Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Ektro Records (EKTRO-040)
Circle on uusimmalla levyllään kulkeutunut hyvin kauas viime aikojen hevimeiningistään, ja Miljard sisältää lähemmäs kaksi tuntia hyvin rauhallista, hiljaista, leijuvaa ja pehmeää instrumentaalista musiikkia, joka on improvisoitu koskettimilla, kitaralla, bassolla ja rummuilla. Pääosassa kautta levyn on Rätön piano, ja yhtään raskaampaa kitaraa tai selkeää rumpukomppia levyltä ei löydy. ...Jatkuu » Musiikki on silti yhä hypnoottista ja toistoon perustuvaa, mikä on aina ollut se punainen lanka yhtyeen musiikissa. Syntetisaattoreilla on lisätty hienovaraisia efektejä, ja tarkkaan oikeissa mielentiloissa kuunneltuna tältä tupla-CD:ltä löytyy myös oma psykedeelinen maailmansa. Tätä lähemmäksi taustamusiikkia Circlen pojat eivät ole kuitenkaan koskaan päässeet. Levy syntyi siten, että kaverit soittivat monta tuntia musiikkia, joka nauhoitettiin kahdella mikillä. Levyn kappaleet poimittiin tästä materiaalista, ja Mika Rättö käsitteli näitä kappaleita yhdessä miksaaja Tuomas Laurilan kanssa ja nauhoitti joitain lisäraitoja. Levy on kauttaaltaan hyvin yhdenmukainen, joku voisi sanoa jopa tylsä. Pikaisella kuuntelulla kappaleet kuulostavat hyvin samanlaisilta. Vaikka kaverit tuntuvat soittelevan samanaikaisesti vähän eri biisejä (tai ehkä juuri sen vuoksi!), on lopputulos minusta kuitenkin kiintoisa. Jos haluaa päästä levyyn todella sisään, vaatii se kuitenkin melko paljon antaumusta, ainakin minulta. Uskoisin, että monet Circle -fanit eivät tätä ihan bändin parhaimpaan tuotantoon kuuluvaksi laske, mutta toiset taas rakastavat yli kaiken. Ainakin bändi on taas pystynyt uudistumaan ja yllättämään kuulijansa! Itselleni tämä sopii hyvin unimusiikiksi ja rauhoittumiseen.
Riot Season (REPOSECD012)
Myth of the Love Electrique on AMT:n juuri julkaistu uusi levy, jolta löytyy kaikkea totaalisen villistä, kakofonisesta melukitarafriikkailusta aina kauniiseen akustiseen folkkiin asti. Levy esittelee myös bändin uuden naislaulajan Kitagawa Haon, jonka korkea ääni onkin omiaan täyttämään Cotton Casinon jättämän mustan aukon.
Kolmi-osainen The Man from Giacobinid Meteor Comet ampuu heti täysillä kuulijoita äänekkäällä, instrumentaalisella kaaoksellaan, joka ei anna armoa. ...Jatkuu » Noin yhdeksän minuutin kohdalla rummut katoavat hetkeksi, mutta sitten mennään taas täysillä noisekitarat yhdellätoista. Tutut avaruussoundit ovat tietysti myös mukana. Neljäntoista minuutin kohdalla kappale muuttuu ihanaksi akustiseksi droneksi, mikä onkin ihan paikallaan tämän totaalisen friikkailun jälkeen. Uusi naislaulaja pääsee mukaan seuraavassa kappaleessa Five Dimensional Nighmare, joka edeltäjänsä tavoin koostuu kolmesta eri osasta. Ensimmäinen osa on kaunista akustista folkkia, joka kasvaa pikku hiljaa. Perkussiot ja synteettiset avaruusäänet tulevat mukaan parin minuutin paikkeilla. Hienoa! Sitten kappale muuttuu rytmittömäksi ja monotoniseksi droneksi, jossa on myös japaninkielistä mieslaulua La Novian tyyliin. Mukana on myös huilua ja eksoottisia soittimia. Kappaleen loppu on taas kaunista folkkia akustisella kitaralla, uruilla jne. ja sisältää myös kivaa pliplattelua ja pulputusta. Oikein kiva kappale! Sähkökitara saa uudestaan brutaalia kyytiä kappaleessa Love Electique, jossa on hidas ja raskas komppi. Tämä on taas melkoisen sekavaa friikkausta, jossa on mukana myös naislaulua siellä täällä. Kappale rauhoittuu ennen kuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja rummut jäävät kuvioista pois. Outoa ja vähän pelottavaa tavaraa. Sitten rummut tulevat takaisin, mutta nyt rauhallisemmassa moodissa, ja saamme taas kuulla naislaulua, tosin miksattuna aika epäselväksi. Levyn lopettaa aika pehmeä ja kosminen versio yhtyeen livestandardista Pink Lady Lemonade, nyt alanimellä (May I Drink You Once Again?) varustettuna. Upea lopetus tälle monipuoliselle, psykedeeliselle levylle, joka tyydyttää taatusti kaikki bändin fanit.
www.acidmothers.com
Voiceprint (VP382CD)
Yhdistettyään alkuvuodesta 2003 taikavoimansa Japanin friikkikommuuni Acid Mothers Templen kanssa, Daevid Allen julkaisi uudella Gongin kokoonpanolla loistavan studiolevyn Acid Motherhood, ja bändin piti lähteä mittavalle maailmankiertueelle. Ikävä kyllä kiertue supistui kattamaan vain Japanin, ja niinpä muu maailma jäi ilman tätä mielenkiintoista yhdistelmää. Nyt on onneksi julkaistu parikin taltiointia Acid Mothers Gongin keikoista, joista tämä, Tokiossa huhtikuussa 2004 nauhoitettu keikka on toinen, mutta ensimmäinen kuulemani.
Live Tokyo sisältää ilmeisesti koko keikan, jonka ovat miksanneet AMT:n Kawabata Makoto ja Yoshida Tatsuya Allenin hoidellessa editoinnin. ...Jatkuu » Lopputuloksena on erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä sekopäistä, villiä improvisaatiota, hyvin erilaisia versioita parista Gong klassikosta ja Allenin ja kumppaneiden yleistä hassuttelua. Myös Daevidin vanha partneri Gilli Smyth on mukana kuvioissa avaruuskuiskailullaan, ja University Of Errorsin Josh Pollack soittaa kitaraa Kawabatan lisäksi. Cotton Casino ja Hiroshi Higashi pulputtelevat kummatkin syntetisaattoreillaan avaruusääniä, joita siis levyllä riittää. Rummuissa on Yoshida Tatsuya, ja bassossa Atsushi Tsuyama. Musiikki tuntuu tosiaan olevan pääasiassa totaalisesti hatusta temmattua, mutta Flying Teapot esiintyy tunnustettavassa muodossa, tosin nimellä Ze Teapot Zat Exploded, ja Om Riff on saanut nimen Ohm Riff Voltage 245, mutta melkoisen hulluksi jamiksihan nämäkin menevät. Kaikki AMT fanit tunnistavat varmasti bändin livestandardin Pink Lady Lemonade, joka tosin esiintyy levyllä nimellä The Isle of Underwear
Nämä kolme kappaletta ovatkin mielestäni levyn kohokohtia, vaikka kyllä hyviä hetkiä on paljon muitakin. Keikalla on taatusti ollut kaikilla hauskaa, mikä välittyy hyvin tästä korkealuokkaisesta tallenteesta. Tämä levy on luonnollisesti olennainen osa kaikkien myssypäämenninkäisten ja happolasten levykokoelmaa.
