Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus jättäytyi määrittelemättömän pitkälle tauolle ja ainakin toistaiseksi viimeinen keikka nähtiin Lutakossa lauantaina. Kattavan biisiarsenaalin ja vierailevien tähtienkin täyttämästä illasta seuraavassa.
Lutakon ovella oli klo 22.50 vielä muutaman kymmenen metrin mittainen jono, mikä lupaili varsin täyttä latoa illaksi. Ovella seisoi ennalta-arvattava teksti: "loppuunmyyty". Paikalla tuntui olevan varsin paljon sellaista väkeä, jota ei yleensä Niskalaukauksen tai ylipäänsä Lutakon keikoilla ole tottunut näkemään. ...Jatkuu » Erottuvin joukko oli keski-ikää lähentelevät ihmiset, todennäköisesti bändin jäsenille tavalla tai toisella tuttuja ja sukulaisia, jotka olivat kai päättäneet kunnioittaa viimeistä keikkaa läsnäolollaan jos nyt eivät muuten aivan kaikilla keikoilla olleetkaan käyneet. Hyvin mahtuivat erilaiset ihmiset kuitenkin samaan ihmismereen ahtautumaan, tulikin välillä mieleen että tummassa puvussa voi hyvinkin tulla metallikeikalle, mutta yritäppä svartmörk-tamineissa johonkin pukuihmisiä vilisevään paikkaan.
Jos oli ahdasta ja täyttä Lutakossa yleisön puolella niin oli sitä myös lavalla, ilmeisesti koko kalustoarsenaali oli pystytety lavalle, valoja enempi kuin koskaan muistan Lutakon lavalla nähneeni ja PA:sta lähtien bändin omat releet yrittivät elää rinnan Lutakon vakiokaluston kanssa.
Keikka alkoi arviolta klo 23.20 toistaiseksi tuntemattomaksi jääneen jampan asteltua lavalle ja pyydettyä porukkaa yhteiseen huutoon edesmenneen Dimebag Darellin kunniaksi. Huutoon tosiaan, ehkäpä kyseinen herra oli arvioinut tilannetta ja aavistellut ettei hieman ennen puolta yötä lauantaina saa rock-kansaa hiljentymään edes vakavan asian äärellä. Pantera-teema oli vahvasti esillä illan aikana, yleisössä sekä lavalla näkyi Pantera-paitoja ja biisien välissä kuultiin Niskalaukaus-kitaristien soittelevan tuttuja Pantera-riffejä.
Illan biisit:
Intro
Rajaton rakkaus
Hämmennys ja viha
Hyvä päivä
Nyt on Mies!
Rekkamies
Rajatila
Kylmä tila
Minun oikeus
Häpeän lävistämä
Rahat ja henki
En katso taakse
Juoksevan veden aika
Surupuku
Venäjän orvot
Lumessakahlaajat
Viimeinen päivä taivaan
Alavilla mailla
Biiseistä "Häpeän lävistämän" Timo Rautiainen esitti ilman bändiä, omistaen kappaleen paria viikkoa aikaisemmin edesmenneelle oppilaalleen. Ehkäpä tuo Dimebagin kunniahuutoa ehdottanut kaveri keikan alussa arvioi väärin mahdollisuudet Lutakon hiljentymiseen, sillä tämän biisin aikana Lutakossa oli todella hiiren hiljaista, en ole koskaan vastaavaa nähnyt tai lähinnä kuullut. Ei kännihuudon huutoa, olipa erikoinen kokemus. "Rahat ja Henki" oli biisi, jonka laulajaksi kutsui Mokoma-yhtyeestä tutun Marko Annalan, joka on kyseisen kappaleen sanoittanut. Tätä seurasi heti "En katso taakse", jonka esitti niin ikään kappaleen sanoittaja, eli Tommi Salmela, joka käsittääkseni (ainakin) lauleskelee Tarot-nimisessä yhtyeessä taustoja. Olihan tuo ihan mukava että sanoituksien takana olevat ihmiset nostettiin näin esiin (viimein), mutta ei noiden biisien laulaminen välttämättä ainakaan Timoa paremmin sujunut.
Illan aikana niin yleisön kuin bändinkin tuntui valtaavan varsin haikea tunnelma, bändin soitto kuulosti tarkemmalta kuin koskaan (jostain syystä soittivat kyllä aivan helvetin lujaa) ja yleisö eli viimeisiä rivejä myöten mukana, edes Lutakon kaljakarsinassa ei ollut tavanomaisen flegmaattisia kahden läpytyksen perusryystäjiä. Hieman yllättävää oli että varsinaisissa encore-biiseissä jäätiin noihin kahteen mainittuun eikä aivan outoja harvinaisuuksiakaan setissä mielestäni ollut. Lintu-biisi jäi soittamatta koska "bändimme kosketinsoittajan on erään toisen projektinsa kanssa keikkailemassa jossain Etelä-Amerikassa", kuten Timo asian ilmaisi viitaten siis Nightwish-yhtyeen Tuomas Holopaiseen, joka on aikaisemmin toiminut Niskalaukauksen joillakin keikoilla kosketintaiteilijana. Bändiä taputettiin ja huudettiin kyllä sitkeästi ja pitkään lavalle uudestaan, mutta herrat tyytyivät vain palaamaan lavalle esittämään väsyneen parodian tiernapojista ja kumartamaan syvään. "Kaikki loppuu aikanaan", kuten Pulttiboisista napsittu taustanauha saatteli herrat kenties ja ainakin toistaiseksi viimeisen kerran Niskalaukauksena Lutakon lavalta.
Dead Achilles kiertueen ruumiinvalvojaiset päättyivät Jyväskylään perjantaina 26.11.2004 Turun ja Helsingin raskaan musiikin sävyttämien iltamien jälkeen. Paikalta uupui muissa kaupungeissa nähty Kiuas, joka jo ennakkoon tiedettiin poisjääväksi ja Elenium jättäytyi viime hetkellä saapumasta Suomen Ateenaan. Paikalla olivat siis Manitou, Amoral ja Omnium Gatherum. Seuraavassa enimmäkseen Manitoun edesottamuksista.
Dead Achilles kiertue muodostui siis aikaisemmin Rage of Achilles levy-yhtiölle kuuluneista suomalaisista bändeistä, jotka kiertueella päättivät yhden aikakauden kunkin bändin historiassa em. ...Jatkuu » yhtiön leivissä. Rage of Achilles kai lopetti toimintansa jonkinlaisella järkipäätöksellä tai konkurssilla, noista www-sivujen arvailuista ei oikein tahdo saada selviötä.
Luvassa olisi ollut varsinainen Evening of Kymi Music Plus kun illan esiintyjistä kaksi pitää majaa maamme kaakkoiskulmalla. Amoral ei ilmeisesti pääkaupunkiseutulaisena kuulunut tähän kastiin, mutta tästä huolimatta hieman erikoinen tilanne nähdä entisenä kymiläisenä pari paikkakunnan bändiä samaan aikaan nykyisessä kotikaupungissa. Tilaisuus siis olisi ollut edellisten näkemiseen, valitettavasti oikean megaflunssan toinen aalto alkoi viemään viimeisiä virran rippeitä perjantai-iltana ja illan annista jäi saaliiksi lähinnä Manitoun esitys sekä muutaman biisin verran Amoralia.
