Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Koska kukaan asianosainen ei ole esittänyt selitystä muualla, tässä on lyhyesti se, mitä minä asiasta tiedän.
Progolforumin tietokannat hajosivat syyskuussa syystä, joka lienee tänäkin päivänä hämärän peitossa. Ylläpitäjä havaitsi tapahtuneen vasta noin kuukautta myöhemmin, kun ulkopuoliset huomauttivat asiasta. Hän kertoi yrittävänsä palauttaa tiedot, mutta ilmeisesti foorumin käyttäjätiedot ja sen reilun 20 000 viestin verran keskustelua musiikista sekä yleistä paskanjauhamista ovat kadonneet täydellisesti ja peruuttamattomasti jonnekin palvelimien sisuksiin, kaikkien arkistojen ja varmistusten ulottumattomiin. ...Jatkuu » Ylläpitäjä ei arvatenkaan nähnyt enää järkeä käynnistää foorumia uudelleen tyhjältä pöydältä noin valtaisan menetyksen jälkeen. Kunniaton loppu seitsemän vuoden taipaleelle ja todellinen menetyskin.
Siinä kaikki.
Musea (FGBG 4463.AR)
Tämä levy on siis Colossus ry:n masinoima, pitkäksi venähtänyt projekti, joka pukee Kalevalan progressiivisen rockmusiikin muotoon. Lopputulos on kieltämättä melkoisen järkälemäinen: kolme CD:tä, kolmekymmentä yhtyettä kahdeksasta eri maasta ja lähes neljä tuntia musiikkia. Suurin osa yhtyeistä on 1980- tai 1990-luvulla aloittaneita nykyprogen keskisarjalaisia, mutta on mukana myös levyttämättömiä tulijoita (mm. ...Jatkuu » Aardvark) ja pari henkiin herätettyä 70-luvun konkaria (Haikara, Museo Rosenbach). Kunnioitettavasti aikaa, paneutumista ja kunnianhimoa on laitettu tähän pakettiin, mukaan lukien tyylikäs kansimaalaus ja huolellisesti kuvitettu vihkonen, johon on listattu laajat tekijätiedot jokaisesta kappaleesta sekä englanninkieliset käännökset lauluteksteistä ja yhteenvedot runoista, joihin ne perustuvat. Hatunnoston arvoinen yritys joka tapauksessa, mutta miten se mahtaa toimia?
Sen megalomaanisimman homman, eli itse Kalevalan kuvaamisesta laulun ja soiton kautta, suhteen täytyy sanoa, että tämä on lähinnä kuin The Lamb Lies Down on Broadway: itse tarinan kehikko, jossa on muutamia hienoja kohtauksia ja paljon hämyistä menoa, josta ei ota selvää ilman librettoa. Levyllä on peräti seitsemän täysin instrumentaalista kappaletta, joiden yhteyksistä annetun aiheensa kuvaamiseen voi olla monta mieltä. Toisaalta aihepiirin helposti innoittamat kliseet ja ylilyönnit puuttuvat myös. Vaikka Kalevalan kuvastossa ovatkin miekka ja magia keskeisessä asemassa, on itse teos enemmän Kauniit ja rohkeat -henkinen, joten onneksi levyversioon ei ole päätynyt yhtään Rhapsody-tyylistä "verta, kunniaa ja mieletöntä mölyä" -materiaalia. Ainoastaan Qadeshin yliampuva varietee-ilmaisu menee naurettavaksi, joskin asiaa ehkä pahentaa se, että se on teksteistä ainoa, joka on johdettu suoraan John Martin Crawfordin klassisesta - sekä hyvässä että pahassa - englanninoksesta.
Kokonaisuutena tämä paketti on kuitenkin sekä musiikillisesti että tuotannollisesti yllättävän laadukas, selviä rimanalituksia ei ole. Ainostaan Moongardenin biisin yllättävän huono äänitys ihmetyttää. Colossuksen ohjeistuksessa haluttiin yhtyeiden käyttävän vain 70-luvun progen suosimia instrumentteja "autenttisen" tunnelman takia (kyllä Minimoog on minusta yhtä kaukana kanteelesta kuin digitaalisyntikkakin), mikä on yhdenmukaistanut levyn soundia ja tyyliä, vaikka vain harvat ovat sitä orjallisesti noudattaneetkaan. Yhdenmukaisuudella on tosin hyvät ja huonot puolensa.
