Tramdriver" -huudot vielä ymmärrän, mutta kun porukka huuteli myös esim. Luulosairasta ja Häätöä niin... Näiden huutojen jälkeen Rekkukin hieman pudisteli päätään ja sanoi yleisölle takaisin "Lipputangon nuppi". No, nuo yleisön toivebiisit tuskin ovat Wiguille mitään uutta, mutta silti varmaan kyllästyttää että kun on tehty uuttakin matskua niin suurin osa on silti tullut paikalle vain vanhojen biisien takia. Tämä sama on tietysti kaikkien vanhojen bändien kohtalona. Silti tässä tilanteessa asia vaivas mua jotenki erityisen paljon.
Keikka oli kuitenkin hyvä ja itse rupean kerta kerralta arvostamaan Rekun kitaristintaitoja enemmän ja enemmän. Taitaa mies kuulua jo suosikkikitaristeihini! Kaikki muutkin soittivat hyvin vaikka tekniikka vähän kusikin välillä.
Keikan miinuspuolet olivat tamperelaisen yleisön hieman mänttimäinen käytös, joka ainakin omasta mielestäni pilasi myös itse bändin fiiliksiä. Suurin osa biiseistä toimi silti loistavasti. Keikan loppumisaika venyi lähemmäs kahta ja meikäläinen nukkuikin sitten 1 ½ tuntia pommiin töistä. Tuli vähän kalliiksi, mutta taisi se olla sen arvoistakin.
Olis mukava kuulla muiden fiiliksiä Watersin keikasta. Itse pidin kovasti. Varsinkin Watersin soololevyjen biisit toimivat loistavasti. Ja Comfortably Numbin kahden kitaristin vuoropuhelu oli loistavaa, paljon kylmiä väreitä!
Volkkaritaso oli aikamoinen ja korvatulpilla oli käyttöä, tosin niitä joutui välillä hivuttamaan ulos korvistaan kun oli pakko kuitenkin kuulla kunnolla... :) Ainoa mikä jäi aika tavalla harmittamaan oli oma väsymystila (ei alkoholista johtuva!), mistä johtuen ei pystynyt kunnolla vastaanottamaan kaikkia fiiliksiä. ...Jatkuu » Mitäs muut paikalla olleet ovat mieltä?
No aivan Pink Floydin tasoa lavasteet ja valot ei kyllä ollu... Taustakankaalla oli silti hemmetin upeita kuvia! Ja vanhat Barretin aikaset videopätkät oli jotenkin koskettavia.
Keikka oli kyllä kaiken kaikkiaan kokemisen arvonen. Itse sain kuulla oikeestaan kaikki omat suosikkini sekä Floydin ajoilta että Watersin soolotuotannosta. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli Three Wishes. ...Jatkuu » Se annettakoon anteeksi :)
JOS ET EHDI LOMALLE, TÄSSÄ MUUTAMA VINKKI MITEN LOMAN VOI SIMULOIDA KOTIOLOISSA:
Ulkomaille lähdet lentokonesimulaattorissa: istu lastentuoliin,
sido kätesi kyynärpäistä käsinojiin ja yritä syödä veitsellä ja
haarukalla pienestä laatikosta. Kaada lasi viiniä vieressä istuvan syliin.
Olisiko onnesi laaja ostoskierros maailman metropoleissa? Ryntää kotipaikkasi halpahalliin, osta alennuskoreista heikkolaatuisia ja tarpeettomia tavaroita (made in Taiwan), joita et lomakauden ulkopuolella vilkaisisikaan.
Viihtyisitkö paremmin etelänlomalla? Osta 10 kerran lippu
solariumiin ja käytä kaikki heti ensimmäisenä lomapäivänä. ...Jatkuu » Astu paljain jaloin lasinpalaan ja istu loppuviikko varjossa jalka suorana.
Aloittelijan golfloma on helppo simuloida: Työnnä aamusta iltaan kottikärryllistä sateenvarjoja paikallisilla viheralueilla
pöheikköjä penkoen ja ankarasti sadatellen. Mene jälkeenpäin kulmakapakkaan valehtelemaan.
