Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Hieman varauksella lupauduin arvostelemaan Airueen (Airutin vai Airueen?) uuden ep-kiekon. En ole kovin perinpohjaisesti bändin vanhempaan tuotantoon tutustunut, mutta jotenkin oli jäänyt bändistä sellainen kuva ettei ollut juurikaan sytyttänyt ainakaan pikaisesti arvioituna. Vaan yllätys olikin positiivinen, Airut-ep on kolmella biisillään oiva tekele monipuolista metalliviritteistä avohakkuuta Suomeksi laulettuna. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen kotimaisista artisteita Niskalaukaukset ja Kotiteollisuudet, mutta melkein väittäisin että Airut pesee molemmat bändit monipuolisuudessaan saman tien ja muutenkin mennään astetta rankemmassa risukossa. ...Jatkuu » Avustava arvostelija vertasi ep:n avausraitaa, Surujen Marmorit, Moonspell -nimiseen orkesteriin, mutta en uskalla varauksetta tätä allekirjoittaa verrokkia sen tarkemmin tuntematta. Eikä noilla vertailubändeillä ylipäänsä ole muuta tarkoitusta kuin antaa hieman bändiä täysin tuntemattomalle aavistus siitä mitä odottaa. Surujen marmorit-ep on ensimmäinen Airueen tuotos nykyisellä kokoonpanolla, joten on ehkä jonkinasteinen etukin etten ole pahemmin vanhaan tuotantoon perehtynyt (pl. muutamat näytteet).
Vaikken ehkä lähes olemattomalla tuntemuksella bändin varhaisemmasta tuotannosta ole oikeutettu vertaamaan edellisiin levyihin, sen verran on kuitenkin mainittava että erityisesti laulu kuulostaa tällä uutukaisella asteen verran paremmalta kuin edellisillä tekeleillä. Osaltaan tuo lauluosaston perisuomalaisuus kuulemillani vanhemmilla raidoilla jätti pohtimaan ennen uuden levyn kuulemista että kehtaako taas arvostelussa toistaa perusfraasit keskinkertaisesta laulusta ja toimivasta soitosta. Turha pelko, sillä jos soitto kuulostaa kulkevan niin myös laulu ja ilman varauksia. Avausraita "Surujen marmorit" on toimivuudessaan aivan hitti-luokan osastoa jos tässä genressä nyt ylipäänsä uskaltaa hitti-materiaalista puhua. Toinen raita, "Polku", edustaa tyylillisesti hieman ensimmäistä biisiä suoraviivaisempaa otetta perinteisemmällä heavy-kaavalla toteutettuna. Ep:n viimeinen veto, "Helvetin kunnaat", kuulosti aluksi ehkä juuri siltä perus-suomiheviltä, mitä alussa yritin kuvata ja pelkäsin joutuvani arvostelemaan, mutta biisi muuttuukin täysin edetessään ja on lopulta monipuolinen ja ennenkaikkea ei niin tavallinen suoritus. Jouduin hieman pohtimaan että mikä saa Airueen kuulostamaan omaperäiseltä, vaikka peruselementit eli lyijynpainavat kitaravallit ja perusjynkytys ovat ensimmäiset asiat, mitä bändistä huomio. Pienellä kuuntelulla löytyvät ansiot ovat kenties monipuolisissa sävellyksissä ja genressä harvinaisempi ratkaisu käyttää kosketinsoittimia välillä hallitsevassakin roolissa biiseissä. Toimii, kehtaisin väittää. Kokonaisuudessaan bändi kuulostaa ammattitaitoiselta ja sovituksissa on kuultavissa poikkeuksellinen loppusilaus, mikä bändeiltä yleensä puuttuu jos ei ole ammattituottajia ollut käytettävissä studiossa (tiedä vaikka olisikin, mutta ainakaan levykansi ei tuottajaa kavalla).
Kaiken kaikkiaan Surujen marmorit -ep on positiivinen yllätys ja toivottavasti Airut saa pian enemmänkin materiaalia julkaisukuntoon, kolmen biisin ep:n jälkeen jää hieman toivomaan lisää. Airueen kotisivuilta (http://www.airut.info/) löytyy ep:n avausraita mp3:na sekä tarvittavat tiedot ko. kiekon tilaamiseksi.
Pistetään nyt rohkeasti kymppi kun Pasi ei kehdannut. Kymppi olisi tullut vaikkei olisi tuttuja äijiä kehissä, levy on suorastaan loistava. Ja tämä on paljon sanottu. Kuten noista Mad Moon Risingin saamista arvosteluista voi jo päätelläkin, ei tässä heiluta ihan siellä (neo)progemetallin upottavimmassa suossa vaan hommassa on oikeasti jotain kiinnostavaa. ...Jatkuu » Jopa siinä määrin että huomasin biisien jäävän pyörimään mieleen muutamalla kuuntelulla. Tämä oli jotain uutta ja ihmeellistä pitkästä aikaa, yleensä mieleen jää vain radioasemien soittamat vitutusjenkat, mitkä haluaisi unohtaa välittömästi kuultuaan. Pitikin tämä levy ja nuo viimeksimainitut sotkea samaan lauseeseen, melkein kaduttaa...
Kun ette kuitenkaan kehuja usko, ostakaa kiekko ja todetkaa itse.
Progemetallin (?) parissa puuhasteleva Threshold on ehtinyt työstämään kuusi studiolevyä, ensimmäisen vuonna 1993, ennen tätä Critical Energy live-levyä. Live-pakettia saa siis sekä cd- että dvd-muotoisina, special editionissa taitaa olla molemmat. Bändissä lienee tunnetuimpia artisteja ovat ex-vokalisti Damian Wilson (tuttu esim. Arjen Anthony Lucassen's Star Onesta) ja kitaristi Karl Groom, jolla on ollut hyppysensä pelissä esim. ...Jatkuu » Arenan ja Pendragonin kiekoilla. Kokoonpanoa on muutenkin vaihdettu melko vilkkaasti, tällä livelläkin soittaa uusi basisti Steve Anderson ja suht tuore rumpali Johanne James. Bändin monivivahteisesta tuotannosta ja miehistönvaihdoksista voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta lienee parasta vilkaista biografia bändin omilta sivuilta niin ei tule puhuttua tämän enempää läpiä päähän.
