Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Totta: olisi ehkä parempi että keskityttäisiin systemaattisen ajattelun kehittämiseen.
"Koulu tappaa luovuuden" on vanha mantra, johon on helppo yhtyä, mutta enpä usko että se kestää lähempää ruotimista. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että ns. luovuus on...
Ruodittu on. Yhdenlaista luovuuttahan on esimerkiksi pärjätä koulun säännöillä ;) Kun nyt täällä koulutus-topicissa ollaan, niin itse olen opiskellut luovuutta prof. ...Jatkuu » Kari Uusikylän johdolla.
http://afot.net/Luovuus/Lu-Tekstit/lu-mat.html
Kirjauduitko?
Ja kyllä tämä uusi versio minusta toimii. Ainahan noista mieltymyksistä voidaan keskustella... Olisin kyllä mielelläni päässyt laittamaan keikkoja tiedoksi, mutta ehkä ne Jaken kauttakin löytävät (riman ylittäessään) esille.\n[Muokattu 22/10/2003 / Olli]
Ou shit! Kyllä mahtaa ketuttaa... ja vielä kun päästiin sanomasta kadulle parkkeeraamisen hintavuudesta/riskeistä. Mutta peltikorjaaminenhan on Suomessa halpaa kuin saippua...
Jokos tämän Munavuoren tuotokset on Palasokerissa ruodittu? WC:stä löytyy hittibiisi 'Meidän joulu'. Aika :shit:-osastoa.
http://munavuori.cjb.net/
Coreaa on kertynyt levyhyllyyn jonkin verran. Tuo My Spanish Heart tuottaa kuulotunteen, johon ei monikaan muu levy pysty - positiivista sisäistä nykimistä sen sijaan on herättänyt Paint The World.
En tiedä miten Suomessa välttää iskelmäkauraa, mutta kyllä täällä vähän etelämpänä afrikaansin kielinen hehheh-humppa nostaa pirupunan kasvoille. Julkisilla paikoilla pystyy hymyilemään sisälle päin ja muistaa ettei se suomi-iskelmäkään nykypäivänä kylmäksi jätä. Kauas on tultu Olavi Virran ajoilta.
--Olli
pianisti Prättälän soitossa on kaikuja klassisesta pianismista ja se yhdistyy kivasti free-jazz tyyliseen meininkiin, trumpetisti Pohjolalla on hyviä ideoita ja rumpali Louhivuorella tiukka ote. Siinä kyllä yhdyn mielipiteeseesi ???, että pojilta saa tulevaisuudessa silti odottaa kyllä vieläkin enemmän.
Prättälähän soittikin klassista pianoa lukioon asti. Hauskaa huomata, mitä nuo kaverit muuten touhuavat. ...Jatkuu » Prättälällä on käsittääkseni osuus ja arpa kokoonpanoissa kuten MP4 ja Quintessence, V.Pohjolalla samoin Quintessence sekä Silvio (dr!) ja Louhivuorella kokoonpanoihin kuten Kehveli ja The String Thing (joista en juurikaan tiedä).
Umo Jazz Club oli täyteen pakattu (maanantai-iltana!), kun lavalle nousi Jazzliiton kiertueen merkeissä In the Spirit of Jaco Pastorius. Konsertti radioitiin Ylen taajuuksille, joten ken kuunteli keikan voi varmasti jakaa sanallisesti omia kuulokuviaan live-arviointini jatkoksi.
Konsertti alkoi aivan yhtä juhlavasti kuin monet Jacon (taltioiduista) keikoistakin. Soul Intro / The Chicken räväytti Timo Hirvosen bassottelun liikkeelle. ...Jatkuu » Monilta osin pieni jännitys puristi vielä soittoa, ja etenkin puhaltajat/-timet vaikuttivat hieman kylmiltä. Lämpeneminen ei kuitenkaan ollut tällä materiaalilla ja näiden soittajien kohdalla ongelma - olihan kyseessä hyvin nimekkäistä soittajista koostunut torvisektio (Petri Puolitaival - sax; Manuel Dunkel - sax, Jukka Eskola - tp; Antti Rissanen - tb).