Mökkiloma: Jää kotiin, sulje sähköt ja lämmin vesi. Syö joka
päivä sikanautaa suoraan purkista sekä raakaa makkaraa. Osta
pilailuvälinekaupasta kutinapulveria ja raavi raajasi verille.
Lue uudelleen ja uudelleen sama vuoden 71 Kodin Kuvalehti.
Saunailta: Saunailta syntyy kokoamalla pönäkkä miesporukka
ahtaaseen huoneeseen. Kukin vuorollaan menee nurkkaan sihahtelemaan, muut juovat pullon suusta Koskenkorvaa. Loppuillasta joku hyppää pää edellä kivirappusiin.
Kalastusreissu: Korvaa kalastusreissu liukastelemalla aamuyöstä
lähimmässä kivikossa. Pistele sormiisi pieniä haavoja. Palaa
kotiin tyhjin käsin turhautuneena, väsyneenä ja nälissäsi. Kiroilu ja valehtelu kuten golfissa.
Purjehdussimulaattori: Pue sadevaatteet päälle, mene
seisomaan/istumaan (veneestä riippuen) kylpyammeeseen, joka on puolillaan kylmää vettä ja pistä suihku kylmälle. Laita valot pois ja tee suihkun alla erilaisia voimisteluliikkeitä niin että vesi taatusti pääsee läpi sadevaatteistasi ja kolhit kaikki jäsenesi
mustelmille. Jatka tätä joitakin tunteja ja revi 20-500 euron seteleitä (veneenkoosta riippuen). Jos yöpurjehdus kyllästyttää voit siirtyä aamuun ja laittaa käsisolariumin täysille naamasi eteen ja yrittää pitää silmiä auki.
Simuloidun loman lopputulos on aina samanlainen kuin ennen
vanhaan hyvinä aikoina: olet iloinen päästessäsi taas töihin!
Kävin tiistaina 16.4. Tavastialla nuuhkimassa minkälaiset tunnelmat oli Tolosen synttärijuhlilla. Tästä voisin kirjoittaa pientä raporttia jossain vaiheessa. Mikäli siis saan tämän apaattisen laiskuustilani päätökseen lähipäivinä...
Lyhyestä virsi kaunis: messevät onnittelut Tampereenkin suunnalta!
Onko muuten mitään tietoa, mihin aikaan soitto loppuu esim. perjantaina? Tietäisi vaan, miten toimia tuon kotiinpaluun kanssa... Mihinköhän saakka paikka on auki?
Kiitokset spiralake festarikuvauksesta ja hyvistä valokuvista!
Kiitos Esa mielenkiintoisesta jutusta! Mukava kuulla fiiliksiä paikan päältä. Hoitakaahan se Bush nyt sieltä hemmettiin!
Kiitos Astro mielenkiintoisesta jutusta! Kiinnostus yhtyettä kohtaan tosiaan heräsi.
"There ain't no party like the Funk Brothers party 'cause the Funk Brothers party don't stop!" Suunnilleen näin meni konsertissa useaan otteeseen kuultu huudatus, jonka sisältämällä itsevarmuudella paljon kokenut muusikkokaarti oli lähtenyt liikkeelle. Ja jo oli aikakin nousta esiin Motown-tähtien takaa; onhan the Funk Brothers tiettävästi soittanut studiobändinä useimmilla listaykkösillä kuin the Beatles, the Rolling Stones, the Beach Boys sekä Elvis Presley yhteensä.
The Funk Brothers saapui Helsinkiin kuuden alkuperäisen jäsenen ja lukuisten lisävahvistusten kera; parhaimmillaan lavalla nähtiin suunnilleen reilusta kymmenestä muusikosta koostuva sakki. ...Jatkuu » Jo keikan ensimmäinen kappale, Stevie Wonderin sävellys Uptight otti niin sanotusti oksat pois pahimmaltakin kyynikolta. Tämän perään kun vielä kuultiin Reach Out (I'll Be There), oli selvää, että illasta tulisi yhtä Motown-hittien juhlaputkea. Eikä yleisöä tämän suhteen petettykään – sen takasivat mm. sellaiset ikiklassikot kuten My Girl, Ain't No Mountain High Enough, Shotgun, What Becomes of a Broken Hearted sekä Heatwave.