Aloitetaan musiikin ruotiminen heikommasta päästä. Thønkin tönkkäsuolattu urkujamittelu on kyllä omalaatuista tällä levyllä mutta jättää kylmäksi (tosin kappale jäi ilmeisesti keskeneräiseksi kitaristin loukkaantumisen vuoksi). Germinale taas on huomannut, että kuulostaa makealta, kun kaksi vokalistia lausuu samaa tekstiä hieman eri tahtia, mutta ei sitä että se toimii vain pieninä annoksina. Nyt se vain korostaa itse kappaleen monotonisuutta - ja musiikin maustaminen Aphrodite's Childin 666-levyltä samplatuilla huudahduksilla viittaa siihen, että pojilta ovat menneet kirjat sekaisin (no, kyllähän Lönkkä itsekin sotki soppaa omalla tahollaan). Magentan biisi olisi oikeastaan parempi lyhyenä poppalana, mutta naislaulajan henkäilevä esitys on täytynyt kehystää jäykän junnaavalla rytmillä ja kosketinkilkutuksella, joiden päälle kudotaan "Apocalypse in 9/8" -kappaleesta muistuttavia soolokuvioita.
Tässä tuleekin vastaan levyn suurin ongelma: osallistujilta toivottiin 70-lukulaista soundia, mutta monessa tapauksessa 70-lukulaisuus on tulkittu tuskallisen kirjaimellisesti. Esimerkiksi Metaphorin, Grand Standin, Revelationin ja Kalifornian New Age -höyryissä pari vuosikymmentä sulaneen Clearlightin kappaleet ovat paikoin kuin tilkkutäkkimäisiä kokoelmia tunnetuista progeriffeistä ja -maneereista: löytyy banksiläisiä kosketinkuvioita; "yllättäviä" tahtilajin tai tunnelman muutoksia; hackettmäistä kitaransoittoa; pakotetun oloisesti soitettuja, "vaikeita" rytmejä; dramaattisia lauluosuuksia, jotka kuulostaisivat draamattisemmilta, jos (usein gabrielmäisen) laulajan rahkeet riittäisivät tulkitsemaan niitä jne. Tämä on huonosti naamioitua ja ylläteksettömästi esitettyä tribuuttimateriaalia tai tekemällä tehtyä "proge-progea", joka kierrättää 70-luvun muotorakenteita saavuttamatta kuitenkaan kuin aavistuksen esikuviensa hengestä. Sinänsä tällaisessä sinfonisessa progessa ei ole mitään vikaa (päinvastoin), mutta jos omia ideoita ei ole, pitäisi sävellyksessä ja esityksessä olla särmää. Submarine Silencen kappaleessa sitä on, samoin Simon Saysin kappaleen hilpeästi ylikierroksilla läpikaahatussa instrumentaalisessa väliosassa.
Randone & Tempore tuo keitokseen mukaan 70-luvun italoprogen laulupaatoksen ja hieman modernimpaa kitararevittelyä, kun taas Sinkadus kulkee Mellotronin viemänä vielä kerran halki Poseidonin ja karmiininpunaisen kuninkaan jylhien palatsien. Molemmat toimivat hetkittäin hyvin, mutta välillä taas tuntuvat pysyvän hädintuskin kasassa, eivätkä tavoita yrityksestä huolimatta lopullista lentoonlähtönopeutta (harvinaista kyllä, Randone & Temporen kappale toimi livenä paremmin kuin levyllä). Paremmin onnistuvat Museo Rosenbach, Malibran ja (yllättäen) Leviathan: nämä on hyvää sinfonista progea, joista ei ehkä uuden aamun airueiksi ole mutta illan illoksi kyllä.