Voiceprint (VP406CD)
Gong in the 70’s –nimisen kokoelman luulisi sisältävän kappaleita heidän tärkeimmiltä studiolevyiltään mausteena ehkä pari harvinaista palaa, mutta tämä levy yllätti minut sisältämällä itse asiassa tietääkseni täysin ennen julkaisematonta materiaalia. Tämä yli tunnin mittainen CD on yhtyeen faneille itse asiassa suorastaan aarrearkku. Levyn aloittaa puolen tunnin mittainen, hyvätasoinen taltiointi joltain bändin 70-luvun alun keikalta, jossa mukana on klassinen Radio Gnome –ajan kokoonpano (Allen, Blake, Hillage, Howlett, Malherbe, Moerlen, miinus Smyth). ...Jatkuu » Gong sattuu olemaan yksi suosikkiyhtyeistäni, ja juuri tuona aikakautena bändi oli minusta parhaimmillaan, joten tämä on yhtä herkkua. Tästä ensimmäisestä sektiosta edustavimmat palat ovat mielestä erittäin sähköistävä versio ”Om Riffistä” sekä taivaallinen, leijuva ”Holy Mystery”. Tyyliin kuuluvat hassuttelut kuten ”I’ve Been Stoned Before” ja ”PHP’s Advice” löytyvät toki myös setistä. Soitto kulkee kauttaaltaan todella hyvin, ja fiilis on katossa. Syntsavelho Tim Blake luo todella psykedeelisiä verkkojaan, ja rytmiryhmä on tiukassa kunnossa. Foni tuo mukavan jatsahtavia fiiliksiä, ja Hillagen soolot nostattavat tunnelmaa vielä entisestään.
Lisäksi levylle on kaivettu Daevid Allenin henkilökohtaisesta arkistosta muutama studiotreeni- ja kotinauhoitus, jotka ovat myös hyvin kiinnostavia. Kuulemme instrumentaaliset, ihan hyvätasoiset versiot kappaleista ”Tropical Fish” ja ”Selene”, sekä myös laulua sisältävät ”Never Glid Before” ja ”Oily Way”, jonka jälkeen seuraa vielä pari live biisiä vuodelta 1972. ”Blues for Finlay” ei ole minusta bändin parhaimmistoa, mutta kiva lisä levylle joka tapauksessa, ja välillä päästään hyvin kosmisiin leijaileviin ja psykedeelisiin jamitunnelmiin. Lyhyen promoottoripuheen ”Benamou’s Announcement” jälkeen seuraa vielä lopuksi pariminuuttinen, villi jami ”I Don’t Know Encore”. Kaiken kaikkiaan Gong in the Seventies on hieno dokumentti näiltä suurilta progressiivisen psykerockin mestareilta, joilla on ollut suuri vaikutus hyvin monenlaisiin nykyajan psykedeelisiin bändeihin kuten Ozric Tentaclesiin ja Acid Mothers Templeen.
Voiceprint Records (HAWKVP39CD)
Pre-Med on Starfieldissä ja Beduinissa vaikuttaneen Danny Faulknerin (laulu, rummut, koskettimet) vuonna 2004 perustama raskas ja psykedeelinen space rock bändi, joka luottaa hyvin pitkälti Hawkwindin luomaan tyyliin. Lisätäkynä bändissä bassottelee, laulaa taustoja ja soittaa koskettimia Alan Davey! Ali on myös sovittanut kappaleet ja tuottanut koko levyn. Lewis Turner soittaa kitaraa, ja hyvin soittaakin. ...Jatkuu » Parissa kappaleessa rumpalina toimii ex-Hawkwind Danny Thomson, ja kolmessa kappaleessa koskettimia soittaa Steve Leight. Jo näiden tietojen perusteella tämä on siis pakko-ostos kaikille Hawkwind -faneille, mutta lisäksi kyseessä on aivan loistava levy, joka yhdistelee hienolla tavalla raskasta rockia ja modernia elektroniikkaa. Jonkinlaisena teema levyn sanoituksissa tuntuvat olevat erilaiset lääkitykset ja oman itsensä sisäinen tunteminen.
Detox Train on lyhyt syntetisaattori/puhe intro, jonka jälkeen piristeitä pursuava Up All Night rokkaa rankasti Hawkwind/Beduin/Spacehead tyyliin. Tämä todella jyrää alleen kaiken! No Smoking on ambienttina alkava instrumentaali, joka muuttuu myöhemmin rytmikkäämmäksi tuoden mieleen Hawkwindin teknokauden. Aika kokeellisessa kappaleessa on myös aiheeseen sopivia sampleja
Psykedeelisillä syntetisaattorijutuilla alkava Invisible Spies on mukava yhdistelmä avaruusheviä ja teknoa ja omaa monotonisen, voimakkaan ja kirkkaan laulun. Hieno kappale! Ratsastuskompilla etenevä instrumentaali Man Eggs from Mars seuraa taivaallisilla koskettimilla ja taiturimaisilla heavykitarakuvioilla, mukana tietysti myös tyylikkäitä syntetisaattorijuttuja ja avaruusääniä. Synapulputtelun jälkeen tulee melko raskas, yksinkertaisen stemmalaulun omaava Higher, jossa kaivataan jotain nostattavaa sekvenssien kupliessa taustalla mallikkaasti. Tulee mieleen Alin säveltämät HW-biisit. Hieno kitarasoolo!
Avaruudelliset koskettimet aloittavat kappaleen Inner Doors, joka on melko surullinen, upea kolmen soinnun space rock -hymni jossa on todella hyvä, koskettava laulu ja hienot sanat. Sitten tulee aika rauhallinen, sekvenssivoittoinen instrumentaali Whats Your Name, joka on tunnelmaltaan aika lähellä Hawkwindin Church of Hawkwind levyä, tosin toki modernimpi. Hieman rauhallisempi on myös kaunis ja melankolinen Once Upon a Line, jossa on henkilökohtaiset, itsetutkiskelevat sanat. Levyn lopettaa tiukalla, elektroniikan täyteisellä rokkauksella instrumentaalinen Medication Time, joka on erittäin hyvä tapa päättää näin mahtava psykedelialevy. Pre-Med on erittäin piristävä tuttavuus, ja tämä bändi tulee uppoamaan hyvin kaikille raskaasta, elektronisesta space rockista pitäville.
Camera Obscura Records (CAM077CD)
Jesus Acedo on palannut jälleen! Tämän psykedeelisen, meskaliinipäisen kitarataiturin tuotoksia on taas 2000-luvulla alkanut ilmestyä, mistä on suuri kiitos varmasti myös hänen nykyiselle, lähinnä Tucsonin Sun Zoom Sparkin jäsenistä koostuvalle uudelle bändilleen. Nyt mukana on myös uusi rumpali Ernie Mendoza ja muutamassa kappaleessa myös entinen Sidewinter kitaristi Rich Hopkins. ...Jatkuu » Tällä kertaa levy on lähestulkoon instrumentaalinen, mikä minusta sopiikin hyvin bändin musiikkiin.
Levyn aloittaa rauhallisesti alkava, yli 9-minuuttinen The Shining One, joka on tuttuun BSE -tyyliin melko meditatiivinen, mystissävyinen ja hieman itämainen mestariteos. Keskitempoinen, melko raskas Heart of the Master on myös perinteistä BSE -kamaa ja välillä hyvin perkussiivinen. Myös hieman laulua sisältävä Perfedias Nest on aika jännä, rokkaava ja svengaava kappale. Bolt of Apollo on siinä mielessä poikkeuksellinen BSE levy, että siinä on kolme kappaletta, joissa maestro Jesus Angel del Paz ei ole itse mukana. Ensimmäinen näistä on The Mercurial Incense of Melquiades, joka on rauhallinen ja rentouttava kappale, jossa on myös fonia. Nopeampi Scarlet Woman alkaa heti kunnon kitaratykityksellä, josta on vastuussa Rich Hopkins. Välillä mennään myös hitaammalla tempolla. Toinen kappale ilman Jesusta on unenomainen, kaunis ja hieman mystinen Long Days Journey into Tonight, joka kolmen minuutin paikkeilla muuttuu rankemmaksi. Hieno, aika progressiivinen meno, ja mukana myös Fender Rhodesia. Sitten seuraa King of the Locust on keskitempoinen rockpläikäys, Baphomets Curse taas kiva, jännä ja hieman esoteerista tunnelmaa sisältävä kappale. Lyhyt ja hyvin minimaalinen Audio Valencia on Eric Johnsonin sampleilla, huilulla, sitarakitaralla ja kellolla toteuttama pariminuuttinen kokeilu, jonka jälkeen upea ja raskas etninen rockfuusio St. Cecilia lopettaa hienosti tämän CD:n.