Illan ohjelmisto jakautui kahteen puoliskoon, joissa kuultiin seuraavat Jacon aikoinaan soittamat kappaleet:
1. Soul Intro / The Chicken
2. Three Views of a Secret
3. Kuru / Speak like a Child
4. Young & Fine
5. Punk Jazz
6. Havona
__
1. Liberty City
2. Donna Lee
3. Come on, Come over
4. Teen Town
5. I can dig it Baby
6. (Used to be a) Cha-Cha
Encore: Continuum
Joe Zawinulin sävellys Young and Fine herätti huomaamaan vanhan perkussiokonkarin Mongo Aaltosen roolin muotojen rakentajana soolojen taustalla. Timo Hirvosen kanssa on projektia rakentanut rumpali Jussi Lehtonen, joka myös esitti keikalla varsin varmoja otteita kannujen takana. Ajoittaiseksi ongelmaksi tuntui muodustuvan up tempo -biisien time akselilla Aaltonen-Lehtonen. Toisaalta nopeiden biisien sooloissa jazzrohvessoori Jukkis Uotilakin (piano) oli aika ajoin helisemässä hangon-keksistään huolimatta.
Tämäntyyppinen tribuuttikonsertti nostaa väkisinkin kysymyksen projektin musiikillisesta tavoitteesta. Pyritäänkö mahdollisimman tarkkaan alkuperäisen kopiointiin vai kenties vain artistin/bändin musiikillisen ajatuksen jatkamiseen tai kannatteluun? Vaikka konsertissa soitettiin sovituksellisesti hyvin pitkälle Jacon levyjen mukaisesti, esille tuli myös monin paikoin soittajien oma näkemys musiikkia kohtaan, mikä oli mielestäni positiivista.
Ensimmäisen puoliskon päätti Havona-kappale, jossa Manuel Dunkelin loistava sopraanosaksofonisoolo sai huikeat aplodit, ja aivan ansaitusti. Liberty Cityn myötä toinen puolisko alkoi vähintään yhtä voimakkaasti kuin ensimmäinen. Jatkona Hirvosen ja Aaltosen näyttävä duetto Donna Lee toi todella väkevästi Hirvosen Jaco-soundillisen voiman esille, vaikka biisissä olikin soolon lopussa kasassa-pitämisen-makua.
Tätä seurasi Marzi Nymanin sisäänmarssi, joka nostatti tunnelmaa entisestään. Kaiken kaikkiaan soittajat todella nauttivat lavalla, ja viimeinenkin vakava ilme yleisön joukossa pyyhkiytyi, kun Teen Town -kappaleessa Marzi lauloi mutkikkaan bassolinjan päälle yksyhteen. Timo Hirvosen suomenkieliset sanat pureutuivat - mihinkäs muuhunkaan - teinielämän iloihin ja suruihin. Willie "Little Beaver" Halen I can dig it Baby oli vastaavasti eroottisen keinuvaa menoa. Lohjan barrywhite, Marzi Nyman, johdatti kuulijat sellaiseen tunnelmaan, että jopa kissa alkoi kehräämään vieressäni. Marzin muutaman kappaleen lavavisiitin helmeksi muodostui kuitenkin samaisessa kappaleessa kuultu loistava kitarasoolo.
Hirvosen ja Lehtosen encore-valinnasta ei ollut epäilystäkään. Ainoa oikea lopetus Jaco Pastorius -tribuutille oli Continuum, josta olisi jaksanut kuunnella pidemmänkin version. Lyhyt versio kuitenkin varmisti sen, että jokainen Jacon levyjä omistava kaivoi nämä hyllystään tuutilauluksi. Se varmasti oli yhdenlainen tavoitekin projektille - eli puhaltaa musiikin ystävien korville taas kerran kaikkien aikojen sähköbasistin voimakas ja raikas tuulahdus.
Hyvä meininki jos Lutakko säilyy! Sieltä on - sen kerran kun siellä kävin - hyviä muistoja. Ei meinaan löydy joka kunnasta yhtä tyylikästä livemusapaikkaa, joka vielä pyörisi noinkin epäkapitalistisin periaattein (joskaan en mitään kapitalismin ytimestä tiedä...)
Trilogian päätösosassa ollaan jo kotimaan kamaralla: Namibiasta on vuoden aikana kuulunut kummia (vilkaise ensimmäinen ja toinen osa jos haluat lukea tarinan kokonaisuudessaan) - nyt selviää miten loppujen lopuksi kävi ikivanhan Mersun kotiuttamisessa.