Yleisöä pyrittiin viihdyttämään musiikin lisäksi hauskoilla välispiikeillä, jotka toimivatkin varsin hyvin. My Girlin aikana lavalle otettiin puolestaan naiskuulijoita mukaan tanssimaan, mutta olipa joukkoon livahtanut piristykseksi yksi nuori mieskin. Valitettavasti monet heistä joutuivat kokemaan nolostuttavia hetkiä, kun kappaleen solistina toiminut Johnny Ingram yllättäen työnsikin laulumikkiään kunkin tanssahtelijan suun eteen, odottaen näitä hetkellisesti valokeilaan nostettuja ”onnekkaita” laulamaan solistisesti pieniä osuuksia.
Myös Carla Benson pyrki laulattamaan yleisöä soolokappaleidensa mukana. Mutta mikä oli jo My Girlin aikana huomattavissa vaikutti toistuvan myös tässä: yleisö ei tuntenut sanoja kenties aivan niin hyvin, kuin solistit olisivat odottaneet. Tästä huolimatta suomalaisyleisö oli - ainakin omasta sijainnistani (lavan edusta) katsottuna - varsin hyvin mukana tunnelmassa, tanssahdellen ajoittain jopa yllättävänkin vapautuneesti. Ja mikä tärkeintä: kuulijoiden asenne vanhaa muusikkosukupolvea kohtaan vaikutti kunnioittavalta.
Itse keikassa ei ollut siis mitään valittamista niin the Funk Brothersien kuin muidenkaan artistien suoritusten osalta. Kova pettymys oli sitä vastoin jo keikkaa ennen tietoon tullut Isaac Hayesin vierailun peruuntuminen. Tästä syystä suuret odotukset kohdistuivatkin häntä korvanneen, the Beatlesinkin studiopianistina aikoinaan toimineen Billy Prestonin suuntaan. Harmittavaa olikin, että saimme kuulla miehen hienoa soittoa ja laulua vain kahden kappaleen verran, jonka jälkeen hän katosi takahuoneen kätköihin.
Tunnelmaa ikävästi latistaneen väliajan jälkeen odotukset olivat korkealla legendaarisen Steve Winwoodin suuntaan. Pettymystä ei tässäkään tapauksessa tuottanut itse suoritus, vaan hänen vähäiseksi jäänyt osuutensa kaiken kaikkiaan parituntisessa keikassa. Yleisö sai nauttia Winwoodin huikeasta äänestä ja Hammond-työskentelystä vain kahden hikisen kappaleen verran, jonka jälkeen virtuoosi poistui lavalta. Onneksi ei kuitenkaan lopullisesti, sillä kuulijat pääsivät vielä keikan loppupuolella todistamaan hänen kykyjään parin biisin ajan. Koko konsertin kohokohtakin kuultiin hänen tulkitsemansa Marvin Gaye -klassikko What's Going Onin myötä, joka herautti kyyneleen silmästä vaikka olinkin jo tässä vaiheessa siirtynyt pois aivan lavan välittömästä läheisyydestä.
Ilta oli siis the Funk Brothersien juhlaa, jota oli kieltämättä kunnia olla todistamassa. Yhtyeen matka jatkui tästä Ruotsiin, jonne he menivät pokkaamaan ansaittua elämäntyö-Grammya. Me puolestamme poistuimme jäähallin ajoittain kuumiksikin kohonneista Motown-tunnelmista Pasilan aseman viileyteen ja siitä edelleen junaan, jossa matkaamme "riemastutti" humalaisten saksalaisten ja suomalaisten joukko, sekä pöytäämme istunut viskiä naukkaileva puheripulinen konduktööri. Tästä huolimattakin - tai kenties juuri tämän lisäyksenä - ilta oli kaiken kaikkiaan vähintäänkin miellyttävä, vaikka ei aivan huippukokemuksia lähennellytkään.