Kansivihkon kuvat ja Jesuksen kappaleisiin kirjoittama runous kertovat tarinan Daphnesta, jonka Baphomet kidnappaa. Aurinkojumala Apollo kuulee avunhuudot ja karkottaa Baphometin nuolellaan, mistä syystä Baphomet kiroaa hänet ennen kuolemaansa auringonpimeyksellä. Kosmista ja myyttistä tavaraa! Tämä levy toimii varmasti kaikille yhtyeen faneille. CD:ltä löytyy myös Kiinassa kuvattu 10-minuuttinen video edellisen levyn kappaleesta Jewel of the Seven Stars.
Barl Fire Recordings (BFWWW1)/ Woven Wheat Whispers
Nihil Project on avoin kollektiivi, joka on omistautunut psykedeeliselle musiikille. Kollektiivin ydinduon muodostavat italialaiset Antonello Cresti ja Andrea Gianessi, joiden tavoitteena on käyttää kosmoksen spirituaalisia ulottuvuuksia saadakseen aikaan sovinnon menneisyyden ja tulevaisuuden kanssa. Nämä kaverit tekevät laajalti yhteistyötä erimaalaisten artistien kanssa, ja tämä on heidän neljäs julkaisunsa. ...Jatkuu » Projektin musiikki pohjautuu folkkiin, mutta he eivät epäröi käyttää myös kokeellisempaa otetta, rockin elementtejä tai elektroniikkaa. Tällä levyllä on pohjana perinteinen englantilainen kansanmusiikki ja folklore, ja levyllä on mukana mm. The Kitchen Cynics, ex-The Blossom Toes Brian Godding, Sedayne, The Anvil jne.
Levyn aloittaa perinteinen “Unquiet Grave/Twa Corbies”, jonka ensimmäisen osan suomalaiset ovat kuulleet ainakin kirkossa erään virren musiikkina. Aika surullinen, pienimuotoinen esitys, jossa mukana myös torvia. Loppu onkin sitten hieman voimakkaampaa, kosmista kamaa. Kaunis ja rauhallinen ”Days of Yore” jatkaa surullisessa tunnelmassa sähkökitaralla, cembalolla ja hienolla laululla. Lopussa kappale kasvaa ja seuraa aivan upeaa tunnelmointia. Folk ja konemusiikki yhdistyy kappaleessa ”Wheaving Wheat”, jossa on ohjelmoitu tausta, pianoa, intialaisia käsirumpuja, viulua ja jossain vaiheessa myös laulua. Upea biisi jossa on aika psykedeelinen tunnelma. Kaunis ”The River” on taas perinteisempää folkkia, jossa on psykedeelisempi loppu. ”Hobby Horse” perustuu toistuvaan kilkatukseen ja sisältää hienoa viulua ja huilua. Lopussa on taas psykejuttuja ja The Wicker Man –elokuvasta napatut aplodit… ”On Bennachie (A Field Trip)” omaa kumman ja kokeellisen alun, jota seuraa hypnoottinen ja psykedeelinen meno, jossa on käytetty puhuttua kertomusta. Hyvä kappale, jossa on kivoja efektejä ja myöhemmin myös laulua. ”Sataday People” on kiva psykefolk –kappale, jonka laulaa Gav Dunn. Seuraava kappale ”Tissington Hall Well” on perkussiivinen, monotoninen kappale, hieno biisi tämäkin. ”Aloha Song” on jotenkin hieman kumma pala levyn välissä, sillä sen tunnelma ei oikein liity englantiin. Sitä seuraava instrumentaali ”The Infinite” on yksi suosikeistani, sillä se on todella psykedeelinen ja utuinen tuoden mieleen Pink Floydin varhaiset äänikokeilut. Tässä kappaleessa onkin mukana vanha 60-luvun psykeveteraani Brian Godding. Sitten seuraa hempeä, kevyt ja lyhyt ”How Many Times” ja levyn lopettaa myös melko lyhyt versio levyn ensimmäisestä kappaleesta, tässä nimeltään ”(Un)quiet Grave #2”. Tässä unenomaisessa, psykedeelisemmässä versiossa on mukana Orph ja LSD Electronic Voice Phenomenasta bassossa ja sähkökitarassa.
Plough Plays on kaiken kaikkiaan erittäin hyvä levy, joka sopii hyvästä, hieman kokeellisemmasta folkista pitäville. Levy muodostaa hienon, mielenkiintoisen, melko pehmeän ja taianomaisen matkan halki ihmiskunnan tajunnan. Levy on hyvin nauhoitettu ja koostettu ja äänen laatukin on huippuluokkaa. Olisin mieluusti nähnyt tämän levyn julkaistavan oikeana CD:nä, mutta sitä on saatavilla vain 150 kappaleen CD-R –painoksena. Onneksi levy on myös ladattavissa internetistä Woven Wheat Whispersin sivuilta (www.wovenwheatwhispers.co.uk).
Transubstans Records (Trans026)
Tämä tanskalais-ruotsalais-amerikkalainen improvisaatio-space-kraut-psyke –bändi on nyt julkaissut toisen virallisen levynsä Transubstansilla, ja täytyy sanoa, että tämä on kovaa kamaa! Kaksi kitaristia, kaksi basistia, kolme kosketinsoittajaa, rumpali ja perkussionisti lukittautuivat keväällä kööpenhaminalaiseen Black Tornado –studioon pariksi päiväksi, ja nauhoittivat yli 5 tuntia täysin improvisaatioon pohjautuvaa avaruusjamia, josta he ovat valinneet tälle levylle 156 minuuttia sessioiden parasta antia. ...Jatkuu » Bändin kitaristi, myös Mantric Musessa vaikuttava Magnus käytti viisi kuukautta materiaalin miksaukseen, ja tekikin hienoa jälkeä.
It’s All About Delay on DVD -koteloon pakattu deluxe-tupla-CD, jossa on Ed Unitskyn tekemät hienot kannet ja liite. Levyllä on 12 kappaletta, joiden pituus vaihtelee noin viidestä minuutista yli 25 minuuttiin. Minulle on äärimmäisen vaikeata valita levyltä suosikkeja, sillä tavara on kauttaaltaan niin tasaisen mahtavaa. Tällä hetkellä eniten kolisee ehkä kuitenkin edesmenneelle Alien Planetscapes –pomolle omistettu ”Jupiter Flyby (In Memory of Doug Walker)”, joka on myös levyn pisin kappale. Tämä hyvin rauhallisesti alkava jami sisältää aluksi kunnon avaruussuhinoita, kevyttä kitaraa ja muuta kosmista menoa. 5 minuutin kohdalla basso yhtyy mukaan, ja seuraa hieman The Spacious Mindin mieleen tuovaa leijuntaa. 11 minuutin kohdalla rumpukomppi tulee mukaan, ja kohta Rhodesia ja hieno, pitkä kitarasoolo. Sitten kappale muuttuu voimakkaammaksi ja groovimmaksi ollen hieman jatsahtava mutta tiukka. Todella hyvää soittoa kaikilta! Ozrics –tyylinen ”In Her Majesty’s Secret Saucer” on aika rankkaa rokkausta tuoden mieleen myös Hidria Spacefolkin. Hurjaa jamia! Levyn aloittavassa biisissä nimeltään ”Rolling..” on myös todella hyvä draivi päällä. Aika heviä space rockia on myös kappaleessa ”Alien Strip Club”. Päällekkäisnauhoituksia ei levyllä ole käytetty, mutta kosmisen ”Circus Yoda 1:n” alkuun on laitettu kuitenkin lyhyt puhesample, joita kaverit voisivat mielestäni käyttää enemmänkin.