Bertan entisöinti saatiin tehtyä ennen lähtöämme Namibiasta. Uusi maalipinta näytti todella hyvältä, ja Bertta kävi nätisti kuin mikä. Pientä kolinaa kuului kiihdytyksessä, mutta kyseessä oli moottorin kiinnitys, joka saataisiin korjattua Suomessa. ...Jatkuu » Näin siis vuoden 1957 Mercedes Benzimme saatiin konttiin Namibiassa, ja niin meidän kuin autonkin matka eri reittejä Suomeen alkoi.
Namibian päässä rahtiamme hoitanut firma kertoi auton olevan Suomessa kuuden viikon aikana. Kuusi viikkoa kului ja aloin kysellä Helsingin sataman palvelunumerosta autoni perään. Sieltä ohjattiin ottamaan yhteyttä kyseisen huolintafirman Suomen toimistoon. En ollut missään vaiheessa Namibiassa saanut mitään ohjeita, joten en tiennyt mistään Suomen konttorista mitään. Hekään eivät tienneet kontista, jossa Bertta olisi. Otin yhteyttä toiseen huolintaliikkeeseen, joka on myös vastaanottanut heidän konttejaan. Sieltä ohjattiin loppujen lopuksi laivayhtiön pakeille, joka sekin oli eri Saksan ja Suomen välillä kuin Namibian ja Saksan välillä.
Kyllähän se Bertta vihdoin ja viimein löytyi. Ja siitä hyvästä niin laivayhtiö kuin satamakin ottivat omansa, mistä ei ollut Namibiassa mitään puhetta. No sitten kaksi päivää tulliselvittelyä, tullimaksut sekä arvonlisävero ja vihdoin ja viimein Bertta oli edessämme Helsingin Länsisatamassa.
Siirtokilvillä pääsimme heti hurauttelemaan ympäri eteläistä Suomea. Nautinto oli sanoinkuvaamaton! Samalla piti tietenkin aloittaa rekisteröinti ja museoajoneuvohyväksyntä. Nämä veivät kuukauden ajan miestä ja Berttaa katsastusaseman, museoajoneuvotarkastajan, korjaamon, varaosamyymälöiden ja autotallimme väliä sellaista vauhtia, ettei päivätöitä meinannut ehtiä tehdä. Melko pienin muutoksin ja ehostuksin Bertta kuitenkin saatiin museorekisteriin - mustissa rekisterikilvissä lukee nyt MAX-75. Tämän myötä Paksu-Bertta on taipunut Maxi-Bertaksi, ja numero 75 sopii mainiosti, sillä Mersun valmistenumerossa vuosilukua tarkoittavat kaksi ensimmäistä numeroa ovat syystä tai toisesta juuri väärin päin (vm.-57 -> 75*****).
Kyllä täytyy myöntää, että onnea on ollut matkalla, sillä museoauton tuonti ja museoautoharrastus Suomessa ei ihan yksinkertaista ole. Mutta kyllä vaan on huomioarvoa tuollaisella menopelillä. Päät kääntyvät liikenteessä, toiset tulevat juttelemaan bensa-asemalla ja nekin jotka eivät muuten ymmärrä autojen päälle, osaavat kysyä, että eikö se ole vaikeaa ajaa väärältä puolelta. Olen vain todennut, että minä ohjaan Oikealta puolelta - te vasemmalta.
---
Lisää kuvia Palasokerin Galleriassa.
Viimeksi taisimme kovin puhua ikuisesta rakkaudesta Fintail-mallin mersuun. Niin se vaan rakkaus lakastuu Namibian syksyssä - mutta toisaalta Suomen keväässä uusi ihastus on jo voimissaan. Paluumme Suomeen on määrittynyt kesäkuun alkuun ja samaan aikaan lähtee Namibiasta vuoden 1957 Mercedes Benz 190, Ponton-mallia.
Miten tässä näin kävi? No, kierreltyämme erinäköisiä peltikorjaamoita ja autosisustuksen entisöijiä jäi meille käteen vähäisiä laaduntakeita tai sitten tylyjä toteamuksia Charlien entisöintimahdollisuuksista. ...Jatkuu » Niinpä ajattelimme kokeilla onneamme lehtien ostopalstoilla, ja sieltä tulikin soitto tästä yksitoista vuotta vanhemmasta menopelistä. Heti alusta asti tuntui hienolta, että myyjä oli vasta auton toinen omistaja. Ensimmäinen omistaja oli ostanut auton täältä Namibian pääkaupungista ja oli jopa pitänyt ajopäiväkirjaa, mikä on melkoinen lisäarvo tälle 46-vuotiaalle kaunottarelle.