Manitou aloitteli hieman vaille klo 23. Ennen keikkaa bändin laulaja Markku Pihlaja piipahti juttusilla ja kertoi että flunssa hieman vaivasi. Liekkö osittain tästäkin johtuen Manitoun keikkasetin kesto oli jotain puolen tunnin luokkaa, seitsemän biisiä. Osasyy on varmaan myös se että kiertueella on muilla paikkakunnilla esiintynyt viisi bändiä ja tällöin soittoaika ollut varmaan ihan sopiva.
Tuo seitsemän biisin setti koostui muutamasta Mad Moon Rising levyltä tutusta vedosta (Blind Eye Open, Mad Moon Rising, Garden of Fallen Kings), parista uudesta, vielä levyttämättömästä biisistä (That Time That Place, Starghost) sekä parista coverbiisistä (Don't Talk to Strangers, Laughing in Hiding Bush). Nuo pari uutta biisiä kuulostivatkin ihan mallikkailta, innolla odotan että seuraavan levyn julkaisusta kuullaan jotain lisäinfoa, bändi kun käsittääkseni on siis tällä hetkellä yhtiötä vailla vaikka Fireboxin kanssa kai jotain virityksiä on ainakin Mad Moon Rising levyn uudelleenjulkaisun osalta. Bändi varmaan oikoo tähän kohtaan kaikki väärinkäsitykseni.
Kokonaisuutena biisivalikoima oli hieman ristiriitainen, paikalle olleet Manitoun tuotantoa tunteneet kuulijat olisivat varmasti halunneet kuulla enemmän Mad Moon Rising -levyn tuttuja biisejä (The Valley of Evergreen näytti olleen biisilistaan kirjattuna lavalla, jostain syystä jäi kuitenkin esittämättä). Toisaalta paikalla näytti olevan paljolti väkeä, jotka olivat tulleet katsomaan noita kahta muuta, hieman raskaamman luokan bändiä ja yleisö oli sellaista, joka ei Manitoun musiikkia entuudestaan tuntenut, jolloin noiden coverbiisien esittäminen oli varmaan ihan perusteltua. Onhan kuitenkin helpompi pureskella pari coveria kuin setillinen täysin tuntemattomia vetoja. Hieman pliisua yleisöä kuitenkin Manitoun suhteen, mutta taitaa olla Lutakossa aina ensimmäisen aktin kohtalo soittaa tyhjälle lattialle kun sivummalla kuhisee kun yleisö ryystää ohraa saavuttaakseen optimaalisen kulttuurinnautintatilan.
Valitettavasti edellä mainituista syistä en ollut oikein motivoitunut seuraamaan Amoralin tai Omnium Gatherumin osuutta illan kokonaisuudesta, joten en ala edes Amoralin osuutta parin biisin perusteella arvioimaan. Ehken alkaisi muutenkaan, musiikkityyli meni tuonne mörkömetallin puolelle siinä määrin vahvasti että olisi pitänyt arviointi suorittaa kymmenen vuotta sitten niin olisivat saaneet arvoisensa kohtelun.
Keikan jälkeen jututin vielä Manitoun rumputykistön tulenjohtajaa, Matti Suhosta, joka valotti hieman Mad Moon Rising levyn re-releasen kohtaloa. Eli aikaisemmin uutisoidut live-raidat uudelleenjulkaisun extroina olivat vahvasti liioiteltuja. Lähinnä teknisten ongelmien takia uudelleenjulkaisulla ei kuulla liveä vaan studiossa veistetty versio Laughing in Hiding Bushista ja yksi tai useampia biisi vanhemmilta demoäänityksiltä remasteroituna.
Kymin Karhulan Sam's Pub saattoi kokea yleisöennätyksensä kun median ylistämän Manitoun progehevimetalli piiskasi hikoilevaa yleisöä lauantaina 23. lokakuuta. Ovatko kasvattikaupungin estraadit jäämässä pieniksi kansainvälisen menestyksen avatessa ovia yhä suuremmille areenoille? Mikä on Mad Moon Rising re-release? Mikä live-äänitys? Näistä seuraavassa, hatariin muistikuviin perustuvassa raportissa.
Palasokerin hyvin virvoittautunut työryhmä osui paikalle hieman ennen iltakymmentä. ...Jatkuu » Sam's pub oli ulko-ovea myöten "täynnä", sekaan mahtui onneksi vielä sen verran että väsytystaktiikalla ja huonoilla jutuilla tuosta muutaman kymmenen neliön tilasta löytyi suhteellisen inhimillinen paikka seurata keikkaa. Itse bändiä ei juuri näkynyt, lähinnä siitä johtuen että "lavan" korkeus oli jokseenkin sama kuin permannon. Soundit sitä vastoin olivat ehkä parasta mitä tuon kokoiseen paikkaan voi ylipäänsä virittää. Bändin innokkuuteen virittää soundit kohdalleen vaikutti varmasti se, että ilmassa kiiri huhuja keikan äänittämisestä ja "live-levystä".
Keikkasetissä kuultiin Mad Moon Rising -levyn oleellisimmat vedot, näiden lisäksi ainakin yksi uusi vielä levyttämätön kipale sekä cover-biisit Judgement Day (Whitesnake) ja Laughing in The Hiding Bush (Bruce Dickinson). Kokonaisuudessaan keikan pituus oli kyllä yllättävän lyhyt, ainakin tuntui siltä vaikkei tarkkaa arviota olekaan siitä kauanko Manitou yleisöä saunotti. Saunotti melkein kirjaimellisesti, Sam's Pubin ilmanvaihto ei liene suunniteltu aivan tuollaiselle väkimäärälle ja loppukeikasta areenan lämpötila oli jo suht infernaalinen. Lyhyesti ja ytimekkäästi arvioituna soittopuoli kulki ihailtavalla sulavuudella ja vaivattoman kuuloisesti, levynteon ja keikkailun myötä soittamiseen on tullut huomattavissa määrin ammattimaista varmuutta. Enpä kehu enempää kun kuitenkin valtaosa lukijoista on jo ensimmäisistä kappaleista päätellyt virheellisesti että kehumme bändiä kaljapalkalla.
Keikan jälkeen Palasokerin piinaavaan pikahaastatteluun joutui laulaja Markku Pihlaja ja rumpali Matti Suhonen. Oleellisimmat uutiset bändiltä olivat juuri vahvistuneet keikat Paul Di'Annon supportina Suomen kiertueella sekä Mad Moon Rising levyn re-release. Miksikö uudelleenjulkaisu kesäkuussa julkaistusta levystä? Manitoun signannut levy-yhtiö Rage of Achilles pisti bisnekset jäihin. Firebox tekee tuon uudelleenjulkaisun, uudelle versiolle tulee tiettävästi bonusraitoina tuo keikallakin kuultu Laughing in Hiding Bush (studioversio) sekä yksi tai useampi live-taltiointi.