Critical Energy on tuhti live-setti sisältäen 18 biisiä kattaen kohtalaisesti bändin vanhemmankin tuotannon. Ensimmäinen merkillepantava asia levyssä on että soundit ovat aivan käsittämättömän hyvät. Edes tällainen soundipoliisi ei löydä mitään moitittavaa. Tai jos oikein yrittää niin voisi moittia soundeja jopa liiallisesta kliinisyydestä. Soundeihin ja tuotantoon liittyy tämän levyn moitteetkin, sillä vahvasti näyttää siltä että laularaitoja on menty näpelöimään rankasti jälkituotannossa. Usean testikatsojan silmin totesimme että laulajan elkeet ja suun liikkeet eivät ole tahdissa äänen kanssa, välillä jopa laulu jatkuu vaikka kaverilla on tuollainen normaalilta näyttävä Shure 58 noin puolen metrin päässä suusta. Pahimmillaan tuo näyttää siltä että päälauluraita on jälkiäänitetty kokonaan. Muuten soitto ja taustalaulut ovat kuitenkin selkeästi ehtaa liveä, joten ei tässä mistään jälkikäteen tehdystä studiolivestä kauttaaltaan ole kyse. Jälkikorjailu saattaa selittyä sillä että extroissa laulaja valittelee ennen keikkaa että tältä on ääni "mennyt", mutta jos tämä on ollut syynä korjailuun niin olisiko kenties pitänyt lykätä live-lätyn tekoa. Jättää hieman karvaan maun suuhun tällainen kikkailu.
Sitten kehuihin. Rumpujakkaralla on kovanluokan tekijä. Suosittelen tätä nimenomaan dvd-julkaisua kaikille lyömäsoittimista kiinnostuneille jo vaikka pelkkänä opetusvideona. Johanne Jamesilla on kuulopuheiden mukaan jazz-tausta rumpuhommissa, minkä kyllä huomaa, sillä harvoin on nähnyt näiden uusprogebändien rumpukorokkeella yhtä vaatimatonta kattausta. Ja ne vähät mitä on käytössä käytetäänkin sitten huolella, hartaudella ja tyylillä. Tähän kai ei voi enää lisätä mitään, aivan uskomaton äijä. Basson varressa heiluva "scarface" joutui tälle keikalle ilmeisesti aika lyhyellä varoitusajalla, mutta tyylillä herra hoitaa tehtävänsä. Kitaristit hoitavat oman sarkansa edellisten tekijöiden tapaan pieteetillä ja kosketinsoittajaakaan ei osaa oikein moittia, joten ainoa asia, mistä jää jotain hampaankoloon on tuo jälkikäsitelty laulu, joka kuulostaa kyllä helvetin hyvältä, mutta näyttää törkeältä rimanalitukselta.
En lähde biisimateriaalia tarkemmin arvioimaan, sen verran huonosti tunnen tuota Thresholdin vanhempaa tuotantoa, mutta suosittelen tutustumaan bändiin vaikka juuri tämän live-pläjäyksen kautta. Thresholdissa on kuitenkin jotain "omaa" mikä erottaa sen näiden progemetelibändien tuhatlukuisesta ja tasapaksusta joukosta.
Arvosana vähän kärsii tuosta laulun ryssimisestä, muuten olisi tullut täysi kymppi.
Marillionin Brave Live on kuvattu ja äänitetty vuonna 2002 Marillion Weekendin yhteydessä, missä bändi esitti Braven kokonaisuudessaan ensi kerran sitten vuoden 1994. Tätä lättyä löytyy ainoastaan Racket Recordsin kautta, eli lähinnä Marillionin www-sivuilta löytyvästä webbikaupasta.
Kyseessä on melkoinen halpistuotanto, koko keikka on ilmeisesti aika pienessä paikassa, kameroita on neljä tai viisi kappaletta, näistä ainakin yksi täysin staattisesti asetettu rumpalia kuvaamaan. ...Jatkuu » Muutenkin kuvaus on aika amatöörimaista ja välillä tulee pitkiä jaksoja missä näkyy vain valon kajastusta jostain taustavaatteesta, soittajista ei jälkeäkään. Kuvasuhde on sentään 16:9 eli aivan kotivideokameroilla ei ole tätä kenties kuvattu, mutta ei paljon muutakaan. Äänipuoli on siltä osin kunnossa että soundit ovat toimivat ja selkeät, mutta tekninen suoritus on vaatimaton; dvd:ltä löytyy ainoastaan kaksikanavainen stereoääni. Itse en enempää kaipaakaan, mutta järeämmän kotiteatterin omistavat olisivat varmaan arvostaneet pientä vaivannäköä 5.1 äänen tuottamiseksi.
Näistä huolimatta onhan se hieno tekele tuo Brave -levy, livenä löytyy vielä uusia ulottuvuuksia niin monesti läpikuunneltuun levyyn, joten kyllä tämän tekeleen muutaman kerran katselee läpi, ehkä kuuntelee sitäkin useammin visuaalisen annin ollessa aika vaatimaton. Eivät nuo Marillion jepet muutenkaan mitään kaunista katsottavaa ole, mutta vähän isompi areena (siis lava mihin jampat olisivat sopineet väljästi ja muutama valolaitekin sekaan) olisi ehkä ollut paikallaan tätä dvd:tä suunniteltaessa, ainakin levyn materiaali olisi suonut valomiehelle tilaisuuden toteuttaa jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Niin-ja-joo; jos tuo levynnimi Brave ei sano yhtään mitään niin tätä levyä tuskin kannattaa hankkia ensimmäiseksi live-teokseksi Marillionilta. Ainakaan dvd:nä.
No kyllä siihen kotikameraa järeämmän vehjeksen tarvii jos meinaa että se oikeasti näyttää 16:9 kuvalta, noissa halpisvehkeissä kun "laajakuva" tehdää käytännössä vain ottamalla vain osa kuva-alasta käyttöön. Mikä sitten näkyy melko selvästi heikkona pystyresoluutiona.