Pakolliset space-dub-reggaepalat löytyvät tietenkin myös levyltä kappaleista ”Circus Yoda 2” ja ”Pink Jumps in the Ring”. Myös jopa blues-vaikutteita omaava ”Chris Ice Sack” on myös välillä hieman dub, mutta muuttuu sitten progressiivisemmaksi ja intensiiviseksi; oikein hyvä kappale tämäkin. Melko tanssittava kappale on mukava Ozric Tentacles –tyylinen ”Isle of Morgens”, jossa myös kongat kuuluvat hyvin. Pehmeästi alkava ja loppuva ”Nebula 4747” sisältää rankemmassa ja psykedeelisemmässä vaiheessaan hienoa kitarasooloilua. Myös kosketintyöskentely levyllä on oikein maukasta ja inspiroitunutta basson ja rumpujen pitäessä yllä hienoa groovia. Kosmisempi, reippaasti delaytä sisältävä päätösbiisi ”The Tony Blair Witch Crocket Project” edustaa levyn ambientimpaa, rytmitöntä osastoa ja lopettaa hienosti tämän mahtavan levyn, jossa ei ole yhtään heikkoa kappaletta. Kyseessä on siis kaikin puolin erittäin onnistunut julkaisu, ja tämä on kaikkien improvisoidusta psykedeelisestä avaruusrockista pitävien ehdottomasti hankittava, sillä tämä on yksi vuoden 2006 parhaista julkaisuista. Levyn julkaisukeikka on Kööpenhaminassa 9.11., jonka jälkeen kaverit menevät jo nauhoittamaan seuraavaa levyään! Yritetään bändi saada kevään aikana Suomeenkin…
Omakustanne-CD
Unlucky Atlas on chicagolainen kvartetti jonka muodostavat André Foisy (mandoliini, kitara, viulu), Kelly Rix (sello), Erica Burgner (laulu, autoharppu) ja Terence Hannum (12-kielinen kitara, neliraituri). Bändi soittaa ihanaa, tunnelmallista folkkia, jossa on melko kantaaottavat, sotaa ja sortoa vastustavat poliittiset sanoitukset. Tämä hieman yli puolituntinen mini-CD on heidän kolmas julkaisunsa yhden splittisinkun ja EP:n jälkeen. ...Jatkuu » Levyn aloittaa rempseillä, voimakkailla akustisilla kitaroillaan Noble Enterprise, joihin myöhemmin yhtyy myös sello. Hieno, melko melankolinen kappale, joka herättää heti todella kuuntelemaan yhtyeen musiikkia. Seuraava biisi Elegy (For Marla) on kaunis instrumentaali, jossa viulu (tai sello?) kuulostaa kyllä hieman epävireiseltä. Kaunis kappale on myös Numbers, jossa on nättiä naislaulua ja myöhemmin myös mandoliinia. In Paradisum on lyhyt instrumentaalinen intro kivalle, surulliselle Great Awakeningille, jossa on myös naislaulua akustisten ja sellon lisäksi. Yksi levyn kohokohdista on upea, unenomainen instrumentaali Jacobin Waltz. Mahtavaa tavaraa! Myös levyn lopettava, yli 9-minuuttinen hidas, kaunis ja melankolinen Forward Presence on oikein hyvää kamaa. Vaikka Unlucky Atlas ei ole aivan yhtä psykedeelistä tai kokeellista kuin jotkut USA:laiset weird folk yhtyeet, kannattaa bändiin ehdottomasti tutustua, jos pitää vaihtoehtoisesta, Secret Eye:n bändien tyylisestä akustisesta musiikista.
Sulatron-Records (SUL0601)
Norjan parhaimpiin psykebändeihin lukeutuva Seid on vihdoin saanut toisen kokopitkänsä ulos. Maailmalta on kuulunut huhuja bändin hajoamisesta, mutta onneksi ainakin tämä herkkupala vielä saatiin kuunteluun, sillä Creatures of the Underworld on yksi vuoden kovimmista proge/psyke levyistä. Kuten levyn nimestä ja kannesta voi jo ehkä päätellä, on tällä levyllä eräänlaisena teemana synkät, tummanpuhuvat fiilikset. ...Jatkuu » Seidin tyyliin ilman huumoria ei voi tällaisiakaan asioita käsitellä, minkä myös näkee jo kannesta. Bändi käyttää suurta arsenaalia 70-luvun koskettimia, ja vetää välillä melkoisen progressiivista kamaa, mutta mukana on myös raskaita elementtejä sekä avaruudellista tajunnanlaajennusta. Kummallisia, synkkiä sointuja on tällä levyllä monessakin biisissä, ja keskiajalla pannassa ollutta saatanallista tritonusta käytetään paljon pahaenteisen tunnelman aikaansaamiseksi. Leppoisampaa ja kaunistakin materiaalia onneksi levyltä löytyy, ei huolta.
Melko progressiivinen Café Lola aloittaa levyn todella hienosti melko rivakalla, mystiikkaakin sisältävällä 70-luvun tyylisellä otteella. Mukana on myös esim. saksofonia. Raskas ja hidas nimikkokappale sisältää myös hauskan, balkanilaistyylisen ja nopeamman väliosan. Swamp Doom on aika erikoinen progebiisi, jossa on rauhallinen urkuharmonioutro. The Evil Gnome alkaa uruilla, ja muuttuu sitten melko rankaksi hieman King Crimson tyyliin. Sitten seuraa aika hassu 2/4 tahtiin menevä osa. Dragons & Demons sisältää pelottavan syntetisaattorikuvion ja avaruussuhinaa ja on synkkää ja hidasta menoa. Välillä kappale vähän kasvaa, mutta pysyy yhä hitaanan. Melkoisen psykedeelinen tunnelma, ja ennen neljää minuuttia kappale muuttuu hienosti raskaammaksi. Hyvä biisi! Lyhyen humppavälisoiton Opus Vulgaris jälkeen tulee groovi Do as Youre Told jossa on vähän Deep Purplen mieleen tuoma urkujuttu. Kaunis, utuinen ja hidas instrumentaali Moonprobe leijuu hienosti läpi galaksien. Vaikka levy on ollut jo tähän mennessä todella hyvä, on parhaat palat vasta tulossa. Menevämpää, hieno psykepoppia edustaa Starlas Dream, ja tämä melodinen, foniakin sisältävä biisi tuo kuulostaa hieman varhaiselta Porcupine Treeltä. Mahtavaa! Tämä täytyy joskus soittaa DJ:nä. Levyn päättää majesteettinen instrumentaali Flight Towards the Sun, joka kuulostaa itämaisine vaikutteineen välillä Kingston Wallilta, mutta jonka loppu on rauhallinen ja kosminen. Aivan loistava lopetus tälle hienolle levylle! Mukana on myös vekkuli video bändin mahtavasta Meet the Spacemen kappaleesta. Täytyy vain toivoa, ettei tämä jää bändin viimeiseksi julkaisuksi.
Bootmoon (BOOTMOON008CD)
Tämä tupla-CD sisältää saksalaisten elektronisen musiikin pioneerien koko keikan The Ford Auditoriumista Detroitista vuodelta 1977. Keikka on aikaisemmin ollut saatavilla rajoitettuna painoksena julkaistussa boksisetissä, jota oli myynnissä vain Tangerine Dreamin kotisivuilla. Suuren kysynnän (ja tähtitieteellisiksi kasvaneiden Ebay-hintojen!) takia Voiceprint on nyt julkaisemassa uudelleen setissä olleita keikkoja.
