Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Keikkaraportti
Camel, 28.10.2003 Astoria, Lontoo
Kuten varmaan monet teistä ovat jo kuulleet, legendaarinen Camel päätti juuri "jäähyväiskiertueensa" Britanniaan. Viimeinen keikka oli 29.10. Sheffieldissä, toiseksi viimeinen Lontoossa edellisenä päivänä. Päätinkin ottaa pienen syysloman tuon Lontoon keikan ajalle ja suunnata paikalle.
Camelin jäähyväiskiertue oli alkanut jo aiemmin kesällä jenkeissä melko epäonnisissa merkeissä. Ensin bändin kosketinsoittajan, Guy LeBlancin vaimo sairastui vakavasti ja tuuraajaksi jouduttiin ottamaan lyhyellä varoitusajalla Tom Brislin, joka muuten pistäytyi jokin aika sitten Suomessakin Yesin riveissä. ...Jatkuu » Silti kiertueen jenkkivaihe jäi tyngäksi, kun nuori rumpali Denis Clement sai oudon allergisen reaktion ja hänen sydämensä pysähtyi ja hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Denis toipui, mutta reaktion syytä ei koskaan saatu selville. Euroopan kiertuetta lykättiin hiukan ja koska Brislin ei sen jälkeen enää ollut käytettävissä, kosketinsoittajaksi valittiin vanha tuttu Camel- ja Kayak-mies, Ton Scherpenzeel. Hän ei lentopelkonsa vuoksi ole voinut satunnaisia etänauhoituksia lukuunottamatta osallistua Camelin nykyään Amerikasta käsin tapahtuvaan toimintaan. Euroopan kiertuekin kuitenkin käynnistyi tahmeasti, kun Espanjassa ilmeisesti lähes koko bändi sai ruokamyrkytyksen ja kiertuemanageri osoittautui täysin kelvottomaksi tapaukseksi. Andy Latimerin piti ottaa itse managerivastuu ja kiertueen loppupuoli sujuikin ilmeisesti varsin hyvin. Lukuunottamatta loppuvaiheessa Andyn saamaa flunssaa.
Sitten asiaan, eli Astorian konsertti-iltaan. Loppuunmyydyn klubin ovet avautuivat klo 19 ja ennen sitä väki oli muodostanut korttelin kulmien ympäri kiemurtelevan, yli 300 metriä pitkän triplajonon. Itse seisoskelin arvioni mukaan lähes 300m:n paikkeilla ja jonon häntä kasvoi vielä kauas seuraavan nurkan taakse. Minne lie jatkunut. Jonossa oli paljon tosi faneja, jotka olivat nähneet jo useampia keikkoja tälläkin kiertueella ja ihmiset näyttivät olevan enimmäkseen sitä ikäluokkaa, että Camel oli varmasti tuttu jo bändin alkutaipaleelta. Kun ovet avattiin, väki soljui aika sujuvasti sisään. Astoria on sellainen tummasävyinen, muistaakseni n.1200 hengen klubipaikka, ikäänkuin tupla- tai triplakokoon venytetty Tavastia-klubi. Ehkei aivan paras mahdollinen akustiikaltaan, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän mukava, mikä ehkä johtui lähinnä siitä, että paikalla oli hiukan vanhempaa, rauhallisempaa ja sopivasti Camel-henkistä väkeä. Telakoiduimme kaverini kanssa parvekkeen eturiviin, oikein hyvälle paikalle.