Onpas taas järkevää väitellä aivan turhanpäiväisestä asiasta. Jos jollain perus budjettiluokan kotivideokameralla, joka väittää osaavansa 16:9 suhteisen kuvan kuvaa jotain keikkaolosuhteissa sen kyllä näkee kuvasta. Jos et usko niin kokeile. Ja ei tuossa nyt niin huono kuva ole. Enuff said?
Grendelin tuotoksia on tullut ihmeteltyä aiemminkin. Kerrataan kuitenkin hieman bändin taustaa kun edellisellä kerralla jäi vähän arvailujen varaan. Vuonna 1999 perustettu Grendel (aluksi Crimson Sky nimisenä) on julkaissut Broken Dream, Endless War ja Fight Against Time -nimiset, muutaman biisin tuotokset. Juurikaan tämän enempää ei bändin bio vieläkään kerro, reiskojen paikkakunta jää edelleen avoimeksi (tämä nyt lähinnä kiinnostanee keikkajärjestäjiä ja muita, jotka joutuvat arvioimaan että minkälaiset korvaukset joutuvat pulittamaan). ...Jatkuu » Oletamme että pääkaupunkiseutu kun ei erikseen mainita.
Promo 2003 lätyltä löytyy pari biisiä. Ensimmäinen näistä, Second Chance, alkaa erittäin lupaavalla hero-kitaralla. 10 sekunnin tuomiolla tästä levystä saisi erinomaisen arvosanan. Mutta kun. Taisin jo edellisessä arviossa (Fight Against Time) kommentoida laulajan "suomiaksenttia" ja sama asia kalvaa mieltä vieläkin tämän uutukaisen soidessa. Soittopuolella kertynyt kokemus ja näkemys alkaa kuulumaan, biisien rakenteet ovat huolellisemmin mietittyjä ja sekaan on siroteltu mukavasti ja kohtuudella koukkuja, mutta. Niin, tässä se mutta, eli laulussa toivoisi kuultavan hieman lisävivahteita, isompaa äänialaa ja/tai taustalaulantaa, jolla lauluosastoa saataisiin monipuolisemmaksi. Tälläkään kerralla en suostu väittämään että laulaja olisi huono, mutta voisin melkein väittää että laulannan "monotonisuus" on ainoa asia, mikä estää tätä bändiä saamasta levytyssopimusta (jolleivät ole jo saaneet, ainakin kasapäin ovat tehneet tasokkaita omakustanteita). No, en kuuntele (onneksi) työkseni levy-yhtiössä omakustanteita ja demonauhoja, tämä perustuu siis täysin maallikon arvaukseen.
Promon kakkosbiisi, The Voidness, jatkaa ensimmäisen raidan linjoilla, soittoa kuuntelee mielellään ja biisi kulkee. Ehkä vähän ennalta-arvattavaa on biisin kulku, mutta kuulunee genreen. Ja lauluunkin alkaa tottumaan (!!) kun levyä aikansa kuuntelee.
Kokonaisuutena valmiin kuuloista jälkeä. Toivottavasti kenellekään ei jää kuvaa että tuo vokalisointi olisi aivan hanurista, sillä vaikka sitä kritisoinkin niin ollaan vahvasti kärkipään tuntumassa jos vertaa moneen muuhun kotimaiseen yrittäjään. Ja kun teknisesti lähes täydellistä tuotosta arvostelee niin jostain pitää tietysti ipistä ettei nouse kehut hattuun. Jos tällä(kään) promolla ei vielä levy-yhtiöt riennä tarjoamaan sopimuksia, nakittakaa orkesterista se, jolla on pilliä huutaa ylä-ääniä, laulamaan taustoja. Kokeeksi.
Fish ei varmaan esittelyjä kaipaa. Maallikoille tiedoksi että Fish oli Marillionin laulaja ennen Steve Hogarthin aikakautta. Fishin uutta levyä Field of Crows on turha etsiskellä levykaupasta ennen toukokuuta, tällä hetkellä levyä voi ostaa vain Fishin verkkokaupasta tai keikkojen yhteydessä paita- ja krääsätiskiltä. Oisiko syynä tähän outoon järjestelyyn kenties se että omasta verkkokaupasta myydyistä levyistä jää hieman isompi siivu itse artistille.
Asiaan. ...Jatkuu » Henkilökohtaisesti Fishin pari kolme viimeisintä tuotosta ei ole juurikaan sykähdyttänyt, Sunsets on Empire, Raingods with Zippos ja Fellini Days ovat hankkimisen jälkeen pääasiassa keränneet pölyä hyllyssä. Vaan uusi levy on toivo paremmasta. Mukana ovat vanhat jäärät Mark Brzezicki (rummut) ja Frank Usher (kitara), jotka olivat mukana jo ensimmäisellä soololevyllä 1989. Noilla äsken moitituilla levyillä taisi olla hieman nuorempaa musikanttia mukana ja kenties aivan pätevääkin väkeä, mutta biisejä he eivät saaneet kirjoitettua. Vanhojen partojen mukanaolon kuulee kyllä tällä uudella levyllä, jopa yllättävänkin selvästi. Varsinkin tuon Brzezickin tyyli istuu erinomaisesti Fishin musiikkiin, jatkuva tiskaaminen pitää biisit liikkeellä vaikka soolosoittimilla syyllistyttäisiinkin maalailemaan. Välillä tuo välikauden puolivillainen sovitustyyli pilkahtelee esiin, mutta kokonaisuutena biiseissä on aivan eri meininki. Viimeinkin, usko meinasi jo loppua Fishin tuotoksiin.