Tämä Detroitin konsertti vuodelta 1977 on nauhoitettu samalta kiertueelta, jolloin bändi nauhoitti Encore livelevyään, joka tosin on koottu useilta eri keikoilta. ...Jatkuu » Erikoisuutena mainittakoon, että tällä kiertueella fanit saivat ensimmäistä kertaa nauttia myös lasershowsta. Äänen laatu ei levyllä ole ihan hi-fi friikkien märkiä unia vastaava, mutta joka tapauksessa ihan kelvollinen. Levyn aloittaa Cherokee Lane, joka on myös Encoren ensimmäinen kappale. Aluksi tulee suhinaa, sitten komeaa Mellotron -juttua, jonka jälkeen alkaa sekvenssien kilkatus. Normaalia, hienoa Tangerine Dream menoa, jossa on kauniita melodioita hypnoottisen taustan päällä. Encore leyä mukaillen seuraavaksi kuullaan pianolla alkava Monolight, joka tässä kestää tosin puolitoistaminuuttia pidempään. Kosmista ja psykedeelistä tavaraa, ja 15 minuutin kohdalla kuullaan osa "Stratosphere" -kappaleesta. Loppu kuulostaa hieman Pink Floydilta. Ensimmäisen CD:n lopettaa myös sähkökitaraa sisältävä, lähemmäs 19-minuuttinen The Emerald Beyond joka alkaa rauhallisesti ja utuisesti hyvin unenomaiseen tyyliin, kunnes tyypilliset sekvenssit alkavat. 5 minuutin jälkeen mukaan tulee myös rytmiä, ja nopeat sekvenssit uppoavat suoraan tajuntaan. 8 minuutin kohdalla mukaan tuleva sähkökitara antaa lisää ulottuvuuksia ja kuulemamme soolo on itse asiassa aika hurjakin. Lopuksi kappale taas rauhoittuu.
Toisella CD:llä on neljä kappaletta. Rauhallisesti uruilla alkava Patterns in the Ivy kasvaa hiljalleen, mutta on silti aika pehmeä koko yli 14 minuuttia kestävän kaarensa ajan. Rentoa ja leijuvaa tavaraa on "Face of the Earth", vaikka 6 minuutin jälkeen mukaan tulee myös hieman rytmiä. Aika lyhyt "Conjuration" sisältää sekvenssereitä ja särökitaraa, ja levyn lopettava "Signals from Above" on kosmista ja iisiä kamaa. Pidän itse kovasti Tangerine Dreamistä, ja tämä 70-luvun klassinen Froese/Franke/Baumann -kokoonpano on minulle se oikea. Detroit - March 31st 1977 antaa hyvän kuvan siitä, millainen bändin keikka saattoi olla 70-luvun puolen välin tienoilla. Oikein mukava levy, ja olisin kiinnostunut kyllä kuulemaan myös muita julkaisuja tässä sarjassa.
King Foo Entertainment (kfcd-011)
Kun Tarotin uusi CD putkahti postiluukustani, oli pakko ottaa levyhyllystä esiin bändin ensimmäinen 12-julkaisu vuodelta 1986. Bändi edusti suomalaisen heavy metallin parhaimmistoa 80-luvulla, ja Crows Fly Back todistaa, että vahvoilla ollaan yhä edelleen. Ulkonäkö on tosin hieman muuttunut, ja kireät trikoot, eläinkuosiset paidat ja permanentit ovat vaihtuneet hieman synkempään nahkaunivormuun tukan pituuksien tosin vain kasvaessa. ...Jatkuu » Laulaja/basisti Marco Hietala on tietenkin päässyt maistamaan maailmanlaajuista menestystä Nightwishin leivissä, mutta on hienoa että Tarotkin on edelleen olemassa ja vieläpä ilman suurempia miehistön vaihdoksia. Täytyy mainita, että minun suurin metalli-innostukseni hiipui jo 90-luvun alussa, mutta kyllähän sitä hyvää ja tasokasta metallia aina välillä on ilo kuunnella, ja 3,5 -vuotias pojanvesselini on jo kova metallipää, joten hänen kanssaan on hauska rokkailla välillä vähän rajumminkin.
Kitarasoundi on Crows Fly Backillä hyvin raskas, mutta runsas koskettimien käyttö kompensoi hieman levyn raakuutta. Marcon laulu on hyvin voimakas, mahtipontinen ja jopa ilkeä, niin kuin aina. Mukana on parissa biisissä laulajana myös Tommi Salmela, jolla on asteen verran pehmeämpi ääni. Bookletin mukaan levy on tehty viidessä viikossa, mikä on nykyaikana melkoinen suoritus, varsinkin kun soundikin on minusta tällaiselle musiikille aivan täydellinen. Levyltä julkaistu You single toi bändille heidän ensimmäisen listaykköspaikkansa, joten luulisin tämän kokopitkänkin menestyvän hyvin.
Levyn aloittava, keskitempoinen nimikkokappale on melodinen ja voimakas veto, jossa välillä mennään hitaamminkin. Loppupuolella on nopeampi soolokohta. Hieno aloitus! Melko 80-luvun hevin tyylisiä kappeleita ovat Dio-maisesti rokkaava tykki Traitor, vanhalta Tarotilta kuulostava Before the Skies Come Down sekä myös sinkkubiisi You. Power metallin puolelle menee jännä Ashes to the Stars. Pumppaavaa hevirockia on karskin puhelaulun säkeistössään omaava Messenger of God, jonka sovitus on mielenkiintoinen. Pakollinen voimaballadi Tides ottaa kunniakkaasti paikkansa levyllä, ja sen jälkeen seuraava raju heavypläikäys Bleeding Dust toimii erittäin kivasti. Akustisesti alkava Howl! on aika jylhää keskitempista menoa, ja kulminoituu Manowar henkiseen laululoppuun. Levyn lopettaa melko hidas, Tommi Salmelan laulama Grey. Soitto ja lauluhan näillä vanhoilla konkareilla kulkee erittäin hyvin, ja musiikki on mukavan teknistä kuitenkin ilman mitään turhaa brassailua. Tarotin uusin on minusta oikein hyvä paketti tummaa, rankkaa mutta melodista perinteistä metallia, ja uskon että kaikki genren ystävät tulevat tästä pitämään. Ei muuta kuin tukka heilumaan!
Transubstance Records (Trans022)
Gösta Berlings Saga on uusi neljäjäseninen bändi Tukholmasta joka soittaa oikein hienoa, 70-luvun tyylistä instrumentaalista progressiivista rockia. Minulle mieleen tulee usein Camel ja monet vanhat ruotsalaisbändit. Itse bändi ilmoittaa esikuvikseen mm. Magman ja King Crimsonin. Yleisviba on kyllä minusta näitä bändejä ilmavampi ja rennompi. Mukana on 70-luvun tyylisten bassojen, kitaroiden ja rumpujen lisäksi luonnollisesti asiaan kuuluvat vintagekoskettimet kuten Mellotron (nauhoitettu Anekdotenin treenikämpällä), Fender Rhodes jne.
Levyn aloittava Helgamarktz on todella kiva, pirteä progebiisi Camelin ja Focuksen tyyliin ja ehkä suosikkini levyllä. ...Jatkuu » Hieman tylsempi tekele on Syrenernas sång, joka menee välillä kyllä aika oudoksikin. Aniarasviten tuo mieleen varhaisen, rauhallisen King Crimsonin, vaikka on välillä hieman nopeampikin. Ihan kivaa, aurinkoista ja aika menevää progea on Ljud från stan, jossa on paljon kovia sooloja. Tog du med dig naturen? alkaa rauhallisesti hieman surullisissa ja mystisissä tunnelmissa ja on aluksi melko lailla toistoon perustuva. Ennen kuin kahdeksan minuuttia on kulunut, kappale muuttuu menevämmäksi ja energiseksi. Seuraa hienoja kosketinsooloja, kunnes kappale taas rauhoittuu. Rhodesilla alkava Knölsvanen on melkoisen progressiivinen kappale raskaalla kompilla, jossa on hieno syntetisaattorisoolo (Moog?). Svarta hål och elljusspår tuo aluksi mieleen King Crimsonin ja muuttuu ennen neljää minuuttia rauhallisemmaksi. Sitten kuulemme kaunista kitaranäppäilyä ja huilusoundia, sitten mukaan tulee myös pehmeä komppi. Lopuksi tulee komea Mellotron-osuus, joka on todella hieno ja melankolinen lopetus tälle upealle, tunnelmalliselle levylle. Yksi parhaista kuulemistani progelevyistä vähään aikaan.