Keikan alkua saatiin odottaa puolitoista tuntia, mutta puoli yhdeksän aikaan odotus palkittiin. Hämärälle lavalle hiipi aplodien saattelemana neljä hahmoa ja hetken päästä paukahtivat ilmoille energiset ja voimakkaat Lady Fantasyn alkutahdit häikäisevien spottivalojen kera. Kyllä siinä vanhan fanin ihokarvat nousivat pystyyn. Kokoonpanon energinen tyyli kävi ilmi heti ekasta biisistä lähtien eikä hiipunut loppua kohden lainkaan. Parin ekan biisin aikana oli pieniä miksausongelmia, mutta sitten alkoi kaikki olla kohdallaan. Kahden tunnin ja vartin setti koostui seuraavista biiseistä:
Lady Fantasy
Unevensong
Hymn to Her
Echoes
Lawrence
Drafted
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Spirit of the Water
Ice
Arubaluba
Mother Road
Fox Hill
For Today
Encore: Never Let Go
Kokonaisuutena bändi soitti erittäin hyvin, varmasti ja hioutuneesti yhteen. Tunnelma Astoriassa säilyi innostuneena loppuun saakka ja bändillä näytti olevan hauskaa. Tunnelmat vaihtelivat suorastaan hartaasta (esim. Ice ja Drafted, jota yleisö lauloi antaumuksella mukana) lähes raivokkaaseen (esim. Arubaluba) ja hauskanveikeästä (Fox Hill) tiukan monimutkaisiin progeteoksiin (esim. Unevensong). Koko Camelin 30-vuotinen ura monine tyyleineen oli tiivistetty kompaktiin pakettiin. Onneksi biisivalikoimasta puuttuivat vain Single Factorin ja Stationary Travellerin biisit, vaikka ensinmainitulla onkin hieno instrumentaali Sasquatch. Ikävä kyllä suosikkiaöbumini Moonmadnessin biiseistä kuultiin vain edesmenneelle alkuperäiskosketinsoittajalle, Peter Bardensille osoitettu herkkä "Spirit of the Water", vaikka aiemmin kiertueella ohjelmistoon oli kuulunut illasta riippuen joko "Lunar Sea" tai "Another Night". Hiukan kyllä odottelin lavalle myös yllätysvieraita, lähinnä alkuperäisjäseniä, mutta ainoastaan Andy Wardin läsnäolo jossain yleisön seassa kävi ilmi Latimerin muistellessa menneitä välispiikeissä.
Seuraavassa hieman analyysia illan tunnelmasta muusikoiden kautta:
Andy Latimer (kitarat, laulu, nokkahuilu)
Andyn soitto on edelleen vallan huikeaa! Tyylillisesti mielelläni vertaan häntä Steve Hackettiin ja David Gilmouriin, melodinen, bluesiin nojautuva, rikas, tunteikas ja lyyrinen ilmaisija. Livenä saundeissa ja esityksessä tuntui olevan vielä jotakin ekstrapotkua, astetta enemmän munaa kuin originaaleilla studioversioilla. Ja varsin hauskaa oli myös seurata hänen eläytymistään sooloihin ja hänen kasvojen ilmeitään. Laulajana Andy ei ole mielestäni ollut koskaan erityisen kiinnostava ja tällä kertaa flunssan takia hänen äänensä petti hetkittäin. Sitkeästi hän kuitenkin myös vokaaliosuutensakin hoiti ja jaksoi vitsailla ja pitää yllä hyvää fiilistä sekä bändin että yleisön kanssa. Ja totta puhuen, Andyn oma projektihan Camel on ollut 70-80-luvun vaihteesta lähtien.
Colin Bass (basso, laulu)
Minulle oli yksi illan positiivisimmista yllätyksistä Colinin vahva lauluääni, mieleenpainuvimpina "Echoes" ja uusimman levyn (alunperin Andyn laulama) hauska "Fox Hill". Basistina Colin on tarkka, siisti, taitava ja varma, mutta mielestäni ei kovin persoonallinen. Hänenkin esiintymisensä oli läpi koko keikan hyväntuulista ja hauskaa seurattavaa.
Ton Scherpenzeel (koskettimet, taustalaulu)
Tämä useaan otteeseen bändissä mukana ollut mies ei ole koskaan ollut minun suosikkejani ja tällä kiertueella moni oli sähköpostilistoilla kritisoinut hänen karmeita saundivalintojaan. Totesin kritiikin aiheelliseksi, kun Ton onnistui lähes pilaamaan esim. harrastunnelmaisen "Ice" -kappaleen kammottavalla, mauttoman metallisella digitaalihuilusaundisoolollaan. Onneksi Andy pelasti tämän sooloilubravuurinumeronsa suosta takaisin maan pinnalle. Parissa muussakin biisissä Tonin saundillinen tyylitaju petti ja soolojen rakennekin tuppasi vähän hajoamaan käsiin. Joka tapauksessa Ton on kuitenkin taitava soittaja ja perusasiat hän onnistui hoitamaan ihan tyylikkäästi.