Selvästi 70-luvun italialaisen progen "lyyrisyyteen" tukeutuu Mad Crayon kauniissa laulu- ja huilumelodioissaan, mutta sävellyksenä tämä on oikeammin aivan mukava, tavallinen popkipale, jota on vähän venytetty leppoisilla soolo-osuuksilla. Moongardenin suoritus on parhaiten ymmärrettävissä tältä samalta pohjalta, joskin sen lähtökohta on modernimmassa, angloamerikkalaisessa pop-rockissa kuin Mad Crayonin stemmalaulettu italonostalgia. Rajumpaa italiankielistä laulua tarjoaa Cantina Sociale, joka hamuaa hieman avantgardistisemmille poluille, mutta ei pääse kovin kauaksi kotioveltaan. Laulurevittelyn sijaa revittelee Elegant Simplicity kitaralla ja koskettimilla ja pääsee lähimmäksi progemetallia tällä levyllä.
Omalaatuisemmin, joskin vaihtelevalla menestyksellä, toimivat taas seuraavat yhtyeet. Aardvark aloittaa mainiosti hypnoottisella naislaululla, akustisilla kitaroilla ja minimaalisilla syntikoilla, mutta kehittelyn sijaan lipsahtaakin sitten rankemmalla kädellä soitettuun instrumentaaliosuuteen, joka on sinänsä taitavine kitara- ja syntikkasooloineen hieman tyhjänpäiväinen. Greenwallin aidoilla jousisoittimilla maustettu pienoiseepos taas kuulostaa paikoin kakkosrivin musikaalisävelmältä, johon on kiinnitetty tähdeksi rutiköyhän naisen Annie Haslam. Toisaalta sävellyksessä on ideaa, toteutus vain kuulostaa amatöörimäiseltä. Whobodiesin kappale erottuu joukosta saksofonivetoisen instrumentaationsa ja canterburymäisen lähestymistapansa ansiosta. Jazzahtava soitto kulkee mainiosti, mutta sävellys tuntuu jäävän hieman päiväperhoseksi. Groovector tunnelmoi onnistuneemmin kauniilla pikku melodialla, jota kasvatetaan vuoroin koskettimien, kitaroiden ja kellopelin voimalla. Kummajaisten kuninkaaksi kruunaa itsensä Qadesh, jonka soitto kääntyy suvereenisti ja niskatnyrjäyttävästi kolikon päällä loungejazzista reggeariffittelyyn tai akustisen kitaran hypistelystä karjuvaan rockiin. Valitettavasti musiikkitausta on pelkkää käärettä kaikenkattavalle ja ylilyövälle laulusuoritukselle: laulajan roolimalli on selvästi Peter Hammill, mutta miehen äänivaroissa ja tyylitajussa olisi vielä runsaasti kasvatettavaa, ennen kuin hän pystyy täyttämään PH:n saappaat.
Näistä edettäessä tulevat vastaan Orchardin ja Scarlet Threadin tuotokset, joissa molemmissa yhdistellään näppärästi tarttuvia kitarariffejä ja huilujen tai viulun vetelemiä, koreita melodiakudoksia. Overhead on osallistujista ehkä modernein: kappale rakentuu neoprogemaisesti nykivälle, hellittämättömälle riffille ja laululle, mutta kappale olisi puolittainen ilman erillistä, akustisvoittoista loppuosiota, joka tavoittelee hieman kansanmusiikkisävyjä. Tässä kaksi irtonaista musiikinpalaa muodostaa yhden tehokkaamman kokonaisuuden. Levypaketin vastakkaisissa päissä Haikara ja Cafeïne luovat raskaasti kulkevat, mutta paikoin todella jylhät minieepokset. Ja lopuksi vielä Presence-laulajatar Sofia Baccini luo ilkeänkuuloisen äänimaailman kuiskauksesta falsettilauluun yltävillä laulukudelmillaan, joita sopivan synkät kosketinmelodiat täydentävät. Tässä yhdistyvät napakasti paitsi hyvä sävellys ja esitys, myös se peräänkuulutettu 70-luvun instrumentaatio ja selkeän moderni tuotanto.
Miltä tämä sitten kokonaisuutena tuntuu? No ainakin sen verran massiiviselta, että oopperanystäväkin varmaan havaitsee tuskaiseksi kelata koko paketti läpi yhdellä istumalla: varsinkin ensimmäisen levyn kohdalla musiikin tyylillinen toistuvuus ja laadullinen epätasaisuus ylikorostuvat, jos kappaleet kuuntelee peräjälkeen aiotussa järjestyksessä. Sen sijaan valikoivalla kuuntelulla tästä irtoaa parisen tuntia erittäin hyvää musiikkia. Varmimmin tästä pitävät 70-lukulaisen sinfonisen progen ystävät, kun taas niille, joita tuo tyylilaji ei lainkaan kiinnosta, voi paketista jäädä käteen sen hintaan nähden turhan vähän.