Keikkarintamalla Manitoulla riittää tekemistä, seuraavilla keikoilla voi bändiä käydä ihmettelemässä livenä:
Dead Achilles Tour with Amoral, Elenium, Kiuas and Omnium Gatherum
13.11. Nosturi, Helsinki
19.11. Klubi, Turku
26.11. Lutakko, Jyväskylä (ei Kiuasta)
Paul Di'anno tour
29.11. On The Rocks, Helsinki
01.12. Torvi, Lahti
02.12. Klubi, Hyvinkää
03.12. TBA, Oulu
Onko kukaan havainnut että Suomessa olisi missään mediavälineessä noteerattu Rushin Euroopan kiertuetta mitenkään? Palasokerin jo tiedänkin, mutta onko muita?
Sokrumiitti oli totuttuun tapaan menestys:
Taidat lukea liikaa Alibia? ;)
Palasokerin asiantuntevan teknologiatoimituksen käsiin päätyi hieman varomattomasti kaupan hyllystä kurkistellut Creativen MuVO USB-muistikalikka, joka ei arvannutkaan kuinka kovaan syyniin joutuu heti ensimmäisenä käyttöpäivänä. Testiohjelmamme sokkotestimaisuudesta ja arvaamattomista käänteistä seuraavassa.
Laitehan on siis lähinnä USB-liitäntään käypä muistikalikka, noin purukumipaketin kokoinen. Palikan itsessään voi asentaa USB-liitännällä varustettuun tietokonelaitteeseen ja lähinnä Windows -merkkisellä käyttöjärjestelmällä (sodanaikaisia lukuunottamatta) muistin pitäisi löytyä ilman ajureiden asentelua yhtenä uutena kiintolevynä. ...Jatkuu » Näin siis periaatteessa, pikatestissä Windows 2000 ja XP löysivät laitteen käsikirjoituksen mukaan.
Kun kalikka on tunnistunut, voidaan sinne kopioida kuten normaalille levykkeelle tai kiintolevylle tiedostoja, tässä tapauksessa lähinnä .mp3 tai .wma formaatissa jos tiedostoja on myös tarkoitus soittaa. Voihan tuonne työntää muitakin tiedostoja jos on tarve kuljetella mukanaan esim. CV:tään tai testamenttiaan kätevästi Word-dokumenttina. Tiedonsiirtoon kalikka käyttää USB 1.1 standardia, jonka teoreettinen(kin) siirtonopeus taitaa olla jotain muutaman sadan kilotavun luokkaa sekunnissa, joten aivan salamana tuo tässä tapauksessa 128 MB ei täyty, vaan odottelemaan joutuu ehkä muutaman minuutin tai jopa reilut 10 min kun toisessa testikoneesa käytetty USB-hub ei oikein tahtonut suoriutua tiedonsiirrosta normaalilla nopeudella. Käytännössä tiedonsiirtonopeus siis riittää, mutta jos 2 min ennen lähtöön keksii ottaa viimeisimmät mp3-tiedostot mukaansa niin kiire tulee.
Tiedonsiirto on siis suht yksinkertainen toimenpide. Pakkauksessa tulee mukana jokin Creativen oma ohjelmisto, jolla kai voi tehdä saman toimenpiteen tai lajitella biisejä haluamaansa järjestykseen laitteessa (soittojärjestys on siis sama kuin järjestys, missä biisit kopioidaan muistille), mutta tätä pikatestiä varten ei uskallettu ohjelmistoon koskea koska niiden kylkiäisinä koneelle yleensä asentuu joku miekka+karvakypärä -ikäinen versio jostakin avainkomponentista ja muutama kymmen megatavua turhaa kuraa. Ohjelmistoon kuuluu myös formatointisofta, millä voi korruptoituneen muistin formatoida takaisin alkuperäiseen kuosiin. Muistin "oikea" koko on muuten 122 MB, eli 128 MB on taas "japanin megoja".
Soitinosa on rakennettu tuohon samaan muistikalikkaan, eli siinä on kuulokeliitäntä ja normaalit ohjauspainikkeet (Play/Pause, Back/Forward, A-B toisto, Volume +/-) sekä led-valo, joka ilmaisee väreillä toimintaa tai virheitä. Soittokäyttöön tarvitaan kuitenkin sovitin, jossa on yksi AAA-kokoinen paristo sisällä (paristo pakkauksessa). Yhdessä muistikalikan kanssa paketista tulee pienehkön karkkirasian kokoinen, painoa muutama kymmenen grammaa. Paristosovittimeen voidaan kiinnittä pakkauksessa mukana tullut kaulalenkki, jossa on pikalukitus, eli hihnan saa helposti irti tarvittaessa.
Varsinaiset kuulokkeet, jotka kuuluvat pakkaukseen, jäivät tässä tapauksessa testaamatta, koska ilmeni että toinen kuulokkeista toisti ainoastaan mid- ja ylä-äänet. Gigantin näppärä huoltohenkilökunta vaihtoi - sillä aikaa kun asiakasta juoksutettiin myymälässä kyselemässä vaihtokuittia - laitteeseen arviolta noin euron (1 eur) maksavat lelukuulokkeet ja kun myymälähenkilökunta oli todennut ettei vaihdossa ole laitteita tarjota, jäi vaihtoehdoksi lähteä kotiin rahat palautettuina tai laitteen kanssa, joka oli nyt siis varustettu kuulokkeilla, joissa ei ollut ala-alueen kuuluvuusongelmaa kummassakaan kuulokkeessa. Näin sitä kustiin asiakasta silmään oikein lirinällä, mutta Creativen kuulokkeita ei voi arvostaa monenkaan euron arvoisiksi, joten tappion kokoluokka oli muutama euro ja laite jäi "viriteltynä" jatkamaan testiä. Oikeilla kuulokkkeilla (Philipsin järeämmät kuppiluurit ja Sonyn paremmat napit) soundit ovat ihan toimivat, ainakin laitteen antaman yleisen laatuvaikutelman huomioonottaen. Alkuperäisistä kuulokkeista sen verran, että toinen ilmeisesti oikein toiminut kuuloke kuulosti kyllä suht jämäkältä nappikuulokkeeksi, mutta oli kyllä törkeän näköinen kiiltäväksi kromattuna. Paitsi tietysti jos haluaa herättää huomiota.
Itse laitteen käyttö ei ole niinkään intuitiivista, mutta on aika tyypillistä Creativelle, ainakin Nomad sarjan tuotteille. Virta laitteeseen sen ollessa paristopidikkeeseen asetettuna kytketään painamalla Play-painiketta arviolta 5-10 sekuntia, mikä tuntuu hieman liioitellulta ajalta. Sama toistuu sammutettaessa, eli laite menee lyhyellä painalluksella Pause-tilaan, missä sitten pysyy ainakin kohtuuttoman pitkän ajan. Biisien eteen- ja taaksepäin kelaaminen on suhteellisen nopeaa, jos kerralla hypätään biisi tai kaksi, mutta jos haluaa hypätä esim. kymmenen kipaletta eteenpäin, kestääkin haetun biisin alun hakeminen useita sekunteja, pahimmillaan arviolta 10-15 sekuntia. Volume-säätö toimii samanlaisella jouhevuudella, eli äänenvoimakkuuden nopea säätäminen ei onnistu naputtamalla tai nappia pohjassa pitämällä vaan on tyydyttävä odottelemaan että voimakkuus hiljalleen seilaa haluttuun kohtaan.