Denis Clement (rummut, nokkahuilu, koskettimet)
Tämä nuori, energinen ja teknisesti taitava kanadalaisrumpali on mielestäni hiukan tyylitajuton meuhkaaja joka hukkaa joidenkin tyylikkäiden Camel-biisien nyanssit liialliseen metelöintiinsä. Toisaalta joihinkin, etenkin ihan alkupään tuotannon raaempiin biiseihin hänen raivokas tyylinsä tosin sopi oikein hyvin, erityisesti näin livetilanteessa.
Kyllä jäi mahtava fiilis, kun tämäkin legenda tuli nähtyä. Ja vaikka tämä nyt oli nimeltään "Farewell Tour" ei Andy ole suostunut sanomaan juuta eikä jaata siitä, nähdäänkö Camel vielä joskus livenä, mutta ilmeisesti suuria kiertueita ei ole enää luvassa. Vaan eipä huolta siinäkään mielessä, että uutta musiikkia Camelilta on kuitenkin luvassa. Uuden levyn materiaalia Andy on jo jonkin verran säveltänyt ja alkuvuodesta pitäisi ilmestyä myös pienimuotoisempi, blues-pohjainen levy Latimer-Ward-Ferguson -triolta, eli Camelin kolmelta alkuperäisjäseneltä. Minusta pari viimeisintä Camel-levyä ovat olleet oikein pirteitä ja mallikkaita progelevyjä ja innolla odotankin taas uutta materiaalia.
-JM
\n
[Muokattu 7/11/2003 / horsemajeure]
Nuorena Steve Hackett-fanina 80-luvun alun Cured ja Till We Have Faces kuulostivat järkyttäviltä pettymyksiltä ja niistä piti päästä pian eroon. Tuon Curedin ehkä haluaisin kuulla uudestaan. Myöhemmin marketista markalla ostettu GTR-kasetti oli niin etovaa aor-heviä, joten lahjoitin sen kitaristituttavalleni, joka diggailee kovasti Hackettia ja Howea. Kiusa se on pienikin kiusa.;) Muutenkin monien progeartistien 80-luvun tuotannosta on löytynyt perin ikäviä yllätyksiä joita on pitänyt kantaa divariin tuottamasta pahaa mieltä.
Mullakin on vinyylinä se Wakemanin Rhapsodies. ...Jatkuu » Se on kyllä aika legendaarisen tylsää lottoarvontamusiikkia - poikkeuksellisen typerillä kansilla varustettuna. Pidän sen hyllyssäni ääripään edustajana, varoittavana esimerkkinä.
-Hugh Hopper: Monster Band (kiintoisa 70-luvun alun levy, osittain livekamaa, osittain Hughin itse soittamia studiokehitelmiä, ei mielestäni kuitenkaan ihan klassikkoainesta)
-Jethro Tull: A, Stormwatch & Bursting Out (remasterit)
-Alan Parsons Project: I Robot (tuli kuunneltua joskus teininä paljonkin, hankin siis pitkälti nostalgiasyistä, kun em. Jethrojen vanhoista versioista sai kaupassa sopivasti sen verran rahaa)
-Automatic Man: s/t
Amerikkalaisen soul-funk-progebändin(!) eka levy (1976), joka on nyt vasta julkaistu cd:llä, tosin pettymyksekseni suoraan vinyyliltä kaikkine ritinöineen ja jyrinöineen.
-François Bréant: Voyeur Extra-Lucide
Ranskalaisen syntikkaprogemiehen toinen levytys (1979) nyt viimein virallisesti CD:llä bonusbiisien kera. Piirun verran helpompaa / vähemmän kiintoisaa kuin kiehtova eka levy, mutta ei silti mitään kertakäyttökamaa.
-10000 Maniacs: Campfire Songs
Tuplakokoelma mukavan pop-bändin hittejä ja harvinaisuuksia koko uran varrelta.
-Hughscore: High Spot Paradox (1997)
Uutta sekä uudelleen sovitettua vanhaa Hugh Hopperia. ...Jatkuu » Kummallista ja hankalaa musiikkia, mutta kaunista ja kiehtovaa.
-Tangerine Dream: Atlantic Walls
kokoelma 80- ja 90-luvun matskua, halpislevy Anttilan alelaarista.