Field of Crows alkaa jylhällä The Fieldillä, joka ei jätä epäselväksi että tällä levyllä ollaan viimein sillä tiellä, miltä Sunset on Empirellä eksyttiin. Tästä jatketaan Moving Targetsin maalailulla, muistuttaa lievästi Marillion -aikakaudesta. The Rookie jatkaa suoralla junttauksella, hyvin toimiva biisi, tarttuvat lyriikat. Zoo Class onkin sitten hieman outo ralli, ei kovinkaan totutuntyylinen veto Fishiltä. Tämän raidan pureskelu on vielä hieman kesken. The Lost Plotin alku tuo heti mieleen jonkin biisin, en vaan millään keksi että mikä se on. Old Crow antaa ensimerkit Fishin vanhuudenhöperyydestä, tällaista southern-rallia olisi tuskin kolmekymppinen Derek suostunut levylleen laittamaan. Hop hop hopping, jeeijee. Numbers onkin sitten taas perinteisempää Fishiä, itseasiassa taisi olla ensimmäinen biisi, joka jäi levyltä mieleen. Exit Wound on edelleen Fishiä perinteisellä kaavalla, hieman kevyemmällä tahdilla, taattua vuodatusta ("This hole in my heart, There's hole in my heart"). Pimeää, synkkää ja sattuu. Ei niin ainutlaatuista, mutta hieno biisi. Perinteinen linja jatkuu Innocent Partyssä, tosin nyt on suosta noustu kukkulalle uhoamaan. Shot the Crawssa on häiritsevä kitaralätkytys taustalla, joka ei taida tauota hetkeksikään koko biisissä. Ehkä heikoimmasta päästä tällä levyllä. Scattering Crows balladi päättää loistavan levyn.
Kuten on kai jo todettukin muutaman kerran, on Fish viimeinkin tehnyt sellaisen levyn, jonka osaa tehdä. Uusia kokeiluja on aika vähän, lähinnä kitaraefekteissä kuullaan välillä ihmeellisiä ratkaisuja. Old Crow on kyllä ihmeellinen biisi, mielestäni olisi voinut yli 67 min kestävältä levyltä aivan hyvin jättää pois.
Täyttä kymppiä ei vielä voi antaa, vähän on parannettavaa, mutta helvetin hyvä levy. No on toki myönnettävä että tässä hehkutuksessa on vähän ekstraa kun uutta levyä vertaa edelliseen tuotoksiin.
Piti olla kyllä 1989 kun tuon vielä erikseen tarkistin. Ei pitäisi puoliunessa näitä runoilla.
Trigonilla on kunnia olla ensimmäinen bändi, joka oma-aloitteisesti lähestyi Palasokeria ja lähetti viimeisimmän omakustanne-cd-singlensä arvosteltavaksi. Ja aivan kelvon lätyn lähettivätkin, hetken jo pelkäsin että mitähän huttua sitä joutuu haukkumaan huolimatta Palasokerin suuntaan osoitetusta huomiosta.
Katsotaanpa mitä saatekirjeessä kerrotaan. Trigon on vuodesta 1997 rokannut grungehtavaa (itse näin sanovat, en mä vielä alkanut nimittelemään) settiä ilmeisestikin Seinäjoen maisemissa, tämän vuoden yhtenä kuudesta Popcity -bändistä. ...Jatkuu » Keikalla bändiä on nähty mm. Provinssirockissa, Välipuistorockissa (?!!), Tampereella, Helsingissä, Turussa, Jyväskylässä, Kuopiossa ja suht luonnollisesti myös Seinäjoella. Eli jos nimi kuulostaa tutulta niin olet hyvinkin saattanut jo nähdä tämän orkesterin jossakin livenä.
Mennäänpäs kuitenkin itse asiaan ja ruoditaan hieman tämän sinkun sisältöä. Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa että ensimmäinen positiivinen yllätys oli laulaja, joka ei heti ensimmäiseksi latistanut teosta suomihonotuksella vaan äijällähän on oikeasti persoonallinen ja hyvältä kuulostava ääni varsinkin tällaiseen musiikkiin. Sen verran on otettava takaisin että tästä "persoonallisesta" äänestä tulee ensimmäiseksi mieleen Chris Cornell, onneksi ja valitettavasti. Yritin välttää levyä kuunnellessani vertaamisen toiseen artistiin, mutta ei voinut minkään, jatkuvasti mieltä piinasi ajatus että onpas Cornellin kuuloinen. No, kai sitä voisi olla nolompiakin vertauskohteita. Tuo grungehtava rock määritelmä sopii aika hyvin tähän orkesteriin vaikka ehdinkin jo hieman tuota grunge-nimitystä kavahtamaan. Jos syyllistyisin vielä musiikkityylilliseen vertailuun, saattaisi vertauksissa esiintyä mm. Soundgarden tai Pearl Jam, mutta enhän sellaiseen kehtaa ryhtyä. Musiikissa on kyllä omanlaista omaperäisyyttä, sitä vaan on vaikea osoittaa jollakin tietyllä tavalla ilmeneväksi. Olettaisin että tämä on hyvä asia, bändihän on siis arvaamattomalla tavalla omaperäinen.
Laitetaanpa soundipoliisi-hiippa päähän niin päästään itse asiaan. Soundillisesti cd-sinkkua vaivaa tietynlainen demomaisuus, soundit ovat kyllä selkeät ja hyvässä balanssissa, mutta jotenkin tuotoksesta kuulee ettei soundimaailman työstämiseen ole ilmeisesti uhrattu kovinkaan pitkää aikaa. Ymmärrettävää omakustanteen ollessa kyseessä, eikä tuo nyt niin häiritsevää ole. Lukuunottamatta basarisoundia, joka vanhan kannuttelijan korvaan kuulostaa aivan liian läpitunkevalta. Mutta nämä kritiikinkohtet ovat tällaista pilkunhyväilyä, kokonaisuutena tämä sinkku rokkaa keskimääräistä kovemmin.
Trigon on aikaisemmin julkaissut Eyes of Corruption (2002) nimisen omakustanteen ja Hollow Ego Identityn (2003) lätyn Moby Discillä.
Mitäpä tähän enää lisäämään, joku voisi käydä tsekkaamassa nämä keijot livenä ja kertoa näkemästään.
Trigon :
Marco Hietanen v
Janne Viitamäki g
Jarkko Salo d
Tuomo Kallio b
Juho Vanhanen g
(kokoonpanotiedot perustuvat onnekkaaseen arvaukseen ja www-sivuilta löytyneeseen kuvaan, jossa osalla heepoista on jonkinlainen soitin handussa mistä voi yrittää päätellä instrumettia)
Tämä Italian Modenassa 1994 nauhoitettu live on varmaan tuttua kauraa Peter Gabriel -faneille, joko sitten cd:nä tai vhs:nä, joten en tarkemmin ala kuvailemaan sisältöä. Muutama sana kuitenkin remasteroidusta ja remixatusta dvd-versiosta.