Itse jäisin kaipaamaan hieman enemmän noita uusien laulujen laulajia: retrohenkisyyden ei tarvitse tarkoittaa jumittumista eilispäivän ideoihin, kuten mielenkiintoisimmat kappaleet tällä levyllä osoittavat. Ei siis täydellinen paketti, mutta olisin minä aikanaan sisäistänyt Kalevalaa mieluummin tässä muodossa.
Sama se, kumpikin vinyyli hajoaa yhdellä haulikonlaukauksella.
Siinä on surullinen uutinen. Lem oli suosikkitieteiskirjailijoitani. Heikoimmillaankin (Kuoleman planeetta) hän kirjoitti sujuvaa, viihdyttävää tekstiä, ja parhaimmillaan (Solaris, Isännän ääni) hän teki ajatuksia herättäviä ja rikkaita kirjallisia teoksia. Nimenomaan kirjallisia: tuntuu hölmöltä, kuinka paljon tilaa muistokirjoituksissa on annettu noille Solaris-filmatisoinneille, jotka eivät oikein pysty - miten ansioituneita muuten ovatkaan - sovittamaan kirjan voimaa kuvalliseen muotoon. ...Jatkuu » Eivät tietysti nuo Lemin helpommin sovitettavista jutuista tehdyt sovitukset, Testa pilota Pirx ja muut, ole siihen pystyneet.
Lem osasi kirjoittaa haastavasti, nokkelasti ja hengästyttävästikin. Henkilökuvauksen kanssa hän joskus onnistui ja joskus kömmähteli, mutta tuo nyt ei ole tieteiskirjoittajien kohdalla mitenkään harvinaista. Aloin juuri pari päivää sitten lukea hyllyssä pitkään roikkunutta Fiascoa, miehen kai viimeistä kaunokirjallista julkaisua. Taisi olla huono aika aloittaa... :(
Zegnaj, pana Lem.
Jos Vank der Grank Generatorista pitää, niin The Silent Corner and the Empty Stage on varma valinta. Mukana on Banton-Evans-Jackson-akseli ja joitakin Hammillin parhaista sävellyksistä, kuten aggressiivinen synkistelyvirsi The Lie (Berninis St. Theresa) ja minieepos A Louse Is Not a Home. In Camera on sovituksiltaan hieman pelkistetympi ja paikoin kokeilevampi (varsinkin lopun nauhamontaasi Magog (In Bromine Chambers)), mutta levynä lähes yhtä hyvä. ...Jatkuu » Chameleon in the Shadow of Night ei mielestäni pärjää näille kahdelle, vaikka aika hyvä onkin. VdGG-miehet ovat tosiaan mukana myös Nadirs Big Chancella, mutta levy kuuluu lähinnä Hammillin vähemmän vakavien julkaisujen joukkoon siitä löytyy niin proto-punkkia kuin hänen varhaisia, lempeämpiä laulelmiaan. Jälkimmäistä tavaraa löytyy myös Fools Mateltä. Näitä mielenkiintoisempi on Over (1977), joka olisi kai sovitukselliselta puoleltaan lähinnä Quiet Zone/Pleasure Dome levyä mutta jonka sävellykset ovat raastavan katkeria tai surullisensuloisia tilityksiä Hammillin kokemasta kaverille ei jätetä, ainakaan naista tyyppisestä suhteen päättymisestä.
Kuten Pekka jo mainitsikin, The Future Now, ph7 ja A Black Box ovat enemmän soololevyjä, varsinkin sovituksellisesti pelkistetympiä kuin mitkään VdGG-julkaisut, mutta paikoin erittäin kokeilevia ja pääasiassa erittäin hyviä. A Black Boxilla julkaistu 19-minuuttinen Flight on mielestäni miehen hienoimpia saavutuksia sekä sanoituksen että (hieman karusti sovitetun ja soitetun) musiikin puolesta.