Kokonaisuutena tämä suht yksinkertainen värkki on kyllä toimiva pakkaus jos onnistuu laitteen löytämään testilaitteen hintaan (49 eur) tai edullisemmin. Hyllynreunahinta näytti olevan 99 eur, mikä on kyllä ehdottomasti liikaa tästä vehkeestä. Toimivilla kuulokkeillakin.
[img]juttukuvat/atk/muvo02.jpg" class="colorbox">
Laitehan on siis lähinnä USB-liitäntään käypä muistikalikka, noin purukumipaketin kokoinen. Palikan itsessään voi asentaa USB-liitännällä varustettuun tietokonelaitteeseen ja lähinnä Windows -merkkisellä käyttöjärjestelmällä (sodanaikaisia lukuunottamatta) muistin pitäisi löytyä ilman ajureiden asentelua yhtenä uutena kiintolevynä. ...Jatkuu » Näin siis periaatteessa, pikatestissä Windows 2000 ja XP löysivät laitteen käsikirjoituksen mukaan.
Kun kalikka on tunnistunut, voidaan sinne kopioida kuten normaalille levykkeelle tai kiintolevylle tiedostoja, tässä tapauksessa lähinnä .mp3 tai .wma formaatissa jos tiedostoja on myös tarkoitus soittaa. Voihan tuonne työntää muitakin tiedostoja jos on tarve kuljetella mukanaan esim. CV:tään tai testamenttiaan kätevästi Word-dokumenttina. Tiedonsiirtoon kalikka käyttää USB 1.1 standardia, jonka teoreettinen(kin) siirtonopeus taitaa olla jotain muutaman sadan kilotavun luokkaa sekunnissa, joten aivan salamana tuo tässä tapauksessa 128 MB ei täyty, vaan odottelemaan joutuu ehkä muutaman minuutin tai jopa reilut 10 min kun toisessa testikoneesa käytetty USB-hub ei oikein tahtonut suoriutua tiedonsiirrosta normaalilla nopeudella. Käytännössä tiedonsiirtonopeus siis riittää, mutta jos 2 min ennen lähtöön keksii ottaa viimeisimmät mp3-tiedostot mukaansa niin kiire tulee.
Tiedonsiirto on siis suht yksinkertainen toimenpide. Pakkauksessa tulee mukana jokin Creativen oma ohjelmisto, jolla kai voi tehdä saman toimenpiteen tai lajitella biisejä haluamaansa järjestykseen laitteessa (soittojärjestys on siis sama kuin järjestys, missä biisit kopioidaan muistille), mutta tätä pikatestiä varten ei uskallettu ohjelmistoon koskea koska niiden kylkiäisinä koneelle yleensä asentuu joku miekka+karvakypärä -ikäinen versio jostakin avainkomponentista ja muutama kymmen megatavua turhaa kuraa. Ohjelmistoon kuuluu myös formatointisofta, millä voi korruptoituneen muistin formatoida takaisin alkuperäiseen kuosiin. Muistin "oikea" koko on muuten 122 MB, eli 128 MB on taas "japanin megoja".
Soitinosa on rakennettu tuohon samaan muistikalikkaan, eli siinä on kuulokeliitäntä ja normaalit ohjauspainikkeet (Play/Pause, Back/Forward, A-B toisto, Volume +/-) sekä led-valo, joka ilmaisee väreillä toimintaa tai virheitä. Soittokäyttöön tarvitaan kuitenkin sovitin, jossa on yksi AAA-kokoinen paristo sisällä (paristo pakkauksessa). Yhdessä muistikalikan kanssa paketista tulee pienehkön karkkirasian kokoinen, painoa muutama kymmenen grammaa. Paristosovittimeen voidaan kiinnittä pakkauksessa mukana tullut kaulalenkki, jossa on pikalukitus, eli hihnan saa helposti irti tarvittaessa.
Varsinaiset kuulokkeet, jotka kuuluvat pakkaukseen, jäivät tässä tapauksessa testaamatta, koska ilmeni että toinen kuulokkeista toisti ainoastaan mid- ja ylä-äänet. Gigantin näppärä huoltohenkilökunta vaihtoi - sillä aikaa kun asiakasta juoksutettiin myymälässä kyselemässä vaihtokuittia - laitteeseen arviolta noin euron (1 eur) maksavat lelukuulokkeet ja kun myymälähenkilökunta oli todennut ettei vaihdossa ole laitteita tarjota, jäi vaihtoehdoksi lähteä kotiin rahat palautettuina tai laitteen kanssa, joka oli nyt siis varustettu kuulokkeilla, joissa ei ollut ala-alueen kuuluvuusongelmaa kummassakaan kuulokkeessa. Näin sitä kustiin asiakasta silmään oikein lirinällä, mutta Creativen kuulokkeita ei voi arvostaa monenkaan euron arvoisiksi, joten tappion kokoluokka oli muutama euro ja laite jäi "viriteltynä" jatkamaan testiä. Oikeilla kuulokkkeilla (Philipsin järeämmät kuppiluurit ja Sonyn paremmat napit) soundit ovat ihan toimivat, ainakin laitteen antaman yleisen laatuvaikutelman huomioonottaen. Alkuperäisistä kuulokkeista sen verran, että toinen ilmeisesti oikein toiminut kuuloke kuulosti kyllä suht jämäkältä nappikuulokkeeksi, mutta oli kyllä törkeän näköinen kiiltäväksi kromattuna. Paitsi tietysti jos haluaa herättää huomiota.
Itse laitteen käyttö ei ole niinkään intuitiivista, mutta on aika tyypillistä Creativelle, ainakin Nomad sarjan tuotteille. Virta laitteeseen sen ollessa paristopidikkeeseen asetettuna kytketään painamalla Play-painiketta arviolta 5-10 sekuntia, mikä tuntuu hieman liioitellulta ajalta. Sama toistuu sammutettaessa, eli laite menee lyhyellä painalluksella Pause-tilaan, missä sitten pysyy ainakin kohtuuttoman pitkän ajan. Biisien eteen- ja taaksepäin kelaaminen on suhteellisen nopeaa, jos kerralla hypätään biisi tai kaksi, mutta jos haluaa hypätä esim. kymmenen kipaletta eteenpäin, kestääkin haetun biisin alun hakeminen useita sekunteja, pahimmillaan arviolta 10-15 sekuntia. Volume-säätö toimii samanlaisella jouhevuudella, eli äänenvoimakkuuden nopea säätäminen ei onnistu naputtamalla tai nappia pohjassa pitämällä vaan on tyydyttävä odottelemaan että voimakkuus hiljalleen seilaa haluttuun kohtaan.
Kokonaisuutena tämä suht yksinkertainen värkki on kyllä toimiva pakkaus jos onnistuu laitteen löytämään testilaitteen hintaan (49 eur) tai edullisemmin. Hyllynreunahinta näytti olevan 99 eur, mikä on kyllä ehdottomasti liikaa tästä vehkeestä. Toimivilla kuulokkeillakin.
