Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Tämä levy on meikäläisen vuoden 2007 top 10 -listalla. Sangen hyvä lätty, avaramielisesti tehty ja hyvät soundit. Hyviä biisejä unohtamatta. Nämä herrat ovat kaiken lisäksi hauskaa ja fiksua porukkaa ja juuri tänä iltana olivat Ylex:n haastateltavana ja pari biisiäkin kuultiin. Hieno homma!
Hieno arviohan tuo! Näin useamman kuuntelukerran jälkeen lievennän omaa tuomiotani siten, että levylle jää tuo kolme tähteä. Onhan tämä huimasti parempi Vapor Trailsia tietysti. Armor & Sword, ensimmäinen instrumentaali ja Faithless ovat ihan hyviä biisejä, sitten oli vielä joku melko hyvä biisi, en muista nimeä nyt. Blues- ja oldies- tyyppinen kitarointi hämää todella paljon ja pilaa pari biisiä kokonaan. ...Jatkuu » Peartin rummuttelu on ihmeen lepsua. Melodioita on löytynyt taas ja siitä nuo tähdet oikeastaan tulevatkin. Mitään uutta ei Rush mielestäni tässä tarjoile, enkä sellaista enää uskokaan, kun ukkojen sävellysterä on jo tylsynyt. Kyllä tämä levyhyllyssä pysyy toki. Paaaaaljon parempi kuin Marillionin pettymyslevy. Se ei ansaitse kuin 2 tähteä, jos sitäkään.
Hyvät kipaleet: Armor And Sword, Workin' Them Angels, Spindrift, The Main Monkey Business, Faithless
Keskinkertaiset: Far Cry, Bravest Face, Good News First
Huonot tai tarpeettomat: The Larger Bowl, The Way The Wind Blows, Hope, Malignant Narcissism, We Hold On
No perskeles, tuohan kuulostaa tosiaan hankinnan arvoiselta teokselta!
Sain kuin sainkin promon korvieni ulottuville jo näin aikaisessa vaiheessa, ja raapustinkin nyt sitten arvion vuoden 2007 eniten odottamastani levystä.
Kappaleet:
1. Fear of a Blank Planet (7.28)
2. My Ashes (5.07)
3. Anesthetize (17.42)
4. Sentimental (5.26)
5. Way Out of Here (7.37)
6. Sleep Together (7.28)
1. Fear of a blank planet: Räväkästi alkava nimikappale on tunnelmaltaan kuin toisinto edeltäjästään Deadwingista, mutta kyllä uuden albumin teema ja henki hiipii esiin pikku hiljaa. ...Jatkuu » Wilson on hienosti omaksunut myös kulkevien kimuranttien rock-riffien käytön, jotka saavat kyllä puntin vipattamaan ja fiilikset korkealle. Ja sellainenhan täältäkin löytyy. Deadwingista poiketen tämä kappale antaa kuitenkin pikku aavistuksia siitä mitä levyn edetessä tuleman pitää.
2. My ashes:
Kaunis laulumelodia, rauhallinen kappale, jonka sovituksesta kaikuu hieman vanhemmilta levyiltä (Stupid Dream, Lightbulb sun) tuttu äänimaailma piano/akustinen kitara/"blurry" sähkökitarateemailu, jouset ja vähäeleinen mutta taidokas rytmisektio. Wilsonin maneereiksi näitä voisi kutsua, mutta kyllä vain kelpaa minulle mainiosti. Hienoa jälkeä!