Sitting Targets tuo mukaan taas hieman bändisoundia ja 80-luvun alun rockmaista asennetta. Se on hyvä levy, joskin itse pidän eniten sen balladeista. Tämän kehityksen lakipiste olivat Enter K ja Patience, joissa Hammilliä säestää mm. VdGG-miehiä sisältävä K-Group. Musiikki on enemmän moderna neuroottista taiderockia kuin VdGG:n goottilaista kakofoniaprogea, mutta Patience varsinkin on hyvä levy, jolta ovat jääneet elämään kauniin apea Just Good Friends ja pakkomielteisesti tykyttävä Traintime. Jos jätetään huomiotta lähes samalla joukolla kymmenen vuotta myöhemmin tehty ja melko kehno The Noise, nämä ovat Hammillin viimeiset varsinaiset bändilevyt. Seuraavalla levyllä Skin (1985) on vielä aika huikea (ja huvittava) kappale Now Lover, joka voisi olla Graaf-materiaalia, mutta levyä hallitsevat, nyt kovin riittämättömiltä kuulostavat syntetisaattorisoundit voivat olla joillekin kova pala nieltäväksi.
Hammillin viimeisen kahdenkymmenen vuoden tuotanto on liian laaja käsiteltäväksi kunnolla tässä, mutta kieltämättä musiikki tuppaa olemaan pienimuotoisempaa ja epätasaisempaa kuin aiemmin. Ei sillä, etteikö hän osaisi tehdä vähällä paljon: And Close As This (1986) sisältää hyvin tunteikasta musiikkia, joka on toteutettu pelkästään laululla ja yhdellä, lähinnä pianosoundia laukovalla MIDI-koskettimistolla. Toisaalta voiko pienimuotoisena pitää hänen Poe-tulkintaansa The Fall of the House of Usher (alun perin 1990, mutta osittain uudelleennauhoitettu ja huomattavasti parempi versio 1999), lähinnä kitaroilla ja syntikoilla soitettua oopperaa, jossa hoilaavat myös Andy Bell, Herbert Grönemeyer, Lyle Lovich ja Sarah-Jane Morris (ja joka sattuu olemaan aika hyvä ainakin oopperaksi)? Sitten löytyy myös tuo jo mainittu Incoherence tai Roger Enon kanssa toteutettu, lähinnä ambientiksi luettava instrumentaalilevy The Appointed Hour, joka kuulostaa aika mielenkiintoiselta ottaen huomioon, että kumpikin muusikko improvisoi oman osuutensa samaan aikaan omassa studiossaan toista kuulematta. Ja se ei edes ole miehen kokeellisinta kamaa
Oma suositukseni olisi levy This (1998), joka tarjoaa aika hyvän katsauksen Hammillin 90-luvun tyyleihin. Lisäksi mukana on myös lyhyitä bändi-improvisaatiopaloja sekä 14-minuuttinen ambientjysäys The Light Continent. Voit myös säästää aikaa ja ostaa miehen koko tuotannon kerralla
:wink:
Jadisin levyjen taso on vaihdellut kovasti, enkä olekaan seurannut yhtyeen tekemisiä viime vuosina. Mutta bändin debyytti More than Meets the Eye on silti mielestäni yksi parhaista neoprogelevyistä.
Exit. En tiedä, onko se parhaista parhain, mutta erinomainen levy, joka minulle on hienompi kuin paljon suitsutetut Ricochet, Zeit (joilla on omat kiistämättömät ansionsa) tai suorastaan kauhea Electronic Meditation. Varmaan oma TD-suosikkikauteni ulottuukin jostain Stratosfearistä/Sorcereristä suunnilleen Hyperboreaan. Mielenkiintoista materiaalia yhtye on kyllä tehnyt sen jälkeenkin (ja sitä ennen). Ottaen huomioon, kuinka paljon musiikkia Froese&kump. ...Jatkuu » on syytänyt maailmalle vuosien mittaan, on ihme, että näinkin suuri määrä siitä on hyvää.