[img]juttukuvat/atk/muvo02.jpg" border="0"/ style="width:98%">
(kuvan kuulokkeet ovat Gigantin "custom-takuuvaihto")
Firmwaren päivityksellä (kyllä, nykyään osaavat tehdä jopa muistitikkuja, joissa on paska firmware tehtaalta lähtiessä) soittimeen löytyi muutama lisäominaisuus, esim. aikaisemmin laite ei muistanut missä biisissä ja kohdassa oli painettu stoppia (laite siis sammutettu) vaan toisto alkoi ensimmäisestä biisistä, mutta tämä uusi versiopa muistaakin ja jatkaa siitä. Toinen ominaisuus, joka tuli ilmi pidemmällä käytöllä, on pariston kesto, paketissa ollut alkaali-AAA-paristo kesti arviolta 20 h, kyseisen tuntimäärän jakautuessa suht tasaisesti yhden viikon ajalle.
Haa. Yllätys, yllätys, Creativen webbisivuilta.. Ei olisi äkkiä arvannutkaan...
Vehjes otti nokkiinsa kun yritin siirtää liian isoa tiedostokasaa kerralla ja hävitti firmwarensa eli tikku ei tunnistunut enää missään laitteessa. Firmwaren "päivitys" auttoi asiaan ja taas toimii.
Farmer's Market on kyllä kova nimi, nyt harmittaa kun ei tullut bongattua että ovat Suomessa keikalla, olisi varmasti tullut lähdettyä. Ainakin studiokiekolla heillä on kyllä naisvokalisti (tai useampia kehissä), kuvassa näkyy vain nuo mainitut pari jamppaa, kai heillä muitakin oli mukana?
Eikä ollut. Summerjazzeilla? Vittu, oonko mä kahdesti missanut Farmer's Marketin... "Kantsis kai vähän ajatella ettei kulje kuin unessa"
Kotka, 18. kesäkuuta 2004. Pitkän linjan progehevinimi Manitou juhlisti ensimmäisen levynsä, The Mad Moon Risingin, julkaisua Kotkan Yellowstone -baarissa kesäkuisena perjantaina. Pitkän linjan nimi siinä mielessä, että ennen tätä virallista pitkäsoittoa bändi on julkaissut viisi demoa, ensimmäisen näistä jo vuonna 1998. Aihetta juhlaan siis oli, vuosien vaivannäkö oli levydiilin myötä tuottanut loistavan levyn (arvostelu täällä). ...Jatkuu » Palasokeri oli luonnollisesti paikalla, raportti illan vivahteikkaista tapahtumista seuraavassa.
Hieman odotuksistamme poiketen heviluolaksi muuttuneessa Yellowstonessa ei ollut klo 22 jälkeen vielä juurikaan suuren urheilujuhlan tuntua, ei edes vaikka Antti Tuisku oli samaan aikaan esiintymässä samassa kaupungissa ajaen ehkä kaikki musiikin ystävät Yellowstoneen. Hiljalleen tuttu ja tuntematon, kovin muusikkovoittoinen yleisö alkoi kuitenkin kertyä paikalle ja lämmittelybändin, Domination Blackin, aloittaessa arviolta klo 23 jälkeen paikka oli ns. "täynnä", eli ei vielä Täynnä, kuten ravintolat tuppaavat välillä olemaan.
Domination Black veivasi ilmeisen kohtuullisen setin, valitettavasti Palasokerin toimittajakunta oli vielä tässä vaiheessa keskittynyt nestetasapainon säätelyyn, joten kattavaa kuvaa ei bändin lavatyöskentelystä uskalleta edes tyypilliseen tapaan arvaamalla tähän laittaa. Lauluvokalisti toi useammalla tapahtumaa seuranneelle ihmisille mieleen Rob Halfordin (Judas Priest) ja kuultiinhan setissä coverina Priestin Breaking The Law, joten yksi bändin vaikuttajista lienee selvä. Koska tämä DB:n keikka-arvio jää tässä nyt näin valitettavan köyhäksi niin lupaamme arvostella loppuillasta lehdistökappaleena käteen lyödyn demo-kiekon lähitulevaisuudessa.
Domination Black
Yellowstone paikkana luokiteltaisiin kai kohtuukokoiseksi pubiksi, jonka naapurissa on huomattavasti isompi ja yökerhomaisempi Livinstone. Jälkimmäinen mesta on kesän ajan suljettu (miksi? ei selvinnyt meille...), joten Manitoun oli tyydyttävä Yellowstonen lattialavaan. Keikka olisi ollut näyttävämmän näköinen jos estraadi olisi ollut Livinstonen puoli, mistä löytyy oikea "lava" ja enemmän tilaa. Toisaalta nyt Yellowstone oli juuri sopivasti täynnä ja tunnelma hyvä, isommalla estraadilla olisi saattanut jäädä tila väljäksi ja toisaalta Livinstonen teinimaine olisi saattanut houkutella paikalle myös asiakaskuntaa, jotka haluavat baarissa kuulla "hyvää bobaa, vaik jotain Aidolsii" ja "jorata", eivät siis ehkä aivan Manitoun kohdeyleisöä. No, jossittelut sikseen ja asiaan.
Manitou
Puolen yön ylittyessä yleisöä oli tullut vielä jonkin verran lisää (tai oma kulku muuttunut muihin törmäilyksi) kun Manitoun heviparonit "kipusivat" lavalle noin klo 00.15. Yleisöä pakkautui kohtuullisesti aivan lavan läheisyyteen heti aluksi, outo ilmiö varautuneiden kotkalaisten keikkakulttuurissa. Setti alkoi napakasti kappaleella Bling Eye Open. Alkuun vanhaa soundipoliisia ahdisti soundien puuroisuus, mikä nyt ei ehkä ollut yllätys kun pienessä tilassa kuusi äijää veivaa proge-vivahteista metallia. Myöskään soolokitaraa olisi kuunnellut mielellään, se ei aina oikein tahtonut erottua. Niin, genre mihin Manitoun musiikki pitäisi jonkun lokeroijan iloksi laittaa on jutun kirjoittajalle enimmäkseen epäselvä, joten lupaan käyttää joka kerta erilaista luonnehdintaa. Soundihommassa ratkaisu oli kuitenkin keikan aikana puuroon tottuminen ja ilmeisesti myös miksaajan toimenpiteet asian eteen vaikka epäilenkin jälkimmäistä mahdollisuutta edellä kuvatun kokoisessa paikassa. Ammattitaidolla Manitoun soittajat kukin alueensa hoitivat, tämän kirjoittaja kun näkee Manitoun keikalla ehkä vuoden tai kahden välein, joten edistyminen on helppo havaita. Ylisanat soiton ja laulannan vahvuuksista löytynee tuolta em. levyarvostelusta, joihin ei ole muuta lisättävää kuin että samat temput onnistuvat livenäkin. Kokonaisuutena Manitousta löytyy juuri sopivassa suhteessa virtuoosimaista teknistä osaamista ja tyylitajua, mikä tuottaa biisejä, joita pystyy kuuntelemaan muutkin kuin kitaransoitonopettajat ja kylän nopein rumpali.