Musically Incorrect Records (MIDCD4)/Zum Teufel kustannus (ZUMCD-004)/Ruma puulaaki (VERDE-666)
Legenda on toinen virallinen CD myös lukuisia CD-R:iä julkaisseelta Mika Rintalalta. Myös esim. Ektroverdessä ja Circlessä vaikuttanut elektroniikkavelho tuottaa itserakentamillaan vempaimilla kokeellista musiikkia, joka voidaan nähdä suorana jatkumona suomalaisille 60- ja 70-luvun villeille elektronisen musiikin pioneereille. Mukana on myös paljon ystäviä (Jyrki Laiho, Mika Rättö, Veli Nuorsaari, Yrjänä Sauros jne.), joten ihan pelkästään Rintalan piipittävien, surisevien ja sykkivien laitteiden varassa ei olla. ...Jatkuu » Elektronisen pörinän lisäksi levyllä on siis myös outoa akustista ja sähköistä kitaraa, rumpuja, jatsahtavia elementtejä kuten saksofonia ja Fender Rhodesia, puhetta jne. Verden musiikkia on täysin mahdotonta kuunnella ilman täydellistä keskittymistä, sillä taustamusiikkina se tekee kuulijan hyvin levottomaksi. Kysykääpä vaikka vaimoltani. Täydellisesti levyyn keskittymällä on mahdollista löytää todella kummallisia maailmoja. Välillä Legenda tarjoaa kyllä hieman miellyttävämpääkin ambienssia, mutta pääosassa on kuitenkin hyvin kokeellinen, kummallinen ja omalaatuinen meininki. Välillä saamme kuulla kraut -tyyppisiä rytmejä, Lighthouse Triode on kuin jokin sykkivä ja kupliva elektroninen elämänmuoto, ja Thyratron kuin ääniä toisesta ulottuvuudesta tulevan avaruusaluksen sisältä. Kyseessä on siis hyvin mielenkiintoinen, mutta ei missään nimessä helppo tai kuuntelijaystävällinen levy, jota voi suositella lähinnä kokeellisesta, elektronisesta musiikista pitäville. Hyvin haastavaa mutta myös antoisaa tavaraa!
Voiceprint (HAWKVP38DD)
Universumin paras bändi ei onneksi antanut faniensa jäädä odottelemaan uutta julkaisua turhan pitkään loistavan Take Me to Your Leader albumin jälkeen, vaan on nyt julkaissut uuden minialbumin dual disc muodossa. Levyn toisella puolella on siis musiikkia, mutta kääntöpuolella DVD materiaalia. Hurraa! Tämä alkuperäinen space rock akti on ollut suurin suosikkini jo vuosikausia, joten suhtautumiseni bändin tuotoksiin ei liene täysin objektiivista , mutta yritetään
Aloitetaanpa audio-puolelta. ...Jatkuu » Ensiksi saamme kuulla oikein onnistuneen uuden version bändin 70-luvun loppupuolen Amerikka-satiirista nimeltään Uncle Sam's on Mars. Tämä energinen, sykkivä ja rankka versio kestää yli kahdeksan minuuttia, ja päivittää hienosti hypnoottisen ja toistoon perustuvan kappaleen säilyttäen kuitenkin jossain määrin alkuperäisen tunnelman. Jotkut ihmettelevät, miksi bändi kierrättää yhä uudelleen vanhoja kappaleitaan, mutta minulla ei ole ainakaan mitään sitä vastaan, sillä kapteeni Brock miehistöineen onnistuu lähes aina saamaan vanhatkin mestariteoksensa kuulostamaan tuoreilta ja mielenkiintoisilta. Tämä toimii! Dave Brock on työstänyt jo jonkin aikaa levyä, jolle hän on luonut uudet musikaaliset pohjat vuonna 1988 kuolleen Robert Calvertin lausumiin runoihin. Bob oli taatusti yksi bändin tärkeimmistä jäsenistä erittäin luovan kirjallisen lahjakkuutensa ja värikkään persoonansa takia, ja ainakin minä odottelen innolla tämän projektin toteutumista. Siksi onkin todella mielenkiintoista saada vähän esimakua tulevasta, koska tällä levylle on otettu mukaan kaksi kappaletta tulevalta The Brock/Calvert Project CD:ltä. Näistä ensimmäinen on nimeltään Small Boy (The Swing), joka on kaunis, rauhallinen ja rummuton maalailu Bobin efektoidun narraation päälle. Oikein kiva pala. Ode to a Time Flowerin sanoitukset lienevät hieman tutummat koville Hawkwind faneille, sillä niitä on joskus 70-luvun alussa bändin keikoilla esitetty. Brockin pohjat ovat tässä kappaleessa paljon rytmisemmät kuulostaen aika paljon 90-luvun teknovaiheen Hawkwindiltä. Puhe on vaikuttava ja syvä, ja teksti ehkä yksi Bobin parhaita sci-fi aiheisia. Hienoa!
Näiden kappaleiden väliin on sijoitettu julkaisun varsinaisesti ainut uusi, uniikki kappale The Reality of Poverty, jossa on mukana myös legendaarinen Arthur Brown sekä ex-High Tide viulisti Simon House, joka on sulostuttanut Hawkwindin soundia moneen otteeseen vuosikymmenien varrella myös koskettimillaan. Kappale alkaa hitaana Brownin lausuessa kantaaottavaa tekstiä hyvin vakuuttavasti. Minuutin jälkeen alkaa nopeampi komppi ja Brockin hieno laulu. Sitten taas hidastetaan, ja jumitellaan jonkin aikaa, ja sitten seuraa lisää Brownin puhetta. Noin kuuden minuutin kohdalla tulee jälleen nopeampi kertosäe, sitten kappale taas hidastuu, ja loppu on melkoisen teknoa. Ihan onnistunut veto, vaikkakaan ei ehkä ihan Hawkwindin parhaimmistoa. Audiopuolen lopettaa (jälleen yksi) uusi versio bändin toistaiseksi ainoaksi jääneestä 70-luvun alun listahitistä Silver Machine, jossa on käytetty Lemmyn laulua. Muuten raidat on ilmeisesti melko pitkälti soitettu uudestaan, vaikka alkuperäinen henki on säilytetty paremmin kuin parissa muussa versiossa, joita kappaleesta on levytetty. Tämä onkin selkeästi paras versio originaalin jälkeen! Kappale on saanut uusia väliosia, ja välillä mennään melko rauhallisissakin merkeissä. Silloin kun rokataan, niin todella rokataan, ja kappale onkin saanut uutta energiaa ja hypnoottista imua. Tässä myös koneelliset osat toimivat hyvin, joten ei voi muuta kuin onnitella onnistuneesta työstä kavereita.