Tässä threadissa kun joku aiemmin viittasi Cameliin, niin aattelin mainita, että kävin viime viikolla Lontoossa katsomassa heidän "Farewell Tour" -kiertueen toiseksi viimeisen keikkansa. Tykkäsin kybällä. Tai ainakin ysillä. Jos ihmisiä kiinnostaa tarkempi arvio ja selonteko, niin väsään sellaisen tänne.
Niin ja vaikka Camelia ei varsinaisesti lasketa Canterbury-bändiksi, niin yksi yhtymäkohta ja melkoinen tyylillinenkin linkki on jakso, jolloin Richard Sinclair soitti bassoa ja lauloi bändissä, 70-luvun lopulla. ...Jatkuu » Siis se Hatfield- ja Caravan-mies.
Pekka kirjoitti 16/12/2003 klo 00:29: Minusta tuo Catfish Rising oli aika tylsää aikuisbluesia, näin kärjistetysti sanottuna. Ja on Jethro Tull tehnyt huonojakin levyjä: Rock Island. Enkä vieläkään oikein osaa päättää, onko A Passion Play hyvä vai huono.
Minustakin heikoimmat Tull-levyt ovat Rock Island ja Catfish Rising. Niillä ei ole oikein vahvoja ja todella kiinnostavia biisejä lainkaan. ...Jatkuu » Molemmat ovat jääneet todella vähälle kuuntelulle. Broadsword-Under Wraps -kausi ei mielestäni missään nimessä ole Tullin aallonpohja. Niillä on hienoja sävellyksiä ja minä pidän paljoin niiden syntsapohjaisesta saundista. Ja samaa sarjaa on myös Ian Andersonin 'Walk Into Light'. Mutta ymmärrän kyllä senkin, että kyseinen vaihe jakaa fanien mielipiteitä.
Vanhalle Canterbury-musiikin ystävälle vuosi 2005 on alkanut mukavasti. Heti tammikuussa julkaistiin Hatfield And The Northin livekokoelma 'Hatwise Choice', joka koostuu pääasiassa yhtyeen 70-luvun BBC-tallenteista. Liekö sitten kirjailija Jonathan Coen bestseller-romaani 'Konnien Klubi' ('The Rotter's Club') ja sen pohjalta toteutettu TV-sarja (BBC 2005) vaikuttanut Hatfieldin musiikin uuteen suosioon siinä määrin, että moinen levy päätettiin julkaista. ...Jatkuu » Ja intoutuivatpa bändin jäsenet asiasta siinä määrin, että reunion-livekeikkakin järjestyi. Eipä siinä fanin auttanut muu kuin ottaa vapaapäivä, tyhjentää säästöpossu ja lentää Lontooseen. Päivä oli perjantai, 18. maaliskuuta 2005.
Tällä kertaa keikkapaikkana oli Astorian pienempi versio, Mean Fiddler -rokkiklubi, ehkä n. 400 hengen tila. Keikka ei tietääkseni ollut ennakolta loppuunmyyty, mutta hyvin tila kuitenkin täyttyi ja tunnelma oli sopivan intiimi illan nostalgiselle ja erikoislaatuiselle klubiprogejazzille. Ohjelmassa oli Hatfieldin lisäksi bändin jäsenten nykyisistä kokoonpanoista Richard Sinclair Band ja Phil Millerin In Cahoots. Neljän hengen suomalaislähetystömme parkkeerasi lavan eteen tarkkailemaan virittelypuuhia ja virittäytymään itsekin tunnelmaan englantilaisen tölkkioluen kera. Vieressä sattui hengailemaan vastaavanlaisen fanireissun tehnyt ruotsalaiskaveri. On niitä näemmä hulluja muuallakin.
Kun jännitys oli kohonnut sopivasti ja savukone puhaltanut asiaankuuluvan höyryn lavalle, oli illan ensimmäinen kokoonpano valmis aloittamaan. Kitaralla itseään säestävän Richard Sinclairin ja huilisti Theo Travisin duo esitti pienimuotoisina akustisina versioina mm. pari vanhaa Caravan-biisiä ('Disassociation' ja 'In The Land of Grey and Pink') sekä Travisin tuoreelta cd:ltä Sinclairin kanssa yhdessä sävelletty, Jonathan Coen sanoittama 'This Frozen Time'. Duo-esitysten jälkeen mukaan liittyivät kitaristi Phil Miller, rumpali Mark Fletcher ja kosketinsoittaja Alex Maguire. Tällä kokoonpanolla kuultiin mm. Sinclairin soololevyjen mainiot kappaleet 'What's Rattlin' ja 'What In The World'. Richardin puhtoisen tarkka lauluääni oli tallella ja vaikka häneltä kitaransoittokin sujui mukavasti, pääsivät hänen parhaat ja persoonallisimmat kykynsä mielestäni esille vasta kun hän tarttui bassoonsa. Muu bändi pysyi vielä tässä vaiheessa taustakokoonpanona, joskin vahvana sellaisena.