Settilista:
1. Blind Eye Open
2. Ancestral Territories
3. Drifting Shadows
4. Mad Moon Rising
5. Valley of Evergreen
6. Starghost (uusi nopea biisi)
7. Machine Mind
8. Garden of Fallen Kings
9. That time... and place (uusi hidas biisi)
10. Wish I could Sleep
encore:
11. Race of Malice
Encorebiisi Race of Malice oli kuulemma lempinimeltään Vapautuksen Hiiret, hah, sanaleikki. Ja Valley of Evergreen onkin kuulemma Kymenlaakson uusi maakuntalaulu. Sopii hyvin. Ja Garden of Fallen Kingistä oli Markulla vähän alatyylinen luonnehdinta spiikissä, joka näin siistittynä saattaisi olla "Näin käy kun kuningatar ei anna..."
Kiertuekrääsä oli muuten hinnoiteltu todella mukavasti: tyylikäs t-paita 12e ja laadukas huppari 23e! Kauppa kävi hyvin. Nyt on Palasokerin toimittajillakin sitten vaatteita. Tosin hinta kuulemma oli tosiaan ihan omakustannehinta (kiitos Masa tiedosta), eli bändi jakoi paidat pois ilman katetta. Toista se oli Stadikalla, kun Metallican rumat t-paidat olisivat makseneet 30e ja huppari fucking 90e!
[img]juttukuvat/bandikuvat/manitou/pManitoureleaseg1.jpg" class="colorbox">
Encorebiisi Race of Malice oli kuulemma lempinimeltään Vapautuksen Hiiret, hah, sanaleikki. Ja Valley of Evergreen onkin kuulemma Kymenlaakson uusi maakuntalaulu. Sopii hyvin. Ja Garden of Fallen Kingistä oli Markulla vähän alatyylinen luonnehdinta spiikissä, joka näin siistittynä saattaisi olla "Näin käy kun kuningatar ei anna..."
Kiertuekrääsä oli muuten hinnoiteltu todella mukavasti: tyylikäs t-paita 12e ja laadukas huppari 23e! Kauppa kävi hyvin. Nyt on Palasokerin toimittajillakin sitten vaatteita. Tosin hinta kuulemma oli tosiaan ihan omakustannehinta (kiitos Masa tiedosta), eli bändi jakoi paidat pois ilman katetta. Toista se oli Stadikalla, kun Metallican rumat t-paidat olisivat makseneet 30e ja huppari fucking 90e!
[img]juttukuvat/bandikuvat/manitou/pManitoureleaseg1.jpg" border="0"/ style="width:98%">
Keikan jälkeen änkesimme pressikorttien turvin fanilauman läpi backstagelle ja jututimme hieman Manitoun miehistöä levynteon tunnelmista. Tulevaisuuden suunnitelmistakin olisi voinut kysyä jos olisi muistanut. Pari uutta vielä julkaisematonta biisiä kuultiin keikkasetissä, joten uutta kiekkoa kai voidaan alkaa jo odotella? Lupaavilta kuulostivat, vaikkei tällainen musiikki ehkä ensikuulemalta iske kuin koivuhalko takaraivoon. Noista tunnelmista lisää seuraavassa Manitou-artikkelissa, viimeistään loppukesästä. Mainittakoon, että ilta backstagella päättyi kitaristien Antti ja Markus esittämään "Mummi ja Pappa"-kuvaelmaan, josta kuva alla. Eli takahuoneessa oli todella raju meininki!
Jos haluat tehdä jotain suomalaisen hevikkään progerockin hyväksi, tee seuraavaa: Radio Cityltä pitäisi löytyä Manitoun kiekko, joten pistä toivepostia vaikka Rautakanki -ohjelmaan tai vielä rohkeampi veto on Työpaikkarock (biisi pitää tietysti toivoa listalle) ja toivo Manitoun Mad Moon Rising biisiä. Ja tuo kiekko kannattaa tietysti ostaa, tuskin ne sitä radiossa NIIN paljon soittaa. Jos arvosteluissa mainitut esikuvabändit jo omasta hyllystä löytyvät, taatusti et pety. Ja nämä eivät olleet edes maksettuja mainoksia...
---
Toistensa muistikuvia paikkaili koko Palasokeri.comin johtoryhmä. Kuvat : Pasi Sundqvist.
Toinen kerta toden sanoi. Tällä kertaa pääsin (ja muutama muukin pääsi) sentään esiintymispaikalla sisätiloihin ihastelemaan Deep Purple tribuuttibändiä. Tosin bändi oli eri, mutta biisit varmaankin samat. Suurelta osin ainakin. Jyväskylässä ties kuinka monetta kertaa järjestetyn Summerjazzin ohjelmistosta ei tahtonut löytyä oikein mitään tuttuja nimiä, mutta Syvä Lohenpuna kiinnosti sen verran että keikasta seuraavassa.
Muutama viikko aikaisemmin yritimme Palasokerin asiantuntevalla journalistiporukalla katsomaan Deep Purple tribuuttia (Purple Society)Jazz Bar:ssa, mutta varmasti ajoissa ollut juopporetkueemme ei päässyt tuulikaappia pidemmälle. ...Jatkuu » Tämä nyt ei välttämättä johtunut ryhmämme humalatilasta (no olisi ehkä voinut siitäkin johtua) vaan portsarin tylystä ilmoituksesta että sisään ei oteta ketään (paitsi jonon ohi kiiruhtaneet ystävät, tutut tai muuten vain ruskeakieliset) ellei ulos tule väkeä. Onkin hyvin todennäköistä että klo 22 lauantai-iltana baariin pääsylipun ostaneet ihmiset poistuvat sieltä. Eipä tuossa mitään, kun elää niin pettyy. Jos Jazz Barissa haluavat yhtään asiakaspalveluun panostaa niin sille 50-100 hengen jonolle kannattaisi käydä vihjaisemassa että melko varmasti seisovat tunnin jonossa näkemättä bändiä, jota ovat tulossa katsomaan.
Mennään kuitenkin asiaan kun tuli painavimmat huolet kerrottua. Selailin jo hyvissä ajoin ennakkoon Summerjazzin webbisivuilta sopivia akteja, jotka voisi käydä katsomassa kun näytti siltä, että poikkeuksellisesti olisin Jyväskylässä jazzien aikaan. Liekkö sitten syynä suht kevyet kuvaukset bändeistä kun esiintyjien joukosta ei tuntunut löytyvän oikein mitään, mihin tarttua. Eli jos ei esiintyjiä niminä tuntenut entuudestaan, oli aika heikoissa kantimissa löytää jotain, mitä menisi katsomaan. Mieleen jäi lähinnä Syvä Lohenpuna, lähinnä sekin sen takia että tunnistin soittajien joukosta muutaman nimen (aina hyvä keino valita turvallista musiikkia, vieraat voivat soittaa vaikka jotain aivan uppoaoutoa).