Videopuolelle bändi on valikoinut sekalaisia paloja vuosien varrelta. Ensin tulee rajoitettuna painoksena alun perin VHS:llä julkaistulta Promo Collectionilta napattu Images, joka onkin yksi Hawkwindin parhaita hetkiä 80-90-lukujen taitteesta, jolloin bändillä oli naislaulaja. Tämä on todella hyvä kappale ja videokin on todella psykedeelinen, ja ainakin minä aion hankkia DVD:n nimeltää Space Bandits, jolla tämä tullaan jossain vaiheessa julkaisemaan uudelleen. Ollessaan Autralian kiertueella vuonna 2000 bändi kuvasi ja nauhoitti keikkansa Studio 22 nimisessä paikassa, ja tältä keikalta on levylle otettu mukaan Utopia. Minulla jo olikin epävirallinen versio tästä keikasta, ja täytyy sanoa että Harvey Bainbridgellä ja Simon Housella vahvistettu bändi toimii erittäin hyvin. Varsinkin Harveyn puhe biisin välissä on psykedelian juhlaa
Myös tämä koko keikka ollaan aikeissa julkaista DVD:llä, mikä on hienoa. Sitten seuraa pari kappaletta, jotka tulevat olemaan parilla, vain Hawkwind passin omistaville myytävällä DVD:llä. Lontoon Astoriassa vuonna 2005 nauhoitettu Assassins of Allah on hyvälaatuinen, tosin vain yhdellä kameralla kuvattu päänräjäytys, joka on tajuntaa laajentavien valojen ja tanssijoiden ansiosta oikein miellyttävää katseltavaa. Ääni on moitteeton. VHS:llä alun perin julkaistulta Treworgey Tree Fayre 1989:ltä on napattu Golden Void, joka on kaikessa mahtipontisuudessaan, loistossaan ja kauneudessaan yksi Hawkwindin parhaista biiseistä. Tässä ei kuvan ja äänen laatu ole ihana maksimaalinen, mutta tunnelma on kohdallaan. Tämäkin keikka pitäisi olla jossain vaiheessa saatavilla DVD:llä passin haltijoille. Sitten seuraa levylle uniikkia materiaalia: saamme nähdä miten tanssitytöt treenaavat bändin soitellessa Steppenwolfia farmilla. Itse olisin kyllä mieluummin seurannut bändiä, mutta onhan tämä ihan hauska kurkistus verhojen taakse. Levyltä löytyy vielä pari kuvagalleriaa joiden taustalla soi uusi versio Paradoxista sekä Brockin julkaisematon instrumentaali Dont Be Donkish.
Kaiken kaikkiaan Take Me to Your Future on taatusti hintansa arvoinen paketti näiden avaruuden herrojen kohellusta. Hieman epätasainen levy kuitenkin on, mutta näiden äijien kohdalla se ei oikeastaan haittaa. Brock kumppaneineen on aina halunnut olla ihmisten yhtye, ja siksi heillä ei ole pakkoa tarjota vain täydellisyyteen hiottua lopputulosta. Bändin fanit osaavat arvostaa sitä, että Hawkwind on rehellinen, aito ja rakastaa sitä mitä tekee. Siksi mekin rakastamme heitä!
Secret Eye (ab-oc-16)
Siitä, että muuttaa välillä, voi olla yllättäviäkin etuja. Minä esimerkiksi löysin pakatessani kirjekuoren, jossa oli kolme Secret Eyen viime vuonna julkaisemaan CD:tä, jotka Jeffrey oli lähettänyt minulle arvosteltavaksi, ja jotka olin totaalisesti unohtanut aivan väärään paikkaan. Anteeksi vielä Jeffrey ja kyseiset artistit, kyseessä oli suuri ja täydellinen vahinko! ...Jatkuu » No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, luulisin.
Yksi näistä kadonneista mutta nyt löytyneistä helmistä on Urdogin viimeisin julkaisu Eyelid of Moon. Tämä Rhode Islandin Providencessa majaileva kolmikko (David Lifrieri: kitara, pedaalit, laulu, Jeff Knoch: farfisa, pedaalit, laulu ja Erin Rosendahl: rummut, lyömäsoittimet, laulu) on yksi niistä bändeistä, joiden nimeen olen törmännyt useasti, mutta jota en ollut aikaisemmin kuullut. Paha puute, sillä nämä kaverit vetävät kolmannella levyllään aivan loistavaa, shamanistista, alkukantaista ja psykedeelistä tavaraa. Bändi, joka on keikkaillut mm. Circlen ja Pharaoh Overlordin kanssa tuo minulle mieleen välillä varhaisen Pink Floydin avaruustripillä, Soft Machinen, Amon Düül II:n ja monet muut krautrock aktit ja välillä The Doorsin ekstaattisimmillaan, mutta kuulostaa silti ennen kaikkea itseltään.
Levyn aloittaa melko pienimuotoinen ja lyhyt mukava instrumantaali Nepenthe. Psykedeelinen ja hypnoottinen Robur, the Conqueror alkaa melko rauhallisesti, mutta neljän minuutin kohdalla muuttuu hurjemmaksi. Hienoa tavaraa, jossa on myös laulua. Kahdeksan ja puoli minuuttinen Ani Nie Ma on jaettu kolmeen eri osaan ja on kuin toisesta, mystisestä ja unenomaisesta maailmasta. Todella hieno biisi! Urkuharmonia sisältävä Paths of the Meridians on rauhallinen ja surullinen instrumentaali joka on melkoisen hämärää ja jopa pelottavaa tavaraa. Levyn lopettava nimikkokappale alkaa melkoisen kokeellisena häröilynä, jonka jälkeen lähtee komppi ja naislaulu. Hyvää, ajatonta psykemenoa. Sitten kappale taas rauhoittuu hypnoottiseksi ja monotoniseksi. Oudon kiehtovaa ja todella psykedeelistä tavaraa! Lopuksi kappale vielä kiihtyy ekstaattisiin mittoihin. Aivan upea lopetus loistavalle levylle, josta en keksi muuta valituksen aihetta kuin että se kestää vain alle 40 minuuttia. Tosin musiikilla on ajan kumoava vaikutus, eli ei levyn lyhyyskään todellisuudessa haittaa. Tahdon lisää tällaista!
Camera Obscura Records (CAM076CD)
The Lucky Bishops on yli 10 vuotta yhdessä soittanut ryhmä Dorsetin maaseudulta Englannista. Bändi on julkaissut tätä ennen kaksi levyllistä psykedeelistä voimapoppiaan nyt jo surullisesti edesmenneellä Woronzow -labelillä. Nyt bändi on onnellisesti päässyt australialaisen Camera Obscuran hellään huomaan, joka on toivottavasti taannut heidän siiderivirtansa jatkuvuuden. Unexpect the Expected sisältää 13 tarttuvaa, melodista kappaletta oikein mukavaa, hyvin soitettua ja laulettua psykepoppia. ...Jatkuu » Tästä hyvä esimerkki on levyn aloittava Out of the Whole. The Pilots Gone tuo minulle mieleen Benny Hillin tunnusmusiikin
Melko hassu on myös espanjankielinen Guia de Conversacion. Yleisestä linjasta poiketen Witches on synkempi, tumma kappale, joka pikkupoikani mielestä on mörkömusiikkia
Kiva, ettei aina olla niin aurinkoisia ja iloisia! Yllätyksellinen Stives on kivaa progepoppia ja sisältää myös huuliharppua ja banjoa. Kaunis London Lounge sisältää upeaa laulua, Cake and the Crumbs on paremminkin 60-luvun viihdemusiikkia pienoisin latinovaikuttein.
Upon the Mount on melko progressiivista kamaa tuoden hiukan mieleeni Colosseumin. I Must Destroy My Brain taas tuo mieleen Beatlesin. Beatlesmäinen on myös nätti poppipala K2 jossa on hienoja melodioita. Yksi suosikeistani on oivaa urkutyöskentelyä sisältävä Old Women Laugh joka voisi hyvin olla myös ruotsalaista Dungenia. Seuraava kappale The Leaves on kaunista ja melko rauhallista tavaraa tuoden mieleen vanhan Yesin. Oikein hyvä kappale tämäkin. Levyn päättää countryrock vaikutteinen, pianoa sisältävä No Worries. Oikein mukava levy bändiltä, jossa on hyviä muusikoita, laulajia ja säveltäjiä, ja jotka eivät pahemmin ole kiinnostuneita nykytrendeistä. Tämä levy piristää kivasti, jos olet masentunut ja sisältää myös terveen annoksen huumoria.