No vielä siinä vaiheessa tämä Bertaksi ristitty safarimersu ei varsinaisesti kaunottarelta näyttänyt, mutta häntä oltiinkin laittamassa uuteen uskoon. Vanhat maalit kapsutettiin pohjametalliin asti, joitakin peltiosia otettiin vastaavanlaisesta toisesta autosta ja nyt on sitten jo laitettu uusi maalipinta sekä asennettu uusittuja kromiosia. Tulos näyttää vähintäänkin inhimmilliseltä.
Meitä paljon askarruttanut autoverolainsäädännön muutos tämän vuoden alussa sai suorastaan merkillisen käänteen viikko sitten. Tullista vastasivat autoverokyselyihini sähköpostilla ja totesivat, että autoveroa on alettu kantaa 1.1.1958, joten vuoden 1957 autosta ei autoveroa tarvitse maksaa. No eihän siinä mitään - sopii meille. Tulli kylläkin ottaa omansa ja arvonlisäverolta ei voi tietenkään välttyä, mutta onhan se helpotus kuitenkin.
Charlie-parka, ensimmäinen mersumme, on nyt myynnissä. Valitettavan vähän on ostajia ollut, kyselyitä kyllä senkin edestä. Niin se vaan on, että omiaan on hyvin vaikea saada pois tässä vanhojen autojen harrastelussa. Joko täytyy osata koko autobisneksen huijausskaala tai sitten täytyy olla aikaa odottaa sopivan innostunutta ostajaa. Meillä ei tässä tapauksessa ole aikaa eikä huijaushaluja/-taitoa.
Mutta vielä muutama maininnanarvoinen seikka Bertasta. Hänen nimensähän juontaa paksu-Bertasta, tykkimäinen kun on luonteeltaan. Toisaalta tuo "paksu" on aika osuva kuvaus Ponton-mallin mersusta. Auton ensimmäinen omistaja oli siis windhoekilainen lääkäri, joka 50-luvun lopulla teki lääkärireissuja ympäri Namibiaa. Silloin ei Namibian tiet olleet erityisen hyvät (toisin kuin nyt; lienevät keskimäärin Suomen teitä parempia...!?!). Niinpä tähän autoon oli alun perin tilattu hieman isommat erikoisrenkaat Namibian off-road-ajoon. Vilkku on sijoitettu ohjauspyörän keskelle ja sitä pitää sitten käännellä ohjauspyörän mukana.
Sellainen on siis Bertta. Sitä saa jo loppukesästä kysellä hääautoksi tai leffakuvauksia varten varsin huokeeseen hintaan =)
Ollos hyvä : Bertta Galleria
En ole autoihmisiä. Lukion jälkeen olin vuoden töissä ja ostin auton. Sen myin heti armeijan jälkeen oli parempiakin sijoituskohteita kuin vanha VW Golf romu. Namibiassa auto on iso asia. Maa on siunattu etäisyyksillä eikä taajamia ole hirveän paljon. Edes pääkaupungissa Windhoekissa ei ole kunnollista julkista liikennettä. Jos täällä haluaa selviytyä, täytyy omistaa auto. ...Jatkuu » Menopelejä, niiden myyjiä ja korjaajia onkin maan pieneen väkilukuun nähden varmaan enemmän kuin yhdessäkään Afrikan valtiossa.
Tarkoitus ei ollut ostaa omaa autoa tälle lyhyehkölle ajalle täällä, sillä työn puolesta meillä piti olla auto. Työauton saaminen viivästyi ja löysimme kadun varrelta auton, jonka ikkunassa oli myynti-ilmoitus. Kahden viikon päästä olimme niin kyllästyneet odottamaan työautoa, että päätimme soittaa "halpa-auton" perään.
Kyseessä ei ollut mikä tahansa peltilehmä, vaan se oli oikea Fintail tai Heckflosse kuten tällaisessa Saksan entisessä siirtomaassa sanottaisiin. Eli auto oli Mercedes Benz 200 vuodelta 1968. Auto oli oikeastaan valmistettu tammikuun alussa, joten kori oli vielä edelliseltä vuodelta. Mutta Mersun perusmalleja vuosilta 1959 1968 kutsutaan Fintailiksi kauniin peränsä mukaan. Tällaisen ostimme 1200 eurolla.