No niin, tässä viimein juttua Gabrielin keikasta. Syy artikkelin viivästymiseen on se, että yritin saada juttuani johonkin musiikkilehteen - huonolla menestyksellä. Ei ollut tilaa tai kiinnostusta (mahdollisesti syynä myös kirjoittajan vajavaiset taidot!?). Mutta: tässä siis exclusive raporttia sokrulle, olkaa hyvä!
Progekuninkaallisiin kuuluva Peter Gabriel avasi Growing Up 2003 –kiertueensa Ruotsista. Lähes puolityhjä Globen pääsi ensimmäisten joukossa katsastamaan kaksituntisen spektaakkelin ja nauttimaan maailmanparantajan sykähdyttävästä musiikista.
Konsertin aloitti uzbekistanilainen, sujuvasti kansanperinnettä ja popsävyjä yhdistellyt Real World Recordsin Sevara Nazarkhan. ...Jatkuu » Ajoissa paikalle saapuneet kuulijat näkivät riemukseen Mr. Gabrielin jo tässä vaiheessa, kun mies kohteliaana esitteli itse lämmittelijänsä.
Illan päätähti aloitti osuutensa ensimmäisen sooloalbuminsa päätösraidalla Here Comes The Flood, jonka hän esitti yksin vain lauluääneensä ja koskettimiin turvautuen. Karsittu versio toimikin jopa paremmin kuin levyllä, jossa sen mahtipontinen kertosäe kuulostaa tänä päivänä jossain määrin jopa koomiselta. Gabrielin lauluääni toimi edelleen nautittavan hyvin, eivätkä ylä-äänetkään tuottaneet suurempia vaikeuksia.
Homma räjähti todenteolla käyntiin miehen tuoreimman Up –levyn loistavalla aloitusraidalla Darkness. Gabrielin pienet virheet sanoituksissa eivät juurikaan haitanneet, kun kappaleen ahdistuksen ja helpotuksen välillä poukkoilevat tunnelmat aiheuttivat allekirjoittaneelle samanaikaisesti sekä hien turskahtelua että kylmiä väreitä.
Konsertin kappaleet oli poimittu suurimmaksi osaksi jo mainitulta Up –levyltä sekä vuonna 1986 julkaistulta Solta. Kestohitit Red Rain, Solsbury Hill ja erityisesti suurimmat aplodit kerännyt Sledgehammer lämmittivät yleisön jopa lievään pompahteluun.
Soundipuoli toimi moitteettomasti ja yksittäiset instrumentit erottuivat toisistaan ilman pinnistelyjä, kuten tämän tason artisteilta odottaa saattoikin. Gabrielin luottokitaristi David Rhodes musisoi ansaitsemansa arvon mukaisesti, eikä valittamista ollut niin jazzahtavassa kosketinsoittaja Rachel Z:ssa, taustalaulaja Melanie Gabrielissa saatikka huilua ja kielisoitinperhettä käsitelleessä Richard Evansissakaan.
Erikoismaininnan ansaitsevat rumpali Ged Lynch sekä bassohirmu Tony Levin. Lynch käsitteli settiään anssinykäsmäisellä intensiteetillä ja voimakkaalla käsityöskentelyllä sortumatta kuitenkaan liialliseen päällepäsmäryyteen. Yleisön suosikki näytti olevan lievästi perverssiä olemusta kantava Levin. Legendaarinen basisti ja sticktaituri saikin paikoitellen puntit lepattamaan ja rintalastan tärisemään aivan konkreettisesti, mentaalisesta puolesta puhumattakaan.
Jos soundien taso oli ilahduttavaa, niin sitä oli myös sovitusten toimivuus. Vaikka poikkeamia luonnollisesti olikin levyversioihin, eivät ne olleet missään mielessä häiritseviä. Yksi illan huikeimpia teoksia oli Signal To Noise, jonka loppupuolen dynamiikan kasvatus toimi livetilanteessakin käsittämättömän hyvin.