Richardin leppoisaa asennoitumista esiintymistilanteeseen korostivat hauskasti pienet tekniset ongelmat, joista muodostuikin omia pieniä vitsailtuja ja lauleskeltuja ohjelmanumeroita tyyliin: 'trallalaa... basson piuhat on ihan sekaisin...'. Juuri tuollainen rento ja epämuodollinen tunnelma yhdistettynä musisoinnin vahvaan rutiiniin sekä tuttuihin suosikkibiiseihin saivat jo tässä vaiheessa ryhmämme nauttimaan illasta täysin siemauksin ja puhkeamaan innokkaisiin suosionosoituksiin.
Pikku järjestelytauon jälkeen oli vuorossa minun kohdallani hiukan vähemmälle kuuntelulle jäänyt Phil Millerin In Cahoots. En siis juurikaan osannut odottaa bändiltä ihmeitä, mutta ryhmä heittikin melkoisen setin ehkä illan tiukinta tavaraa; kovalla asenteella rennonjämäkkää progefuusiojazzia. Puhaltajat Simon Finch (trumpetti) ja Theo Travis (saksofoni) toivat biiseihin tiukkaa ryhtiä, rumpali Mark Fletcher pääsi osoittamaan taitonsa, energiansa ja tyylitajunsa ja basisti Fred Bakerkin osoittautui virtuoosiksi sekä sooloilijana että perussoittajana. Soolotilasta suurimman osan valtasivat kuitenkin Phil Miller itse sekä kosketinsoittaja Peter Lemer. Instrumentaalikappaleiden nimet eivät tarttuneet mieleeni, mutta seasta erottui muutama tuttu teema bändin parilta ekalta levyltä, jotka ovat ainoat In Cahootsit minun levyhyllyssäni. Liki kuusikymppisten ukkojen soittoasenne oli suorastaan häkellyttävä; eläytymistä, musiikkiin täysillä heittäytymistä, soittamisen iloa, taitoa ja rutiinia sekä komeita biisejä. Fuusiojazzin juhlaa. Täytyykin tutustua vielä tämän bändin tuotantoon tarkemmin.
Jo ennen pääesiintyjää tunnelma oli katossa ja rahoille saatu melkoisesti vastinetta. Taas seurasi pieni tauko, mutta pian alkoivat pimeydestä kajahdella tutut sävelet. Hatfield And The Northin väristyksiä aiheuttavat progeklassikot vetivät yleisön suut riemukkaaseen virneeseen heti alkutahdeista alkaen. Biisilistaan kuului mukavassa tasapainossa sekä 'The Yes No Interluden' kaltaisia kummallisia instrumentaaleja että Sinclairin mainiosti laulamia biisejä kuten 'Halfway Between Heaven And Earth' ja 'Share It'. Bändi soitti tiukasti ja varsin mallikkaasti, mutta treenauksen vähäisyys näkyi joissakin kohdissa pikku epätarkkuuksina. Tosin bändin rento ja hyväntuulinen asenne sekä materiaalin klassikkolaatu korvasi pienen harjoittelun puutteen. Rumpali Pip Pyle näyttäisi olevan tämän ryhmän johtohahmo ainakin livetilanteessa. Mutkikkaiden biisien erikoislaatuisten rytmien lisäksi hän johti elekielellään bändiä ratkaisevissa biisien osien vaihdoksissa sekä toimi puhemiehenä kappaleiden välillä.