Kokemuksemme tällaisista projektiautoista olivat aika vähäiset, mutta tunnelmaa tällaisessa pelissä on siinä määrin, että olimme valmiit näkemään vaivaa saadaksemme hänet kuntoon ja oppimaan autosta enemmän. Olisihan meillä kuitenkin taustatukea koto-suomesta. Itse asiassa melko pian kypsyi päätös siitä, että tämä meidän Charlie (auton lempinimi) laitettaisiin täällä Namibiassa loistokuntoon ja vietäisiin laivarahdilla Suomeen. Siellä hänet rekisteröitäisiin museorekisteriin ja siinä meillä olisi kesäauto, josta moni voi vain uneksia. Erikoisuutena keräilijöiden kiinnostusta kasvattamassa on oikeanpuoleinen ratti, kuten eteläisen Afrikan autoissa vasemmanpuoleisen liikenteen johdosta on.
Pieniä ongelmia ilmeni ensimmäisten kuukausien aikana, mutta rakkaus Charlietamme kohtaan sen kun kasvoi. Joulun alla lähdimme hänen kovimmalle reissulleen, ajoimme Kapkaupunkiin ja takaisin yhteensä 3000 km. Sinne päästyämme piti renkaat vaihtaa uusiin, mutta muuten vanha Fintail pärjäsi täydellisesti. Matkaan mahtui pitkiä suoria autiomaan paahteessa, jyrkkiä nousuja ja laskuja, mutta kaikesta Charlie selvisi loistavasti. Hauska oli huomata, että Etelä-Afrikassa vanhojen autojen arvostus oli aivan toista luokkaa kuin Namibiassa. Siellä ollaan myös valmiit maksamaan aivan toisia hintoja näistä klassikoista, joita Namibiassa arvostavat vain harvat harrastelijat. Toiseksi täällä vanhoja autoja on aika paljon, vaikkakaan todella hyviä peltikorjaamoja ja entisöijiä ei meinaa löytyä millään.
Kotiinlähdön lähestyessä olemmekin ongelman edessä. Pitäisikö laittaa pellit halvalla, mutta silloin jälki on myös halvasti tehdyn näköinen. Hyviä sisäosien entisöijiä kyllä löytyy eikä senkään hinta ole paha. Ongelmana on siis peltityöt. Tällä aikataululla ei löydy ketään tekemään hommaa tällaisen vanhan kaunokaisen arvokkuudelle sopivalla tarkkuudella. Meille on jopa ehdotettu, että vaihdamme Charlien parempikuntoiseen Fintailiin ja otamme sitten sen täältä Suomeen. Joka tapauksessa jos lasketaan auton hinta, korjauksien hinnat, rahtikulut sekä verot yhteen, summa on pienempi kuin mitä keräilijät Suomessa ovat valmiit maksamaan tällaisesta erikoisuudesta. Mutta tämähän ei ole kriittinen tieto, sillä emmehän me voi koskaan taipua myymään tätä ensimmäistä peltirakkautemme kohdetta, Mercedes Benz Fintailiä.
lisätietoa: http://www.heckflosse.nl/History.htm
Joo, kiitos vaan tarkennuksesta. Siipimersupa hyvinkin. Kuvastaa juuri kiintymyksemme aikajännettä kun ei tunneta suomenkielistä lempinimistöä. Isäpapalla on kyllä ollut kaikki korityypit kaksisatasista 50-luvulta asti, joten jotenkin nuo mersut ovat tulleet äidinmaidossa (tai pikemmin isän nesteissä...?!)
Palasokerin maailmanmatkaajat -raporttisarja jatkuu pitkähköksi venähtäneen tauon jälkeen. Piilaaksosta vaihdetaan mannerta ja suunnataan kohti Afrikkaa. Palasokerin "ulkomaankirjeenvaihtajat" löytyvät tällä kertaa Windhoekista, Namibiasta. Ja miltäs se elo siellä näyttääkään...