UUU Records (UUU003)
Tämä on, niin kuin nimestä voi päätellä, raumalaisen progressiivisen space rock bändin toinen levy. Taipuva luotisuora sai jo ensimmäisellä CD:llään melko paljon huomiota kansainvälisissä avaruus/proge/transsirock ympyröissä, ja uskoisin, että tämä toinen tuotos kasvattaa bändin mainetta entisestään. Debyytti luotti enemmän instrumentaaliseen, usein Ozric Tentacles henkiseen menoon, mutta nyt on mukaan otettu myös laulaja Viking Zulu joka on todellisuudessa edesmenneen Tehosekoittimen Otto. ...Jatkuu » Musiikillisesti mennään kuitenkin melko pitkälti samoja latuja ottaen vaikutteita sekä klassisesta progesta että modernimmasta trancesta. Levyltä löytyy siis sekä perinteisiä soittimia (eksoottisimpana varmaan kantele) että myös ohjelmoituja rumpuja ja sekvenssejä.
Ensimmäinen kappale Out of the Chrysalis alkaa Ozric-tyylisellä sekvenssillä, josta päästään pian Circlen mieleen tuovaan raskaaseen riffiin jossa on myös laulua. Hyvä kappale! Pianolla alkava Sable Road sisältää myös selloa ja on enempi progea tuoden mieleen Gentle Giantin ja laulupuolella Yesin, vaikkakin tämä on kyllä modernimpaa kamaa. Huilu antaa kivasti ilmavuutta. Melkoisen progea mutta enemmän taas Ozricin suuntaan on lyhyehkö North-East Passage jossa on atonaalinen melodia. Instrumentaali tuo välillä mieleen myös Wigwamin. Kaunis ja rauhallinen aloitus kappaleessa Chimaera Monstrosa antaa hyvän lähdön Kingston Wall tyyliseen menoon. Välillä mennään sekvenssien tahdissa, ja sitten kappale muuttuu raskaammaksi, sitten taas rauhoittuu. Oikein hyvä kappale! Trancen puolelle menee selkeästi pari seuraavaa kappaletta. Ohjelmoidut rummut ja syntetisaattorit tuovat Uotilassa mieleen Ozricit ja Hidria Spacefolkin, ihan kiva ja tanssittava instrumentaali. Unaja Infinite Laser jatkaa samaa rataa psykedeelisen trancen maailmaan mutta samalla silti myös rokkaa melko hurjasti. Lopun leijuva synamatto tuo mieleen Hawkwindin ambientpalat. The Crane sisältää taas laulua ja omaa myös rauhallista, hieman outoa ja kaunista näppäilyä kunnes muuttuu raskaammaksi. Aika progressiivinen kappale, jossa on välillä rauhallisempia jaksoja ja joka tuo paikoitellen mieleen Genesiksen. Lopun kannel toimii hyvin. Levyn lopettaa mahtava instrumentaali Äyhö joka tuo mieleen Porcupine Treen jossain Up the Dowstairsin ja The Sky Moves Sidewaysin välimaastossa. Alun tunnelmallinen ambientosuus petaa hyvin tilanteen hevimmälle menolle, jossa kuulemme myös kosketinsoolon.
Kaiken kaikkiaan oikein mainio levy jolla Taipuva luotisuora takaa paikkansa Suomen psykedeelisen ja progressiivisen avaruusrockin kartalla. Englanninkieliset, harmoniset laulutkin toimivat pienoisesta tekotaiteellisuudestaan huolimatta oikein hyvin. Suosittelen lämmöllä!
Secret Eye (AB-OC-28)
Spires That in the Sunset Rise on yhtye, jonka nimeen olin törmännyt parin viime vuoden aikana lukemattomia kertoja, mutta jota en ollut kuullut ennen tätä, heidän kolmatta levyään. Bändin nimi jo antoi vahvan tunteen siitä, että heidän musiikissaan on pakko olla jotain. Ja onhan siinä, paljonkin. 3-vuotiaan poikani ensimmäinen kommentti levyn ensimmäisen kappaleen aikana oli: tämä on kummitusmusiikkia. ...Jatkuu » Melko osuva ilmaus, sillä minusta tämän Bostonilaisen naisnelikon luoma akustisvoittoinen, hyvällä tavalla primitiivinen ja omaperäinen folkmusiikki kuulostaa siltä, kuin elävät yrittäisivät kommunikoida kuolleiden kanssa tai päinvastoin, en ole aivan varma. Soittimina käytetään mm. kitaroita, banjoa, harppuja, viulua, urkuharmonia, mbiraa ja lyömäsoittimia. Soololevyilläänkin loistanut Kathleen Baird omaa hyvin voimakkaan, syvälle tunkeutuvan äänen, ja Petersonien korkeammat äänet luovat hienoja harmonioita. Bändiä on verrattu esim. Comukseen ja Current 93:een, ja välillä meno onkin hyvin apokalyptistä, kuten toiseksi viimeisessä kappaleessa Bee Forms. Musiikilla on aika pelottava mutta samalla hyvin kiehtova ja mukaansatempaava vaikutus. Se on omalla tavallaan psykedeelistä, usein melko vinksahtanutta ja kummallista, mutta samalla hienoa. Morning Song on kansanmusiikkia toiselta puolelta. Hypnoottinen ja vaikuttava Sea Shanty on rytmikkäämpi kuin muut kappaleet. Levyn lopettava Desert Mind on rauhallisempi ja seesteisempi, mutta silti melko outo. Näiden pimujen on oltava vakavasti häiriintyneitä ja minä rakastan sitä! This Is Fire julkaistaan lokakuussa.
Nasoni Records (NASONI 058)
Kymmenenvuotista taivaltaan juhlistava Nasoni on julkaissut 300 kappaleen kirkkaana vinyylinä Vibravoidin demoja ja 22.12.05 Dortmundissa nauhoitettuja livebiisejä, mahtavaa! Minusta kyseessä on kyllä kokopitkä eikä EP, sillä levyllä on pituutta yli 40 minuuttia.
A-puolen aloittaa hieman aikaisemmin Nasonin 10-vuotisjuhlakokoelmalla julkaistu Playing with Beuys demo, joka on takuuvarmaa, Spacemen 3 tyylistä, hypnoottista, monotonista psykerokkia. ...Jatkuu » Oikein hyvä biisi! Sitten seuraa kolme demoversioita myöhemmin bändin mahtavalle Void Vibration levylle päätyneistä kappaleista. Pieniä eroja löytyy varsinaisiin levyversioihin nähden, joten nämä ovat oikein kiinnostavia. Hieno Vivid Vision jyrää raskaaseen space rock tyyliin. Myrskyävä Black and White on yksi bändin vahvimmista teoksista, ja demoversio rokkaa myös aivot hajalle. Kunnon hurjaa psyke/happorokkia. Hitaampi, unenomainen Creepy People on kunnianosoitus LSD:lle. Children of Void on hieman epämääräinen, kummallinen, kokeellinen ja sitaria sisältävä outtake, jota ei muualle ole minään versiona saatavilla.
Livepuolen aloittaa bändin ensimmäisen levyn hittibiisi Lovely Lady Deb ONair joka kertoo siis The Fuzztonesin entisestä kosketinsoittajasta. Ballspeakeristä kuulemme paljon jamia ja sooloilua sisältävän, lähemmäs 18-minuuttisen version. Kyllä tämä yhtye toimii loistavasti myös livenä! Levyn lopettaa editti muualla julkaisemattomasta kappaleesta Mother Sky. Soundi ei näissä livebiiseissä ole mikään hifistin unelma, mutta henkilökohtaisesti olen hyvin onnellinen, että pääsin nämä kuulemaan. Kaikesta saa kuitenkin ihan hyvin selvää, ja bändin live-energia ja huippupsykedeelinen, tajunnan räjäyttävä ote tulee kaikille selväksi. Tämä levy oli oikein mukava yllätys ja luonnollisesti pakollinen hankinta kaikille Vibravoid faneille, vaikkakin Vibraneitsyille suosittelisinkin bändin varsinaisia studiolevyjä ensimmäiseksi kokeiluksi tajunnanlaajenteiden kanssa.