Vaikka Gabrielin oma olemus ei ollut lähelläkään Genesiksen aikaista mielikuvituksellisuutta ja viime aikojen pukinpartakin oli poissa, oli itse lavastuspuoli varsin massiivinen. Valitettavasti tekniikka ei vielä tässä vaiheessa toiminut niin hyvin kuin olisi pitänyt ja katossa roikkuneen pallukankin muodonmuutokset tapahtuivat takerrellen.
Sirkusmaisia elementtejäkin nähtiin kun taannoiselta Ovo –projektilta napatun Downside Upin aikana Gabriel tyttärineen roikkui vaijerista kävellen ylösalaisin pitkin katossa roikkuvaa ympyrärakennelmaa. Solsbury Hillin aikana mies puolestaan pyöräili ympäri lavaa ja Growing Upissa hän änkeytyi läpikuultavaan palloon kävellen ja pomppien sen sisällä. Mitään traagisia lavalta putoamisia ei onneksi kuitenkaan nähty.
Kaiken kaikkiaan lavashow ja temppuilut olivat vaikuttavia, mutta jäivät kuitenkin jossain määrin hieman irrallisiksi. Epätoimivin näytelmä oli Barry Williams Showssa, jonka aikana mies pelleili kameralla hieman samaan tyyliin kuin Bono aikoinaan Zooropa –kiertueella – tosin ei läheskään niin suurella egolla varustettuna. Kaikki nämä pienet töksähtelyt kuitenkin hiotunevat kiertueen loppupuolta lähestyttäessä.
Visuaalista yhtenäisyyttä loivat esiintyjien mustat asut ja sopivassa määrin käytetyt yhteiset koreografiat. Oranssiin pukeutuneiden lavastehenkilöiden puuhastelu kuului sekin osana show’hun, vaikka olikin jossain määrin häiritsevää. Hauskan näköistä sitä vastoin oli Gabrielin, Lynchin, Rhodesin ja Levinin yhtenäinen hiusmuoti joka näytti siltä, kuin lavalla olisi tapahtunut jonkinlainen nuijapäiden maihinnousu.
Kuten oletettavissa oli, ei Genesis –kappaleita illan kuluessa kuultu. Silti joku yleisöstä ei malttanut olla huutamatta ”Supper’s Ready” –pyyntöä. Tämän kaltaisia huutoja mies kuulee todennäköisesti jokaisella keikallaan; efekti on kutakuinkin sama kuin Wigwamin keikoilla kaikuvat Luulosairas –huudot. Jossain määrin noloa käytöstä, mutta ei kuitenkaan niin häiritsevää kuin esimerkiksi edessäni istuneen Per-Erik – kolmikon keskustelut, joita he kävivät erityisesti tunnelmallisimpien kappaleiden aikana.
Encorena kuultiin odotetusti In Your Eyes, johon mukaan liittyi myös pari lämppäribändin jäsentä. Keikka loppui samalla tavalla kuin alkoikin: karismaattisen Peterin sooloesitykseen, jona hän lauloi illan toisen Ovo –kappaleen Father, Son. Poistuin paikalta varsin vähäpuheisena. Vielä kun joskus pääsisi todistamaan Genesiksen reunionia niin tällä saralla en enää juurikaan ruikuttaisi. Ainakaan vähään aikaan.
Kyllä Lynch tosiaan ainakin tällä keikalla oli loistava!
Maaliskuu on ollut Tampereen keikkarintamalla varsin mehukas kuukausi. Musiikillisia nautintoja ovat jo tarjonneet niin Hidria Spacefolk, Kuusumun Profeetta kuin Magyar Possekin. Erityisesti viimeksi mainittu teki allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen, mutta vasta kitaravirtuoosi Mike Keneally korjasi täyden potin.