Vaikea uskoa että jokseenkin perfektionistina tunnettu Peter Gabriel olisi antanut julkaista tällaisen dvd:n. Varsinkin kun on nähty vaivaa remasteroinnin ja remixauksen kanssa ja huolella siirretty kuvamateriaali laajakuvaversiona dvd:lle. ...Jatkuu » Ongelma on nimittäin levyn alhainen bitrate, kuva pikselöityy esim. lähikuvissa, missä taustalla leijuva savu on pelkkää häiriömössöä (siis samanlaista häiriötä kuin esim. liikaa pakatussa .jpg kuvass). Luulisi että tuollaisen vaivannäön jälkeen ei tulisi mieleenkään pilata kokonaisuutta tuollaisella detaljilla, jonka olisi voinut korjata nostamalla bitratea levyllä niin paljon kun levytila antaa periksi ja jos ei riitä niin extroja olisi voinut jättää pois. Onneksi tuollaista kuvahäiriötä ei jatkuvasti ruudussa vaan lähinnä juuri tuollaisissa kohdissa missä vain osa ruudusta on "tarkkaa kuvaa" ja tausta on hämärää "kohinaa".
Soundit ovat kohdallaan, olivat jo kyllä vhs-versiossakin, joten ei tuo remixaus ainakaan tämän kuuntelijan korvaan kuulosta kovinkaan merkittävästi uutta tuoneen esiin.
Extroina Time Lapse, jossa seurataan lavan kasaamista Berliinissä, Behind The Scenes, missä on haastatteluja ja backstage juttuja. Näiden lisäksi levyltä löytyy remixattu versio Steamista kuvagallerialla höystettynä sekä Growing Up Live 2002/03 maistiaiset PG:n viimeisimmistä liverymistelyistä.
Kokonaisuutena tämä live toimii kuten ennenkin (vhs-versio tuli sahattua varmaan kymmeniä kertoja läpi), mutta mitään uutta ja erikoista tämä dvd ei varsinaisesti tarjoa. Kuvalaadun ongelmat jättävät vähän huonon maun muuten hyvästä kokonaisuudesta, mistä johtuen heikohko arvosana, vhs versio olisi saanut korkeamman.
Harvinaisen tyhmä nimi live-dvd:llä, nimestä luulee ensimmäiseksi että kyseessä on joku kokoelma Toton hittejä. Tarkemmin tarkasteltuna paljastuu että kyseessä on kuitenkin kokonainen keikka taltioituna Pariisissa vuonna 1990. Kieltämättä biisilista on kyllä varsin hittipitoinen, mutta kyse on siis jotakuinkin kokonaisesta keikkasetistä eikä mistään best-of-toto-videos kokoelmasta.
En tiedä onko tämä viimeisiä live-tallenteita, missä on Jeff Porcaro mukana, mutta varmasti tällä dvd:llä on Jeffin yksi parhaista suorituksista taltioituna. ...Jatkuu » Tämä tuskin ketään Totoon perehtynyttä kauheasti yllättää, keikat on ilmeisesti läpi bändin historian vedetty jokseenkin kunnialla läpi, mutta kyllä Jeff on erityisen kovassa vedossa tuolloin 1990. Ja muutkin, mikä ehkä edelleenkän ei yllätä Totoon perehtynyttä lukijaa. Biisit soitetaan extra-tarkasti läpi, välissä vähän jamitellaan ja sooloillaan mutta paketti pysyy kasassa keikan alusta encoreihin.
Soundit ovat jotenkin oudot, oma testilaitteistoni on ehkä lähinnä stereokuunteluun optimoitu, mutta stereoäänet valittuna on basso-osaston korostuma jokseenkin älytön ja tiukemmat rutistukset kuuntelee mieluummin DD5.1:nä vaikka stereokuva onkin tällä vaihtoehdolla lähes olematon. Lisäksi laulut ovat kateissa stereoversiossa ja haluaa kuulla mitä heepot jollottelevat, joutuu kääntymään taas 5.1:n puoleen. Outoa.
Livesettiä on käsittääkseni levyllä noin 86 minuuttia, minkä lisäksi extroina "Toto interview - 1988", mikä on jokseenkin mitäänsanomaton Lukatherin ja Jeff Porcaron haastattelu. Toinen extra on "Toto Behind the Scenes 1995", missä on muutama humoristinen juttu ja hieman monipuolisemmin haastateltu kaikkia bändin jäseniä kesken Tambun teon.
Toimiva kokonaisuus, stereoäänien "outous" hieman harmittaa, mutta muuten ihan rahanarvoinen pakkaus jos vaan Totoa voi sietää, varsinkin kun hinta oli jokseenkin kohtuullinen.
Jahas. Tällaisenkin taisin luvata arvostella kun lyötiin Symphony X keikalla handuun. Omaperäisesti Grendeliksi nimetyn bändin...hmm...oisko tässä nyt sitten ep-levystä kyse, tarkemmin Fight Against Time -nimisestä teoksesta. Kyseinen lätty on ilmeisesti omakustanne, kansipahveista ei oikein pysty tuota päättelemään, mutta muistelen levyn luovutuksen yhteydessä kuulleeni jotain että bändin jäsenet olisivat sijoittaneet teokseen X määrän rahaa. ...Jatkuu » Epätietoisuus muistakin oleellisista faktoista jatkuu, sillä bändin kotipaikkakuntaa en onnistunut löytämään levykansista tai webbisivuilta, mutta veikkaanpa (osittain edellisestä johtuen) että pääkaupunkiseudulle pitää mennä että treenikämpän löytää. Voin toki olla väärässäkin. Näistä lähtökohdista onkin hyvä alkaa arvostelemaan, ei ainakaan ennakkokäsitykset vaivaa.
Eli oleellisemman kimppuun, puhutaanpa siis musiikista. Bändin musiikkityyliä on hieman vaikea määritellä, oisko tämä sitten yksinkertaisesti vain heviä. Rankkoja kitaravalleja, basaritrioleja ja julman kuuloista laulua. Varsinaista esikuvaa ei pysty aivan lonkalta nimeämään. Lauluosastolta kyllä kuulee selvästi että muuan System of A Down -nimistä bändiä on saattanut laulaja pariin kertaan kuulla, tämän havainnon vahvisti muutama muukin tarkkailija, joten tuskin aivan omiani tässä kuvittelin. Jätkien partavärkit ovat ainakin levykansissa samoilla linjoilla, joten olisiko SoaD yksi esikuvista. Varsinaiselle mättöosastolle ei kuitenkaan mennä, vaan perustemmolla rullataan biisiarsenaalia läpi.