Hatfield And The Northin suurimmaksi puutteeksi osoittautui juuri se, mitä etukäteen pelkäsinkin, eli Dave Stewartin ja hänen rankkojen urkusaundiensa puuttuminen. Alex Maguire hänen sijaisenaan ei oikein vakuuttanut ja saunditkin lipsuivat hetkittäin kliinisen digitaalisuuden puolelle. Vaikka hänen edukseen voidaan toki lukea, että hän oli sentään hiukan eloisampi esiintyjä kuin 1990 vuoden reunion-DVD:llä esiintyvä Sophia Domanchich. Theo Travis lisäsi kuitenkin soppaan mukavasti asiaankuuluvaa raikkautta huilullaan muutamissa biiseissä ja In Cahootsin basisti Fred Baker kävi auttamassa Milleriä 'Calyxin' kakkoskitarassa. Muutenkin keikka oli em. tallenteeseen verrattuna mielestäni selvästi rennompi ja vapautuneempi. Ja ympäri maailmaa paikalle saapunut yleisö nautti kuulemastaan ja näkemästään, mikä sekin oli ilahduttavaa huomata.
Kaiken päätteeksi vielä kaikki illan kokoonpanot kokoontuivat yhdessä vetämään encorena Hatfieldin biisin "Oh, Len's Nature" ('Ethanol Nurse'). Toisella rumpalilla, puhaltajilla ja Fred Bakerilla terästetty porukka rymisteli raskaasti, mutta kieli poskessa. Sen jälkeen Mean Fiddler -klubilla vedettiin töpselit seinästä ja keikka loppui kuin seinään. Joidenkin lähteiden mukaan bändillä olisi ilmeisesti vielä ollut varaa rutistaa yksi jos toinenkin encorebiisi. Mutta siitäkin huolimatta, yleisö varmaan sai suht ravitsevan Canterbury-annoksen. Lavalla pyöri koko illan ajan myös pari videokuvaajaa, joten ties vaikka vielä jonain päivänä tämäkin keikka saataisiin kauppojen hyllylle fanien kukkaroa keventämään.
muutamia asiaankuuluvia linkkejä:
http://www.hatfieldandthenorth.co.uk http://www.richardsinclair.net http://www.philmiller-incahoots.co.uk http://www.theotravis.com http://www.davebarb.com http://calyx.club.fr/index.html
http://www.burningshed.com
http://www.bbc.co.uk/drama/therottersclub/
Kuten varmaan monet teistä ovat jo kuulleet, legendaarinen Camel päätti juuri "jäähyväiskiertueensa" Britanniaan. Viimeinen keikka oli 29.10. Sheffieldissä, toiseksi viimeinen Lontoossa edellisenä päivänä. Päätinkin ottaa pienen syysloman tuon Lontoon keikan ajalle ja suunnata paikalle.
Camelin jäähyväiskiertue oli alkanut jo aiemmin kesällä jenkeissä melko epäonnisissa merkeissä. Ensin bändin kosketinsoittajan, Guy LeBlancin vaimo sairastui vakavasti ja tuuraajaksi jouduttiin ottamaan lyhyellä varoitusajalla Tom Brislin, joka muuten pistäytyi jokin aika sitten Suomessakin Yesin riveissä. ...Jatkuu » Silti kiertueen jenkkivaihe jäi tyngäksi, kun nuori rumpali Denis Clement sai oudon allergisen reaktion ja hänen sydämensä pysähtyi ja hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Denis toipui, mutta reaktion syytä ei koskaan saatu selville. Euroopan kiertuetta lykättiin hiukan ja koska Brislin ei sen jälkeen enää ollut käytettävissä, kosketinsoittajaksi valittiin vanha tuttu Camel- ja Kayak-mies, Ton Scherpenzeel. Hän ei lentopelkonsa vuoksi ole voinut satunnaisia etänauhoituksia lukuunottamatta osallistua Camelin nykyään Amerikasta käsin tapahtuvaan toimintaan. Euroopan kiertuekin kuitenkin käynnistyi tahmeasti, kun Espanjassa ilmeisesti lähes koko bändi sai ruokamyrkytyksen ja kiertuemanageri osoittautui täysin kelvottomaksi tapaukseksi. Andy Latimerin piti ottaa itse managerivastuu ja kiertueen loppupuoli sujuikin ilmeisesti varsin hyvin. Lukuunottamatta loppuvaiheessa Andyn saamaa flunssaa.