Jazzit tulivat ja melkein menivät, lauantai-iltana päätin lähteä jokseenkin ex-tempore tsekkaamaan Lohenpunan etteivät mene jazzit aivan kokonaisuudessaan ohi. Tämä kannatti. Valitettavasti Syvä Lohenpuna oli ensimmäisen settinsä ehtinyt esittämään ennen saapumistamme paikalle Bar 68:aan, mutta toisen setti alkoi muutaman minuutin odottelun jälkeen. Speed Kingillä nimittäin, mistä jatkoi Woman from Tokyo. Alkupään biiseissä tuntui olevan vielä hieman hakemisen tuntua, mutta yleisöönkin alkoi löytymään eloa Stormbringer biisillä. What's Goin' On Here (muistaakseni) oli hieman erikoisempi valinta tribuuttibändin ohjelmistoon, ruotuun palattiin kuitenkin nopeasti Perfect Strangersilla. Kuten edellisestä ehkä jo huomasittekin, oli biisilista huolestuttavan kattava siihen nähden mitä olen aikaisemmin onnistunut keikoilta raportoimaan, joten tilanteen pelastaakseni aionkin nyt arvata loput biisit. Eli kakkossettiin tuli vielä Highway Star ja Burn. Tai sitten Burn oli kolmossetissä, mutta taitaa olla jokseenkin sama. Tuossa tuli mainittua sitten kolmossetin biisitkin, edellisten lisäksi Smoke on The Water ja Black Night kuultiin ainoastaan kerran. Ja ehkä biisi tai kaksi muita, joita en muista.
Palataanpa kuitenkin tuohoon Burniin vielä. Jos noiden muiden biisien kohdalla oli yleisö myhäillyt tyytyväisenä ja hytkynyt mikrokeinuntaa biisien tahtiin, veti bändi yleisön puolelleen Burnilla. Varsinkin Timo Heinonen (laulu), jonka tulkinta biisistä ei kalpene alkuperäisesityksistä. Oikeasti (aikuisten, hehee), yleisö oli aivan haltioissaan ja niin tuntuivat olevan kriitikotkin mikäli on yhtään uskominen heidän kirjoittamiaan juttuja keikasta (esim. Keskisuomalainen). Eikä käy muuta bändiä moittiminen, remmissä taisi olla vanhan liiton taitajia, vaikkeivät nimet suoranaisesti olleet meikäläiselle kovinkaan tuttuja. Eli, Lohenpuna bändi oli siis : Hannu Leppänen (rummut), Juhani Syrjälä (kitara), Pekka Lampinen (basso), Timo Heinonen (laulu) ja Tommi Karhusaari (kosketinsoittimet). Toivottavasti joku ystävällinen kommentoija tietää kertoa ne superprojektit, missä nämä herrat ovat soittaneet aikaisemmin tai nykyään. Sen verran historiaa Syvän Lohenpunan synnystä kuultiin keikalla että itse primus motor projektille on rumpali Hannu Leppänen, joka oli nuo muut herrat houkutellut mukaansa soittelemaan Deep Purple covereita. Pieteetillä hemmot tonttinsa hoitivat, välillä oli jo hieman epätodellista kuunnella sooloja kun ne tuntuivat olevan varsin lähellä alkuperäistä (näin maallikkona en uskalla väittää että olisi nuotilleen vedetty originaalien mukaan). Näin tarkkaan treenattujen biisien takia hieman ihmetytti seteissä monien biisien toistaminen, olisi kai samalla vaivalla muutaman lisäraidankin treenannut, kai Purplella muutama muukin hitti olisi löytynyt. Soundipoliisikaan ei keksi mitään hyväksyvää hyminää kummempaa sanottavaa, joten kokonaisuutena varsin toimivat setit.
Aika jees keikka, lisää tällaista, missä yleisöllä on yhtä mukavaa kuin bändillä. Tai toisinpäin.
Edellisestä venenäyttelykäynnistä ehtikin vierähtämään äkkiä arvioiden kolme vuotta. Jos siis puhutaan tästä maan suurimmasta näyttelystä vuosittain helmikuussa Helsingin messukeskuksessa. Teräväsilmäinen reportteriryhmämme kävi arvioimassa tämän kauden trendit veneilyyn ja mitä kauheuksia on odotettavissa mökkinaapurin rantaan.
Visiittimme osui näyttelyn viimeiselle lauantaille (14.2.) ja messukeskus tuntui olevan varsin täynnä jo heti aamusta. Siitäkin huolimatta että messut olivat ainakin joiden lähteiden mukaan siis suuremmat kuin koskaan aiemmin. ...Jatkuu » Vaan mitä jäi käteen?
Päällimmäisenä näyttelystä jäi mieleen sen ristiriitaisuus. Suurimmassa hallissa kromi kiilsi kilpaa kiilloitetun muovin kanssa ja rokki soi. Toisessa hallissa esillä oli puuveneitä, purjeveneitä ja kilpapurjehdusta. Tähän sekoitettiin sitten pari hallillista helppoheikkejä, etäisesti veneilyyn tai vapaa-ajanviettoon liittyvät näytteilleasettajat ja bonuksena krääsäkauppiaat jotka varmaankin ovat kaikkien messujen vakiovieraita. Jokaiselle jotakin, siinä varmaan messujärjestäjien motto, mutta testiryhmämme oli aika yksimielisesti sitä mieltä että tavaraa oli aivan liikaa esillä ja viisi tuntia kestänyt läpimarssimme riitti ainoastaan näyttelyn pääpiirteiseen silmäilyyn. Mutta, kerrataanpa kuitenkin joitakin yksityiskohtia.
Suurimman osan messualueesta olivat vallanneet yllätyksettömästi moottoriveneet. Aikaisempiin vuosiin verrattuna silmiinpistävää oli vakioveneiden rinnalle ilmestyneet mitä ihmeellisimmät vesikulkuneuvot, näistä vesiskootterit ja moottorikajakit ehkä sieltä tavanomaisimmasta päästä. Näihin osittain liittyen kromin ja muovin kiilto oli poikkeuksellisen näkyvää, 90-luvun ns. "jenkkiveneet" näyttäisivät olevan tuloillaan toista aaltoaan markkinoille. Ehkäpä pahimpien "muskelivenevuosien" viritelmiä ei enää nähdä, mutta kyllä nytkin oli tarjolla veneitä, jotka tuntuvat olevan suurelta osin täysin sopimattomia Suomen oloihin. Ainakin maallikko helposti kuvittelisi että valkoiset nahkapenkit ja useiden neliöiden auringonottotasot eivät ole kovinkaan oleelliset saati toimivat varusteet kesän - sellaisen, jona se yleensä meille näyttäytyy - viettoon. Ehkäpä jos rahaa on kuin roskaa niin omakotitalonhintaisen veneen käytettävyydellä ei olekaan niin väliä. Ei voi tietää, ei ole sattunut omalle kohdalle.