Soundit ovat kohdallaan, itseasiassa levyä kaupitellut herra aloitti myyntipuheen jotakuinkin näin: "osta hyvä levy, puolituntia hyvää musaa ja Finnvoxissa tehdyt soundit". Loistavat argumentit, oli pakko ostaa. Itseasiassa Finnvoxissa masteroitu, Sonic Pump Studiolla äänitetty ja miksattu. Ääniosastoa en kyllä ala mitenkään moittimaan, kaikki soi niinkuin pitääkin.
Kokonaisuutena levystä jäi muutamalla kuuntelulla varsin tasapaksu vaikutelma, millään osa-alueella ei ole juurikaan moitittavaa, mutta toisaalta millään osa-alueella ei myöskään olla erityisen mieleenpainuvan hyviä. Laulajan ääntä vaivaa tietty "suomalaisuus", jota on hieman vaikea selittää. Ääni on kyllä persoonallinen ja toimiva tähän musiikkiin, mutta jotenkin tuo suomi-efekti jäi häiritsemään kun tehdään kuitenkin tällaista kansainvälistä musiikkia. Mutta lauluosastolla ollaan siis kirkkaasti keskimääräistä kotimaan tasoa ylempänä, joten edellistä ei pidä ymmärtää ettenkö olisi ollenkaan pitänyt kuulemastani, kriitikkopipo vaan kiristää otsan kohdalta. Soitto- tai sävellysosaamisesta en oikein osaa tuon tasapaksun lisäksi sanoa mitään. Musiikkigenren peruskliseet toistetaan pieteetillä ja biisit rullaavat sulavasti alusta loppuun, mutta minkäänlaista virtuoositeettiä tämän levyn biisit eivät nosta esiin.
Ettei nyt täysin jäätäisi rypemään negatiiviselle puolelle, tiivistettäköön että Grendel kuulostaa varsin valmiilta ja toimivalta bändiltä, joka osaavan tuottajan käsissä saisi varmasti hyvin toimivaa settiä kasaan, nyt vaivaa vielä tuollainen pieni viimeistelemättömyys. Siis sävellyksissä.
Huh. Tällainen vuonna 2002 julkaistu musiikkivideokokoelma sattui rukkaseen hulluilta päiviltä. DVD:ltä löytyy 22 videota Marillionin alkutaipaleesta Afraid of Sunlightiin asti. Nimenomaan videota, eli tällä teoksella ei ole muuta kuin nuo videot. Ettei tämä kuuloistaisi vähättelevältä, kerrottakoon että videoita riittää kuitenkin 1,5 tunnin ajan, joten nautinto ei aivan heti alettuaan pääty.
Vaikka kuinka olen ollut Fish-fani jo vuosia, ei noita alkupään videoteoksia pysty katsomaan naamavärkki peruslukemilla vaikka kuinka yrittäisi ja olisi Fishin kenties hieman persoonalliseen lavapukeutumiseen tottunutkin. ...Jatkuu » Jotenkin tästä julkaisusta jää kyllä sellainen kuva ettei ole tarkoituskaan katsella vakavana Marillionin kehityskaarta Market Square Heroesista Beautifuliin. Neil Pearthan joskus tuumasi vanhoista sanoituksistaan että voi niille hymyillä muttei nauraa. Tämä pätee paremmin kuin hyvin tähän Marillionin videokokoelmaankin.
Ikävää on että Fishin ja Steve Hogarthin aikakausien välinen ero on tällä levyllä niin huomattava, varsinkin nuoremman polven Marillion fanit saavat helposti kuvan että Fishin aikana pelleiltiin joissain pellepuvuissa eikä yritetty tehdä taiderockia. Toivottavasti tämä videokokoelma ei ole kenellekään Marillioniin tutustujalle se ensisijainen lähde tarkastella Fishin aikakautta.
Täydellinen tästä teoksesta olisi tullut sillä, että bändin jätkät olisivat ainakin muutamalla sanalla kommentoineet videoita ja parhaassa tapauksessa olisi saatu mukaan myös jotain making of -materiaalia. Mutta noita kommentteja olisin ensisijaisesti kaivannut, nuo videot tuskin jättävät ketään sanattomaksi ja kaikkein vähiten niillä esiintyviä.
Lätty oli ihan kohtuuhintainen, joten suosittelen kyllä kaikille Marillionista edes vähän kiinnostuneille, tuolla levyllä on sellainen mukava läpileikkaus bändin musiikkiin ja videoista voi sitten katsella kuinka vuodet vierivät... :)
Tämä "arvostelu" on pikemminkin varoitus niille, joita Steve Lukatherin musiikki kiinnostaa ja mielessä on jo kenties käynyt että voisi herran tuotoksia katsastaa DVD:ltäkin. Tilasin nimittäin tämän teoksen DVDONista uskoen että kyseessä olisi ihan laadukkaasti tehty live-tallenne, mutta todellisuus olikin sitten huomattavasti karumpi. Videon on kuvannut todennäköisesti joku paikallisen videopajan harrastelijakuvaajien ryhmä. ...Jatkuu » Eli parilla kolmella kameralla on onnistuttu taltioimaan hailakkaa kuvaa milloin mistäkin, harvoin aiheista jotka katsojaa lavalla kiinnostaisivat. Mutta huonointa tässä tuotteessa ei ole kuva vaan ääni. Vaikka levyltä löytyy "extrana" erillinen pätkä, missä jampat kehuvat kuinka hienosti ovat äänittäneet live-äänen talteen, kuulostaa keikkasetti alusta loppuun siltä että se on äänitetty 1-2 saliäänimikillä ja laitettu sellaisenaan lopulliseen teokseen, sen verran ohuet ja epäselvät soundit tällä levyllä on. On kuitenkin oletettavaa että varsinainen live-soundi on ollut ihan kohtuullinen, ainakin niillä Lukather keikoilla on ollut mitä olen omin korvin ja silmin todistanut.