Sitten asiaan, eli Astorian konsertti-iltaan. Loppuunmyydyn klubin ovet avautuivat klo 19 ja ennen sitä väki oli muodostanut korttelin kulmien ympäri kiemurtelevan, yli 300 metriä pitkän triplajonon. Itse seisoskelin arvioni mukaan lähes 300m:n paikkeilla ja jonon häntä kasvoi vielä kauas seuraavan nurkan taakse. Minne lie jatkunut. Jonossa oli paljon tosi faneja, jotka olivat nähneet jo useampia keikkoja tälläkin kiertueella ja ihmiset näyttivät olevan enimmäkseen sitä ikäluokkaa, että Camel oli varmasti tuttu jo bändin alkutaipaleelta. Kun ovet avattiin, väki soljui aika sujuvasti sisään. Astoria on sellainen tummasävyinen, muistaakseni n.1200 hengen klubipaikka, ikäänkuin tupla- tai triplakokoon venytetty Tavastia-klubi. Ehkei aivan paras mahdollinen akustiikaltaan, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän mukava, mikä ehkä johtui lähinnä siitä, että paikalla oli hiukan vanhempaa, rauhallisempaa ja sopivasti Camel-henkistä väkeä. Telakoiduimme kaverini kanssa parvekkeen eturiviin, oikein hyvälle paikalle.
Keikan alkua saatiin odottaa puolitoista tuntia, mutta puoli yhdeksän aikaan odotus palkittiin. Hämärälle lavalle hiipi aplodien saattelemana neljä hahmoa ja hetken päästä paukahtivat ilmoille energiset ja voimakkaat Lady Fantasyn alkutahdit häikäisevien spottivalojen kera. Kyllä siinä vanhan fanin ihokarvat nousivat pystyyn. Kokoonpanon energinen tyyli kävi ilmi heti ekasta biisistä lähtien eikä hiipunut loppua kohden lainkaan. Parin ekan biisin aikana oli pieniä miksausongelmia, mutta sitten alkoi kaikki olla kohdallaan. Kahden tunnin ja vartin setti koostui seuraavista biiseistä:
Lady Fantasy
Unevensong
Hymn to Her
Echoes
Lawrence
Drafted
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Spirit of the Water
Ice
Arubaluba
Mother Road
Fox Hill
For Today
Encore: Never Let Go
Kokonaisuutena bändi soitti erittäin hyvin, varmasti ja hioutuneesti yhteen. Tunnelma Astoriassa säilyi innostuneena loppuun saakka ja bändillä näytti olevan hauskaa. Tunnelmat vaihtelivat suorastaan hartaasta (esim. Ice ja Drafted, jota yleisö lauloi antaumuksella mukana) lähes raivokkaaseen (esim. Arubaluba) ja hauskanveikeästä (Fox Hill) tiukan monimutkaisiin progeteoksiin (esim. Unevensong). Koko Camelin 30-vuotinen ura monine tyyleineen oli tiivistetty kompaktiin pakettiin. Onneksi biisivalikoimasta puuttuivat vain Single Factorin ja Stationary Travellerin biisit, vaikka ensinmainitulla onkin hieno instrumentaali Sasquatch. Ikävä kyllä suosikkiaöbumini Moonmadnessin biiseistä kuultiin vain edesmenneelle alkuperäiskosketinsoittajalle, Peter Bardensille osoitettu herkkä "Spirit of the Water", vaikka aiemmin kiertueella ohjelmistoon oli kuulunut illasta riippuen joko "Lunar Sea" tai "Another Night". Hiukan kyllä odottelin lavalle myös yllätysvieraita, lähinnä alkuperäisjäseniä, mutta ainoastaan Andy Wardin läsnäolo jossain yleisön seassa kävi ilmi Latimerin muistellessa menneitä välispiikeissä.
Seuraavassa hieman analyysia illan tunnelmasta muusikoiden kautta:
Andy Latimer (kitarat, laulu, nokkahuilu)
Andyn soitto on edelleen vallan huikeaa! Tyylillisesti mielelläni vertaan häntä Steve Hackettiin ja David Gilmouriin, melodinen, bluesiin nojautuva, rikas, tunteikas ja lyyrinen ilmaisija. Livenä saundeissa ja esityksessä tuntui olevan vielä jotakin ekstrapotkua, astetta enemmän munaa kuin originaaleilla studioversioilla. Ja varsin hauskaa oli myös seurata hänen eläytymistään sooloihin ja hänen kasvojen ilmeitään. Laulajana Andy ei ole mielestäni ollut koskaan erityisen kiinnostava ja tällä kertaa flunssan takia hänen äänensä petti hetkittäin. Sitkeästi hän kuitenkin myös vokaaliosuutensakin hoiti ja jaksoi vitsailla ja pitää yllä hyvää fiilistä sekä bändin että yleisön kanssa. Ja totta puhuen, Andyn oma projektihan Camel on ollut 70-80-luvun vaihteesta lähtien.