Hammill on kyllä ollut Fishille selvä esikuva, minkä Fugazin kansikuva melkein myöntääkin. Hammillin "Happy Hour" voisi olla Fishinkin kynästä. Parhaimmillaan molemmat miehet ovat hallinneet näppärien metaforien käytön ja tavanomaisen ja ylätyylin taitavan rinnastuksen tavalla, joka on rockmusiikissa melko harvinaista. Se ei ole sellaista tahallista epämääräisyyttä tai tajunnanvirtaa, jolla usein tavoitellaan, yleensä tuhoisasti, syvällisyyttä tai taiteellisuutta, eikä myöskään useimpien popkipaleiden suosimaa banaaliuden ja näennäisen rehellisyyden kohottamista myyttiseksi hyveeksi (mikä sinänsä toimii joskus hyvin, varsinkin jos musiikki on tarpeeksi hyvää). ...Jatkuu » Huonoimmillaankin he ovat kuunneltavia.
Hogarthin sanoitukset eivät ole koskaan jaksaneet innostaa itseäni samalla tavalla. Fishiin verrattuna ne ovat jotenkin tavallisempia "vakavan poplaulajan" tekstejä, mielikuvituksettomampia ja ilottomampia - silloinkin kun yrittävät olla humoristisia. Molemmat miehet osaavat olla nolostuttavuuteen asti pateettisia "tunnustuksellisissa" ja kantaaottavissa teksteissään, mutta silloinkin Fish osaa yleensä sirotella sanottavaansa omaperäisiä heittoja, kun taas Hogarthin tekstit olisi voinut vuodattaa sydämestään moni muukin. Apulyyrikko John Helmer tuntuu olevan taitavampi sanaseppo, mutta hänenkin tekstinsä tuppaavat jäämään jotenkin ulkokohtaisen taidokkaiksi mutta hieman irtonaisiksi taidonnäytteiksi.
Tämä ei muuta sitä, että sekä Hogarthin että Fishin johtamat versiot Marillionista ovat tehneet erinomaista musiikkia.
Tämän asian tienoilta... Katselin tässä taannoin tuon From Stoke Rowe to Ipanema -DVD:n ja sen Seasons End -kiertueella taltioidun konsertin. En ollut aiemmin kuullut Hogarthin laulavan Fishin ajan kappaleita, ja ne toimivat yllättävän hyvin.
Uskoisin näet, että itselleni Fishin ajan Marillionin musiikki saa paljon lisäpotkua laulun ja musiikin yhteistoiminnasta - tai oikeammin yhteen sopimattomuudesta. ...Jatkuu » Ainakin 80-luvun studiolevyillä Fishin ääni ja esitystapa kuulostavat liian rosoiselta, tilaavievältä ja hallitsemattomalta verrattuna loppujen lopuksi melko siloteltuun musiikkiin. Varsinkin Misplaced Childhoodin loppupuolella tuntuu joskus kuin laulu ja soitto olisivat hieman eri maailmoista. Parhaimmillaan noiden elementtien välinen kitka toimi kutkuttavasti, Clutching at Straws on varsinkin hyvä esimerkki tuosta ilmiöstä. Sen huomaa myös, kun törmää Fishin imitaattoreihin: joku Galahadin Stu Nicholls kopioi Fishin maneerit melkoisen uskollisesti, mutta hänellä ei ole samanlaista voimaa ja syvyyttä äänessään, joten hän kuulostaa värittömämmältä ja itseasiassa sulautuu sujuvammin musiikkiin. Musiikin ja äänen välille ei synny samanlaista jännitettä kuin Marillionilla, niin tarkasti kuin alkuperäisiä kuvioita yritetäänkin jäljentää.
Hogarthin kyky tulkita Fishin ajan kappaleita siis tosiaan yllätti, koska hänen äänensä on sen verran erilainen. Hän on teknisesti Fishiä taitavampi laulaja, mutta hän ei ole rocklaulaja - yksi syy miksi myöhempi Marillion on heikoimmillaan pannessaan päälle, harvoin tosin, kovan rokkivaihteensa. Tuleekin väkisin mieleen, että Fish olisi ehkä jopa sopinut paremmin sellaiselle levylle kuin Brave, joka on yleissoundiltaan suttuisempi ja raaempi kuin esim. Misplaced Childhood. Toisaalta hän olisi ollut melko kuivalla maalla levyn hiljaisemmissa ja abstraktimmissa kappaleissa, jotka ovat itselleni juuri Hogarthin ominta aluetta.