[img]juttukuvat/matkailu/windhoek.jpg" align="right" alt="Windhoek City">Namibian short story
Juttelin kännykkääni Windhoekin keskustassa. Sain ohjeita, miten löydän taide-/käsityökahvilaan. Kahvila jo häämöttikin muutaman korttelin päässä, joten laitoin Commarini takaisin selkäreppuni kännykkätaskuun. ...Jatkuu »
Kadun toisella puolella käveli kolme poikaa. En kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota vaan marssin reppu selässä kohti tapaamispaikkaa. Näin jo kahvilan kyltin siinä portin edessä pystyssä. Lähestyessäni sisäänkäyntiä näin nuorimman pojan tulevan yksin tien yli minua kohti.
Juuri kun tulin kyltin luo, pikkukaveri nosti kyltin suoraan eteeni ja törmäsin siihen. Tämä alkoi pyytää anteeksi. Siinä samassa tajusin, että jotain tapahtui takanani. Käännyin ympäri ja siinä oli kaksi muuta poikaa, ja tajusin kännykkäni kadonneen. Aloin huutaa,"Come on, Guys! Give it back!!!"
Kadun toisella puolella olevalta huoltoasemalta tuli siinä samassa yksi työntekijä, joka otti nuorimman kiinni ja antoi tälle melkoista korvapuustia. Pikkukaveri selitti, että tuo toinen otti sen. Muut kaksi poikaa pääsivät karkuun, ja me tivasimme pienimmältä, missä puhelimeni on. Paikalla oli melko paljon silminnäkijöitä muun muassa viereisen autotarvikemyymälän asiakkaita ja työntekijöitä.
Sitten huoltoasemalle ajoi rupinen pick up -auto, jota täällä kutsutaan nimellä "bakkie". Se oli täynnä poliiseja, jotka hätyytettiin ottamaan toiset kaksi varasta kiinni. Pikkukaveri tarjoitui näyttämään tietä, mistä heidät tavoitettaisiin. Poliisit lähtivät "todelliseen" taka-ajoon pikkukaveri kyydissään - heistä ei kuulunut sen jälkeen mitään.
Jäin autotarvikemyymälän eteen kiroamaan kohtaloani, kunnes kaksi siististi pukeutunutta työntekijää käskivät minun soittaa kännykkänumeroon, ja pyytää siviilipoliisi paikalle. Tein näin, vaikka en tiennyt mitä hyötyä siitä enää olisi.
Olikin niin, että nämä kaksi ystävällistä miestä olivat nähneet koko shown. Pojat olivat piilottaneet kännykän, jotta ei löytyisi todisteita, jos he jäisivät kiinni verekseltään. Kaksi miestä autotarvikemyymälästä näyttivät paikan, johon yksi pojista piilotti kännykän sillä välin, kun me kovistelimme nuorinta sälliä.
Löysimme Commarin vahingoittumattomana läheisen muurin kolosta ja palasimme odottamaan siviilipoliisia. Sieltä marssi todellinen NYPD-etsivä silkkipaidassaan, aurinkolaseissaan ja kultahammas suussa kiiltäen. Hän jäi kyttäämään piilopaikkaa, ja kohta kännykän piilottanut poika tulikin hakemaan saalistaan.
Siviilipoliisi nappasi veijarin. Poliisiasemalla kaveri pantiin putkaan ja minulle jäi rikosjutun numeron käteen. Todennäköisesti juttua ei ehditä käsittelemään ennen kuin palaan täältä Suomeen.
Ja kuten asiaan kuuluu, ystävälliset miehet tietysti pyysivät kohteliaasti 100 Namibian dollaria iloiselta Commarin omistajalta. Annoin 50 N$ ja vein myöhemmin kavereille six packin olutta. Ehkä he ansaitsivat sen. Sitä en tiedä ansaitsiko 14-vuotias pidätyksen. Tärkeintä olisi ollut saada kiinni se aikuinen, joka sitten välittää näitä poikien varastamia kännyköitä, mutta tällaiseen tutkintaan Namibian poliisivoimat tuskin yltää.
-----
Kuvagallerian (jossa tosin ei ole kuvasarjaa edellisestä tarinasta) löydät täältä.
Aah, no juu tarkoitus ei ollut irvistellä Namibialle tai Namibiassa olollemme. Kokemuksia saatetaan kuitenkin julkaista melko suodatetusti (kun kyseessä on näin mahtava media), mutta mitä vaan kysymyksiä voi paiskoa allekirjoittaneelle. Siippanihan on myös opiskelun merkeissä Namibiassa.
nim. "Maran jalanjäljissä"