Colin Bass (basso, laulu)
Minulle oli yksi illan positiivisimmista yllätyksistä Colinin vahva lauluääni, mieleenpainuvimpina "Echoes" ja uusimman levyn (alunperin Andyn laulama) hauska "Fox Hill". Basistina Colin on tarkka, siisti, taitava ja varma, mutta mielestäni ei kovin persoonallinen. Hänenkin esiintymisensä oli läpi koko keikan hyväntuulista ja hauskaa seurattavaa.
Ton Scherpenzeel (koskettimet, taustalaulu)
Tämä useaan otteeseen bändissä mukana ollut mies ei ole koskaan ollut minun suosikkejani ja tällä kiertueella moni oli sähköpostilistoilla kritisoinut hänen karmeita saundivalintojaan. Totesin kritiikin aiheelliseksi, kun Ton onnistui lähes pilaamaan esim. harrastunnelmaisen "Ice" -kappaleen kammottavalla, mauttoman metallisella digitaalihuilusaundisoolollaan. Onneksi Andy pelasti tämän sooloilubravuurinumeronsa suosta takaisin maan pinnalle. Parissa muussakin biisissä Tonin saundillinen tyylitaju petti ja soolojen rakennekin tuppasi vähän hajoamaan käsiin. Joka tapauksessa Ton on kuitenkin taitava soittaja ja perusasiat hän onnistui hoitamaan ihan tyylikkäästi.
Denis Clement (rummut, nokkahuilu, koskettimet)
Tämä nuori, energinen ja teknisesti taitava kanadalaisrumpali on mielestäni hiukan tyylitajuton meuhkaaja joka hukkaa joidenkin tyylikkäiden Camel-biisien nyanssit liialliseen metelöintiinsä. Toisaalta joihinkin, etenkin ihan alkupään tuotannon raaempiin biiseihin hänen raivokas tyylinsä tosin sopi oikein hyvin, erityisesti näin livetilanteessa.
Kyllä jäi mahtava fiilis, kun tämäkin legenda tuli nähtyä. Ja vaikka tämä nyt oli nimeltään "Farewell Tour" ei Andy ole suostunut sanomaan juuta eikä jaata siitä, nähdäänkö Camel vielä joskus livenä, mutta ilmeisesti suuria kiertueita ei ole enää luvassa. Vaan eipä huolta siinäkään mielessä, että uutta musiikkia Camelilta on kuitenkin luvassa. Uuden levyn materiaalia Andy on jo jonkin verran säveltänyt ja alkuvuodesta pitäisi ilmestyä myös pienimuotoisempi, blues-pohjainen levy Latimer-Ward-Ferguson -triolta, eli Camelin kolmelta alkuperäisjäseneltä. Minusta pari viimeisintä Camel-levyä ovat olleet oikein pirteitä ja mallikkaita progelevyjä ja innolla odotankin taas uutta materiaalia.
No joo, onhan se kiintoisaa kuulla, mitä ukot saavat aikaan. Camelin Curriculum Vitae -historiikki-DVD:llähän on näiden herrojen haastatteluja sekä pikku pätkiä treenikämppäjammailusta. Eipä siitä tosin saa oikein mielikuvaa, kun Ward läpsyttelee kapuloilla vain reisiään ja biisitkin ovat vielä kesken tyyliin "mikähän sointu sitten laitettais"... Ferguson on kai soitellut vain satunnaisesti pienissä paikallisissa klubikokoonpanoissa ja Ward on Sinclairin avustamisen lisäksi vilahtanut mm. ...Jatkuu » Peter Bardensin Mirage-kokoonpanossa 90-luvun alkupuolella sekä Steve Adams -nimisen kitaristin kanssa ainakin "Vertigo" -nimisellä levyllä.