Tietääkseni Ummagumman studiobiiseistä "Sysyphusta" ja "The Grand Vizier's Garden Partya" ei ole koskaan esitetty livenä sellaisinaan. Sen sijaan "Grantchester Meadows" (jonka loppuun tuo kärpäsensurina kuuluu) ja ainakin osa "The Narrow Waystä" esitettiin osana The Man ja The Journey -kokonaisuuksia, jotka Floyd kokosi 60-luvun lopun konsertteihinsa lähinnä neljän ensimmäisen levynsä kappaleista. ...Jatkuu » Näistä on saatavana bootlegejä - kuten lähes jokaisesta Floydin keikasta - mutta en ole kuullut yhtään. Olettaisin kuitenkin, että tätä lähemmäksi ei "live-Ummagummaa" ole päästy.
Jos nyt jotain kaipaisi, niin se olisi muutamia loppuun myytyjä japanilaisia progelevyjä CD(-R):nä. Erityisesti Mr. Siriuksen Barren Dream on ollut hakusessa. Kaipa tuostakin otetaan joskus uusi painos.
Tässä on vähän hankala homma, kun pitäisi asettaa samallw viivalle pitkän levytysuran tehneet yhtyeet ja sitten nämä yhden hitin ihmeet. Edellämainituista ehkä kuitenkin Le Orme on se tasaisin. PFM:n kolme ensimmäistä levyä pesevät mielestäni Ormen parhaat tuotokset, mutta toisaalta Jälkimiehet säilyttivät "pop-vuosiensakin" aikana korkeamman tason kuin Marconin Pullanvatkaajat. Banco ei oikein pärjää vertailussa. ...Jatkuu » Darwin ja Io Sono Nato Libero sisältävät upeaa musiikkia, mutta myös paljon sellaista joka ei jotenkin vain jätä mitään muistijälkeä. Pidän itseasiassa enemmän yhtyeen myöhemmistä ja sinfonisimmista levyistä, kuten Come In Un'ultima Cena ja instrumentaalinen Garofano Rosso.
Ja niin kuin pidänkin Goblinista, on suuri osa yhtyeen levyistä aika sillisalaattia. Area taas ei ole koskaan aivan iskenyt tunnetasolla samoin kuin muut yhtyeet, mutta on se kyllä parempi kuin - ihan minun mielestäni - järkyttävän yliarvostettu Deu Sex Machina.
Jälkimmäisistä valitsisin ehdottomasti Locanda delle Faten ja listan ulkopuolelta Celesten.
Aika vähän lopulta olen kuullut italialaista progea. Mitä nyt näitä tavallisimpia Bancoa, PFM:ää, Le Ormea, Balletto di Bronzoa, Areaa + joitain yksittäisiä erikoisempia bändejä. Innostus lopahti kuitenkin melko nopeasti. Ei aina todellakaan vastaa niitä odotuksia, joita monella taholla harrastettu ylenpalttinen hehkutus asettaa.
Suurinta osaa italialaisia progebändejä leimaa tuo usein "lyyrisyydeksi" kutsuttu melodinen ja melodramaattinenkin lähestymistapa, joskin hyvinkin omituisiin ja erilaisiin kuvioihin sulautettuina mutta kuitenkin havaittavana. ...Jatkuu » Kcrimson mainitsema ideoiden intensiivinen ylitsevuotavuus, sellainen "tehdään kaikkea mahdollista, että kuulostettaisiin omalaatuisemmalta" -henki on myös usein olennainen osa italoprogea. Jos nämä elementit sattuvat kolahtamaan, on todennäköistä, että pitää suuresta osasta Italian progelevyjä. Jos se taas ei nappaa, niin ko. musiikkityylin hohto voi jäädä arvoitukseksi. Mikä on ok, kyllähän maailmassa musiikkia riittää.
Sinänsä tuollaista "hehkutusta" kyllä varmaan on liiaksikin. Ei jokainen 70-luvun italialainen progelevy ole huipputuotos, vaikka joskus niin voisi kuvitella. Ihan kelpo levyjä kohotetaan joskus aiheetta mestariteokseksi. Mutta tämä "aiheetta" on tietysti vain minun mielipiteeni...