Eikä tässä vielä kaikki, livesetti kestää 7 biisin verran eli noin 60 min. Keikkapaikka on ilmeisesti joku Saksan Hesburger tms. ja yleisö seisoskelee lavan edessä väljästi kädet taskuissaan, rohkeimmat nyökyttelevät päätään musiikin tahtiin.
Parasta tässä dvd:ssä on sen tahaton komiikka, varsinkin jos on katsonut varsinainen keikan jo läpi, on extroina tarjoillut tuottajan haasttelu ja äänitystekninen selostus melkoista draamaa ja komediaa. Eikä nuo bändin jätkätkään olleet vuonna 1994 aivan parhaassa kuosissaan... :). Musiikki on tietysti hyvää, soittavat noita Los Lobotomysin biisejä Candyman levyltä ja soittajat ovat helvetin kovia, mutta harmi on ettei soitosta tahdo saada oikein mitään selvää tai jos saa niin soundit ovat todella munattomat.
Ilman filtteriä tai ei, mutta onhan tuo äänitys onnettoman huono vaikka olisi tehty yhdellä ainoalla mikrofonilla raakana jostain salista. Olen kuullut parempiäänisiä bootlegejäkin, jotka on äänitetty jollain solmiomikrofonilla. Raa'assa livesoundissa ei ole mitään vikaa mutta kun soittimista ei kuule mitään ja basso kuulostaa kuminauhalta kenkälaatikkoa vasten niin siinä oikein live-fiilikseen pääse.
Jos olet jazzin ystävä ja siedät naislaulajia, mars kauppaan jos tämä levy ei vielä hyllystäsi löydy. Hieman pidemmin kuvailtuna kyseessä on yksi parhaista live-DVD:stä mitä olen tähän mennessä nähnyt. Ja lisätään löylyä; kaverin kommentti tästä levystä oli "nyt olen nähnyt ja kuullut kaiken, nyt sopii kuolla tyytyväisenä...". Diana Krall on varustettu melkoisella äänellä ja merkillepantavaa laulannassa on sen "helppous", jonka luulin johtuvan lähinnä studio-olosuhteista, koska biisit todellakin kuulostavat siltä että neitokainen rallattaa jossakin studion äänityshuoneessa suht' rentoutuneessa tilassa. ...Jatkuu » Vaan onnistuupa tuo rento laulutapa myös livenä, jopa huomattavasti vivahteikkaammin kuin studiokiekoilla. Soundit ovat täydelliset (siis todellakin täydelliset), jos ihan tosissaan yrittää, voisi moittia sitä että oman audiosysteemin heikkoudet tulevat tämän levyn myötä suht' herkästi esiin.
Biisejä tallenteelta löytyy miltei parin tunnin verran, keikkasettiin kuuluvat kattavasti Diana Krallin omat hitit usealta levyltä, perinteiset jazz-klassikot sekä muutama harvinaisempi veto. Taustabändi on kaikilta osin osaava, gubbejen yhteisikä on helposti satoja vuosia (ja tämä ei vielä kata taustalla heiluvaa sinfoniaorkesteria). Levyltä löytyy myös pari biisiä videoina sekä extra-pätkä harjoituksista, missä vedetään muistaakseni pari biisiä.
Äänet ja biisit tulikin jo kehuttua, mutta kerrotaanpa vielä jotain kuvasta kun kerran kyse oli DVD:stä. Kuvanlaatu on loistava mitä tuota nyt voi arvostella parikymmenvuotiaasta Salorasta ihmeteltynä, leikkaustahti on sopivan lepppoisa musiikin hengeen istuen ja vaikka kyseessä on live-tallenne, joissakin biiseissä leikataan sujuvasti sekaan pätkiä syksyisen Pariisin kaduilta ja puistoista. Ja parasta ja erikoisinta on tietysti kuvaa katsellessa itse artisti, Diana Krall kun ei ole merkittävästi ulkonäöltään perinteisen elähtäneen jazz-muusikon näköinen. Huoh...
Vaikka tämä "arvostelu" menee ehkä kehujen osalta hieman yli, suosittelen kuitenkin lämpimästi tätä teosta myös sellaisille, jotka eivät välttämättä vispiläjatsia normaalisti kuuntele.
Jyväskylä-Laukaa akselilla liikuskelevien neoprogeparonien jälleen kerran odotettu levy julkaistiin muutama viikko sitten (levyn sain kyllä käteeni ihan ajoissa, mutta syystä ja toisesta tämä juttu antoi taas odottaa itseään). Tällä kertaa ei ihan pitkäsoitosta ole kyse vaan parin biisin singlestä. Hyvä näin, tätä levyä on varmasti moni odottanut kuullakseen kuinka uusi laulaja selviytyy Clarityn riveissä.
Vaan jos Clarityn ystävät luulivat että pitkästä aikaa kuultaisiin Claritya levyllä samalla kokoonpanolla kuin keikoillakin niin erehtyivät taasen. ...Jatkuu » Kuten ehkä tarkkaavaisimmat Palasokerin lukijat ovat jo uutisistamme lukeneet, on Clarityn rumpali vaihtunut äskettäin ja keikoilla ja kenties seuraavalla levyllä kuulemme ex-Funeris Nocturnum rumpalin Dracon rymistelyä. Bändin mukaan rumpujakkaralta löytyy nyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiinnolla odotan minkälaista materiaalia jatkossa saamme Clarityltä kuulla.
Mutta palataanpa tämän nyt julkaistun singlen pariin. Tällä levyllä siis rytmiryhmän tahtia hakkaa vielä Mikko Hallberg.