New Yorkissa vuonna 1961 syntynyt Mike Keneally on tullut tunnetuksi erityisesti Frank Zappan suosikkikitaristina. Zappa palkkasi hänet vuonna 1987 kitaristiksi, laulajaksi ja kosketinsoittajaksi kiertueelleen. ...Jatkuu » Tämän jälkeen Keneally on omien projektiensa ohella soitellut mm. sellaisten nimien kanssa kuten Screamin Jay Hawkins, Steve Vai ja Robert Fripp.
Suomessa Keneallyn kanssa musisoivat saksalainen Dieter Schröder rummuissa ja oma multi-instrumentalistimme Jaan Wessmann bassossa. Molemmat suoriutuivat mitä mainioimmin Keneallyn monimutkaisten kappaleiden säestämisessä. Erityisen lämmittävää oli kuitenkin nähdä Wessmann näinkin tasokkaassa seurassa: hän jos kuka on sen ansainnut.
Keneally on kitaristina varsin käsittämätön tapaus. Teknisesti tietenkin huipputasoa, mutta tämän lisäksi soitossa on myös hyvin persoonallista tunnetta ja herkkyyttä. Musiikkia on vaikea kategorisoida: se on Keneallya. Monimutkaisia melodioita ja rytmikuvioita, seassa seesteisempiäkin osuuksia. Itse nautin eniten Keneallyn tarttuessa akustiseen kitaraansa ja laulaessa kuulaalla äänellään, joka varsinkin livenä muistutti David Crosbya. Kitaroinnin välissä soitti myös koskettimia - instrumenttia, jolla hän on muusikonuransa aloittanut.
Yleisöä oli paikalla yllättävän paljon, mistä tapahtuman järjestäjä Wessmann vaikutti olevan luonnollisestikin huojentunut. Tunnelma oli hyvä ja lähelle ekstaasia monet pääsivät viimeistään silloin, kun Keneally soitti Zappaa. On varsin selvää, että monet tulivat katsomaan Keneallya juuri hänen Zappa -kytköksensä takia, mutta mies olisi kyllä näkemisen ja kuulemisen arvoinen ilman tätäkin yhteyttä.
Yli kaksi tuntia kestänyt konsertti oli kaikin puolin todellista herkkua. Keikan jälkeen tämä aidon ja lämpimän oloinen mies tuli vielä baarin puolelle jakamaan signeerauksia ja keskustelemaan faniensa kanssa.
Mike Keneallyn levyjä ei välttämättä aivan helpolla levykaupasta löydä (ainakaan Tampereelta), mutta jos ette vielä ole häneen tutustuneet, niin tehkää se nyt. Nonkertompf saattaa olla helpoimmin löydettävissä oleva levy, mutta mielestäni se ei anna täysin todellista kuvaa Keneallysta tai hänen musiikistaan. Ystäväni suositteli minulle levyjä Sluggo (1997) ja Dancing (2000). Hänen sanaansa luottaen suosittelen niitä edelleen teille.
Lisätietoja Mike Keneallysta: http://www.keneally.com
Hih, itselleni tuli heti mieleen eräs huippuelokuva ja sen (juonen kannalta ehkä jopa liian paljastava?) käännös, eli Shawshank Redemption, suomeksi Rita Hayworth - avain pakoon.
Joo, tosiaan esim. Sipooseen ei aja Hesasta juuri mitään ja siellä on kyllä hyvät kalastus-, metsästys- yms. mahdollisuudet. Oon itse sieltä kotosin joten on omakohtasta kokemusta. Ei periaatteessa hullumpi paikka asua: landella mutta kuitenkin aivan Hesan lähellä. Nyt oon asunu noin 7 vuotta Tampereella. Ihan ok kaupunki musatarjonnan kannalta ja muutenkin. ...Jatkuu » Mutta tuskin sitä nyt tänne tulee kuitenkaan jäätyä... Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, sen näkee sitten joskus että minne sitä ns. asettuu aloilleen. Jos edes asettuu!!
On tuo kyllä hämmästyttävän hyvä levy. Enpä ole aikoihin kuullu levyä, jossa ei yhtäkään biisiä tarvitse skipata ylitse. Sanat, melodiat, tunnelmat, kaikki kohdallaan. Vau.