En ole itsekään kuullut Embryota, mutta muuten Tangerine Dream on yhtyeistä ylivoimaisin, joskaan en tiedä olisiko se hämyilevintä kaikista. Se nyt kuitenkin saa varmasti ääniä, joten omani menee Popol Vuh'lle.
Kovin saksalaisyhtyehän on kuitenkin Modern Talking. :D
Jonkinlainen Shroom-recordsin promo ilmestyi jo aiemmin, siinä on Anthologyn 77-livet kokonaan, 6 biisiä + Saksalan haastattelu 73-radioliveltä, mutta ei muuta.....
Oliko tästä vielä joku kolmaskin julkaisu? Itse olen kuullut
Anthologya ennen julkaistun Kalevala Live in Finland & Europe 1970-77, jolla on kaikki samat liveäänitteet kuin Anthologylla, mutta [u:ddc61ba942]ei[/u:ddc61ba942] esimerkiksi tuota Saksalan haastettelua tai kappaletta "Tiedon portaat", vaikka tuon levyn täysin virheellinen kappaleluettelo niin väittääkin. ...Jatkuu » Onko sinulla siis joku Shroomin CD-julkaisu, jolla nuo kappaleet todella ovat mukana?
Niin, Anthologylla on todella Kalevalan kolmas studiolevy Abraham's Blue Refrain kokonaisuudessaan. Ensimmäiset kaksi, eli People No Names ja Boogie Jungle, on julkaistu yhdelle CD:lle pakattuna pariinkin kertaan, mutta Anthologylla on ainoastaan liveversioita noiden levyjen kappaleista, ei alkuperäisiä studioäänityksiä.
Kiitos näistä tiedoista. Shroomin huolimattomuus ja ylimalkaisuus Kalevala-julkaisujensa kanssa on ärsyttävää.
Tämä on hankala. Sanoisin, että Haikara ja Wigwam tuottivat mielestäni ne 70-luvun suomiprogen kaksi ainoata todellista mestariteosta (Haikara ja Being), sekä sitten joukon kohtuullisesta hyvään vaihtelevia levyjä. Ne ovat siten omissa kirjoissani hieman muiden yläpuolella. Pidän myös Tabula Rasaa erittäin hyvänä: ensimmäinen levy on tasaisempi mutta Ekkedien tanssillakin on muutama loistava biisi. ...Jatkuu » Alatalon muodikkaat yritykset "yhteiskunnallisiin lausuntoihin" ja Leppilammen orastava gospel-henkisyys eivät niin kauheasti häiritse.
Mutta sitten jutut käyvät kirjaviksi. Ymmärrän, miksi Tasavallan Presidenttistä pidetään, mutta en pysty jakamaan niitä tunteita kuin hetkittäin; Kalevala on progea vain paikoin ja todella hyvää musiikkia erittäin harvoin; ja Elonkorjuun levyn musiikillinen arvo on käänteisesti verrannollinen vinyylin keräilyarvoon. Apollon levyssä on outoa viehätystä, mutta epätasainen se on. Piirpauke on mielenkiintoinen mutta vain paikoin todella mullistava.
Näin luokittelisin myös useimmat muut äänestyksen ulkopuolelle jääneet 70-luvun suomalaiset progeyhtyeet (esim. Finnforest, Kaamos ja Nova). Scapa Flow'n Uuteen aikaan on ainoa mestariteos noiden joukossa, mutta jo julkaisuajankohtansa puolesta putoaa ulkopuolelle.
Mitä tulee sooloartisteihin, Jukka Gustavsonin ensimmäinen soolo ja jotkut Jim Pembroken levyt ovat hyviä, samoin kuin Jukka Tolosen Summer Games. Pekka Pohjola on kieltämättä huippulahjakas ja omaperäinen säveltaiteilija, mutta mielestäni hän ei tehnyt vielä 70-luvulla yhtään täysipainoista levyä, vaikka Visitation pääsikin lähelle.
Se ehkä summaakin suhtautumiseni suomalaiseen progeen 70-luvulla. Se on usein omaperäistä, kotoisen mukavaa verrattuna paisutelluimpiin anglosaksisiin tuotantoihin ja ajoittain hyvinkin luovaa, mutta tuotti kovin harvoin todella hyviä levykokonaisuuksia. Tämä ihan vain minun mielestäni, anteeksi vuodatus.