Levyltä löytyy kaksi biisiä, Invincible ja Grain. Näistä ensimmäisessä biisissä mennään melkein "nu-metal" miesten tontille, ainakin ensimmäisillä kuunteluilla homma kuulostaa kovasti erilaiselta mitä Clarityltä on aikaisemmin totuttu kuulemaan. Biisi kyllä alkaa avautumaan muutaman kuuntelukerran jälkeen ja ei tässä mitään nu-metal-räpäytyksiä vielä kuulla, itseasiassa biisissähän on ideaa kun alkujärkytyksestä tointuu. Uusi laulaja, Timo Heinonen, marssii tyylikkäästi isoilla saappailla, joita Clarityn aikaisemmat vokalistit ovat jälkeensä jättäneet. Tämä ei tietysti tule yllätyksenä, onhan ko. herra vaikuttanut vuosikaudet mm. bändeissä Smash, Dirty Deeds Indeed ja Crossroads, joiden meininkiin on varmasti ainakin keskisuomalaiset musiikinharrastajat törmänneet. Aluksi hieman hämäännyin valtavasti tekstin määrästä, yleensä kun tällaisen ei-niin-eeposmaisen biisin lyriikohin ei montaa kantavaa ajatusta uhrata. Ihan parilla kuuntelulla ei kertosäeralli jää päähän soimaan, mutta kun lyriikoihin hieman perehtyy niin itseasiassa niistä löytyy monta mielenkiintoista koukkua. Samoin täytyy kehua laulajan fraseerausta, osaamisalue jota harvemmin voi suomalaisten vokalistien kohdalla kehua kun pääpaino taitaa useimmiten olla siinä että sanat saa äänettyä niin ettei hirveästi tarvitse hävetä. Mutta eipä kehuta pelkästään laulantaa, kyllä muukin bändi selviytyy kiitettävästi tällä sinkulla. Tosin soitantaa on vaikeampi vertailla aikaisemman tuotannon kanssa, sen verran erilaisesta on meininki tällä levyllä. Jotenkin kokonaisuudesta jää aikaisempiin Clarity-biiseihin verrattuna tasapainoisempi kuva, eli bändi tuntuu toimivan tiiviimpänä kokonaisuutena. Tämä siis mielikuvana, vaikeampaa onkin sitten perustella mihin tuo perustuu...
Invinciblesin voi tsekata mp3-muotoisena täältä. Koko sinkkua voi varmaan kysellä Clarityn heepoilta (www.clarity-online.com).
Sinkun toinen biisi, Grain, on jo hieman perinteisempää Clarityä vaikkei tässäkään ihan kympillä mennä progesuohon kahlaamaan. Grainissa on jo milteipä "hittirenkutuksen" ainekset, tosin ei mikään euroviisujollotus vaan ihan oikea tarttuva biisi, joka rullaa sujuvasti eteenpäin. Väliosa tietysti menee kastiin "dre-am-thea-teril-lä-kin on täl-lai-nen", muutoin hommassa on omaa jujua ihan kohtalaisesti. Vokaaleja on tässäkin biisissä melkoisen reilusti, välillä melkein kuulostaa että laulajan täytyy olla näännyksissä tämän biisin jälkeen kun montaa sekuntia ei biisin aikana levähdetä.
Grain ja muutama muukin Clarity sävellys löytyy ainakin MP3.comista.
Kokonaisuutena tämä sinkku soi tasapainoisesti, bändin kokonaissoundi tuntuu aikaisempaa vivahteikkaammalta ja ennenkaikkea lauluosastolla ollaan nyt sillä tasolla ettei tarvitse kansainvälisessäkään vertailussa hävetä. Hieman tätä levyä ensimmäisiä kertoja kuunnellessa häiritsi se, ettei edellisen levyn, Empty X Spacen, kärkipään biisien tasolle ylletty, eli sävellyksinä olisin toivonut näistä uutukaisista vahvempia, mutta kenties kyseessä on bändin hioutuminen uuden laulajan puitteisiin ja toivottavasti jatkossa kuullaan vanhojen helmien tasoisia sävellyksiä. Äänimaailma on käsittääkseni taas kotitekoista (pl. masterointi), joten täytyy edelleenkin nostaa hattua että heepot ovat onnistuneet ruuvaamaan tällaiset soundit kotistudioissaan. Mainittava on että levy-yhtiöt eivät ole vieläkään tähän bändiin ihmeemmin tarttuneet, toisaalta levy-yhtiöiden sokeus hyvään musiikkiin on ollut jo vuosia tiedossa. Toivottavasti Clarityltä kuitenkin löytyy sellaista periksiantamattomuutta, mikä ennenpitkää tuottaa tulosta koska ainekset menestykseen ovat jo olemassa, kyse on lähinnä siitä että joku dollaripinon takaa pälyilevä levy-yhtiöparoni älyää alkaa panostamaan tähän porukkaan.
Pari anonyymiä kuuntelijaa tokaisivat kokonaisuudesta että tämähän kuulostaa ihan Dream Theaterin Falling Into Infinityltä. En tiedä mistä moista keksivät, minun mielestäni tämä sinkku kuulosti Clarityltä, Kansasilta, Dream Theateriltä ja Marillionilta. Näitä "vaikutteita" varmaan löytyisi vähintään yhtä paljon kuin on kuuntelijoitakin, joten käytetään kulunutta ilmaisua ja sanotaan ettei Clarityä voi laittaa oikein mihinkään kategoriaan. Hyvä niin.
---
Clarityn www-sivut löytyvät muuten nykyisin osoitteesta www.clarity-online.com.
Joo, kyllähän tuo aika mitäänsanomattoman kuuloinen tuo levy oli ensimmäisen kuuntelun jälkeen, toista kuuntelua sitten jo lykkäsinkin kun oli levypakassa muita mielenkiintoisempia neoprogen uusia tulokkaita. Luulenpa että toinenkaan kuuntelukerta ei asiaa pahemmin muuta, tuo levy _saattaa_ aueta kymmenillä kuuntelukerroilla, mutta pahoin pelkään että tämän Turbulencen kanssa käy samoin kuin Queensrychen Q2K levyn kanssa, jota itsepintaisesti sahasin soittimessa kymmeniä kertoja, mutta levystä ei ensikuuntelua syvempiä juttuja löytynyt. ...Jatkuu » Vai muistaako joku esim. nimeltä jonkun raidan ko. levyltä?
(Joku voi tietysti sanoa että mitä siinä arvostelet levyä yhden kuuntelun jälkeen, mutta kerrankin näinpäin; vaikutelmat heti kättelyssä eikä sinnikkään jauhamisen jälkeen...)
Liittyykö tähän jotain traumaattista? ;)