[img]juttukuvat/vene2004/vene2004-04.jpg" class="colorbox">
Suurimman osan messualueesta olivat vallanneet yllätyksettömästi moottoriveneet. Aikaisempiin vuosiin verrattuna silmiinpistävää oli vakioveneiden rinnalle ilmestyneet mitä ihmeellisimmät vesikulkuneuvot, näistä vesiskootterit ja moottorikajakit ehkä sieltä tavanomaisimmasta päästä. Näihin osittain liittyen kromin ja muovin kiilto oli poikkeuksellisen näkyvää, 90-luvun ns. "jenkkiveneet" näyttäisivät olevan tuloillaan toista aaltoaan markkinoille. Ehkäpä pahimpien "muskelivenevuosien" viritelmiä ei enää nähdä, mutta kyllä nytkin oli tarjolla veneitä, jotka tuntuvat olevan suurelta osin täysin sopimattomia Suomen oloihin. Ainakin maallikko helposti kuvittelisi että valkoiset nahkapenkit ja useiden neliöiden auringonottotasot eivät ole kovinkaan oleelliset saati toimivat varusteet kesän - sellaisen, jona se yleensä meille näyttäytyy - viettoon. Ehkäpä jos rahaa on kuin roskaa niin omakotitalonhintaisen veneen käytettävyydellä ei olekaan niin väliä. Ei voi tietää, ei ole sattunut omalle kohdalle.
[img]juttukuvat/vene2004/vene2004-04.jpg" border="0"/ style="width:98%">
Uusi ilmiö näyttelyssä oli se, että moniin isompiin veneisiin piti olla ajanvaraus, jota toiset näytteilleasettajat noudattivat tarkemmin kuin toiset. Valitettavasti mukaan ei sattunut Palasokerin pressikorttia, millä olisi kerrankin voinut kokeilla sen mitättömyyden sisäänpääsyä tingattaessa. Tästä johtuen emme päässeet ollenkaan vierailemaan näyttelyn kalleimmassa veneessä, ehkäpä jo siksi ettemme kenties näyttäneet tarpeeksi varteenotettavilta asiakkailta ko. paatin ostajiksi, olihan kyseisellä muovilaatikolla hintaa vajaat miljoona euroa.
Näyttelyn kalleimman veneen peräpeili, tämän lähemmäksi meitä ei päästettykään
Paikalla kyllä taisi olla tosiostajiakin, visiittimme osuessa reilu viikko messujen avajaisista, moni vene oli jo löytänyt ostajansa tai sitten näytteilleasettajat halusivat antaa vain kuvan kilpailijoilleen siitä että kauppa käy. Kauppa kävi Saunalahden ja/tai Batteryn osastolla, tiedä sitten kumpaa markkinoitiin enemmän. Rokki soi ja kauniit naiset kalastelivat yllättäen niin miesvoittoista messuväkeä osastolle, kai tarkoituksena oli myydä Saunalahden liittymiä tai jotain muuta yhtä vähän veneilyyn liittyvää. Kansaa oli tuolla osastolla olleen tummanpuhuvan pikaveneen (kts. kuva alla)ympärille kerääntynytkin, kampanjan idea kai on saada elämänsä kyydit ko. veneellä jos avaa gsm-liittymän. Mitähän näemme seuraavaksi operaattorikilvassa...
Veneilyyn enemmän tai vähemmän liittyvien harrastusosastojen tienoilta löytyi mielenkiintoisiakin näytteilleasettajia, mutta kyllä parhaasta päästä oli sukellusnäytösosasto, jossa vajaan metrin syvyisessä altaassa oli pari sukeltajaa, jotka näkyivät veden päälle tummina hahmoina ja ilmakuplina. Varsin antoisa näytös katselijoille.
Ehkä näyttelyn koomisin osasto oli kuitenkin jonkinlainen kumiveneen, ultralight lentokoneen ja riippuliitimen risteytys. Varmaan ihan toimiva ratkaisu ja monikäyttöinen laite, mutta kieltämättä naurettavan näköinen ilmestys (kuvittele siis kumivene, mihin on asennettu riippuliitimestä siipi ja polttomoottori pyörittämään työntöpotkuria), vehje on siis ihan oikea lentokone. Valitettavasti kuvasti ei näy koko kauheus, mutta hyvällä mielikuvituksella kai voi kuvitella miltä tuo näyttää lentäessään.
[img]juttukuvat/vene2004/vene2004-02.jpg" class="colorbox">
Veneilyyn enemmän tai vähemmän liittyvien harrastusosastojen tienoilta löytyi mielenkiintoisiakin näytteilleasettajia, mutta kyllä parhaasta päästä oli sukellusnäytösosasto, jossa vajaan metrin syvyisessä altaassa oli pari sukeltajaa, jotka näkyivät veden päälle tummina hahmoina ja ilmakuplina. Varsin antoisa näytös katselijoille.
Ehkä näyttelyn koomisin osasto oli kuitenkin jonkinlainen kumiveneen, ultralight lentokoneen ja riippuliitimen risteytys. Varmaan ihan toimiva ratkaisu ja monikäyttöinen laite, mutta kieltämättä naurettavan näköinen ilmestys (kuvittele siis kumivene, mihin on asennettu riippuliitimestä siipi ja polttomoottori pyörittämään työntöpotkuria), vehje on siis ihan oikea lentokone. Valitettavasti kuvasti ei näy koko kauheus, mutta hyvällä mielikuvituksella kai voi kuvitella miltä tuo näyttää lentäessään.
[img]juttukuvat/vene2004/vene2004-02.jpg" border="0"/ style="width:98%">
Positiivisin yllätys oli että yhden hallin perältä löytyi puuveneitä, useita sellaisia ja näiden ympäriltä monia puuvenealaan liittyviä yhdistyksiä ja yrittäjiä. Valitettavasti valaistuksessa oli säästetty (tarkoituksella?) kyseisessä hallinosassa eikä kevyellä kuvauskalustollamme oikein saanut onnistuneita kuvia tuolta ehkä muuten kaikkein kuvauksellisimmalta alueelta.
Lisää kuvia löytyy osoitteesta http://galleria.palasokeri.com/vene2004
Olihan tuolla Tiiskerinkin osasto, mutta ei tarjonnut juurikaan mitään uutta (jokin jatkettu versio pikkumallista taisi olla näytillä). Luin muuten äskettäin venelehdestä että Tiiskerin suunnittelija ja alkuperäinen veistäjä Jaakko Kiiski olisi poistunut manan majoille. Samassa stoorissa oli juttua hemmon tinkimättömyydestä; herra oli elämänsä aikana lunastanut muutamia huonosti pidettyjä veneitä takaisin veistämölle, laittanut kuntoon ja myynnyt vastuuntuntoisemmille asiakkaille. ...Jatkuu » Hieman erilainen meininki kuin joidenkin muovikippojen kanssa...
Samassa galleriassa missä ovat kuvat kromatuista nakatapeista.
Nuo brändiliittymät alkavat menemään kyllä aika koomisiksi, jostain syystä luulen että vaatisi melkoista suostuttelua että suostuisin ottamaan esim. Hesburger tai Passeli GSM liittymän. Jos sittenkään.
Kukahan noissa vastaa esim. asiakastuesta? Saunalahti? Jos näin on niin kerrohan ammattilaisena miten saadaan myyntiin Palasokeri GSM läähätysliittymät?
http://www.dangaard.fi oli ainakin joskus, muttei tuo saitti näyttäisi ainakaan tätä kirjoitettaessa toimivan.