3. Anesthetize:
Rytmikkäällä ja alternative-henkisellä vähäeleisellä introlla alkava kappale kasvaa jo alkumetreillä melodiansa puolesta jylhän synkäksi ja kauniiksi, rytmityksen jatkuessa ja kappaleen kasvaessa pikku hiljaa kohti suurempia mittasuhteita. Tätä kappaletta voisin verrata kuvallisesti jylhään ja myrskyisään jyrkkään merta vasten lyövään kalliorinteeseen - odottava tunnelma pitää otteessaan koko ajan, aina vähän ruokitaan lisää kuljettaessa edelleen kohti armottoman rankkaa kliimaksia, jossa pauhutaan sellaista runttausta ja blastbeatia, että oksat pois! Tai oikeastaan homman nimi on se, että erittäin raskaita osia tällä levyllä on vähän, mutta ne ovat niin painostavan upeita, että puolustavat erinomaisesti paikkaansa musiikillisena tehokeinona. Itse asiassa toimivat paljon tehokkaammin kuin metallibändeillä, joilla tällainen tulkinta on yleistä arkipäivää. Välissä kuultiin Lifesonin soolo, joka on hyvin tunnistettava kaikkine vibroineen ja vingutuksineen. Hyvin sopii tämän kappaleen kehityskaareen. Välillä käydään jopa duurin puolella Rhodes-tyyppisin koskettimin, ennenkuin päästään tuohon aiemmin mainittuun jyrkkään vääntöön, jonka jälkeen vahvistetaan melodioita, jatketaan progesti epäsymmetrisillä tahdituksilla, eli uusia soitto-ja lauluosuuksia tulee lisää, toisiinsa nivoutuen. Missään vaiheessa ei tunnu siltä, että kappale olisi liian pitkä, päinvastoin. Harvoin on kukaan tehnyt näin hyvää lähes 18-minuuttista kappaletta, joka pitää erinomaisesti otteessaan koko ajan. Sanoisin, että tämä on levyn paras kappale ehdottomasti. Tässä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista kikkailua, vaan kyseessä on yksinkertaisesti upea sävellys. Kappale päättyy kauniiseen ja rauhalliseen loppuosioon, vanhemman Porcupine Treen hengessä.
4. Sentimental:
Keinuvalla pianotahdilla alkava kappale on kuin Lightbulb Sunilta löytyvä How is your life today?, mutta yllättäen kasvaa painottamaan upeasti avautuvaa kertosäettä, tämä on myös erittäin kaunis ja surullinen kappale, joka tasoittaa levyn etenemistä hienosti antaen hengähdystaukoa seuraavaksi tulevaa varten. Keskivaiheilla kuljetaan Trainsin kaltaisen soinnuttelun ja rytmin hengessä, kunnes palataan muistuttamaan teeman olemassaolosta kappaleen hitaasti haihtuessa kuulumattomiin.
5. Way out of here:
Naputtavalla synaefektillä ja laululla lähtee tämä kappale liikkeelle, lisäten pikku hiljaa kauniit ja surulliset kitarasoinnut, rummut ja laajemmat synataustat. Sitten aukeaa kertosäe, joka on rumpurytminsä ja moniäänisten oktaaveja soittavan kitaramelodiansa puolesta aivan täyttä kunniaa Opethille - mutta kuitenkin tämä on Porcupine Treetä näinkin suorasta yhtäläisyydestä huolimatta. Tämän kappaleen keskivaiheilta alkaa Frippin soundscapeilujen myötä sellainen rynkkyäminen ja blastbeat että oksat karisevat pois korvista jälleen! Rumpali Gavin Harrison on tosiaan entistä suuremmassa roolissa ja hyvä niin - sen verran loistavaa rumputöskentely on.
6. Sleep together:
Kieroutuneella synaloopilla käyntiin lähtee levyn päätöskappale, joka henkii In Absentian tunnelmia monin tavoin - yksi Wilsonin tutuista elementeistä on laulaa vaimean korheahkosti siten, että laulun rytmiä ja säveltä seuraa piano aivan laulussa kiinni, ja taustalla jymisee tanakka rytmi ja synalooppi. "Let's sleep together, relieve the pressure somehow, switch off the future, right now, let's sleep forever" laulaa Wilson. Nämä sanat kuvaavat ehkä parhaiten albumin tekstien huolensekaista pessimistisyyttä, ironiaa ja piikittelyäkin, joka on Wilsonille ominaista tulkintaa.
Jotenkin tästä kappaleesta tulee mieleen kieroutunut versio siitä 90-luvun alun myöhäiskukkaislaulusta, jossa lauletaan "Come together, right now, in sweet harmony" tai jotain... :wink: Onneksi ainoa yhteinen nimittäjä näiden välillä on tuo hetkellinen mielleyhtymä tekstistä ja sen rytmistä... :wink: Kappale kasvaa tietenkin toiseen säkeistöön edettyä, Barbierin suosiollisella avustuksella.
Koskettimien osuus on tässä kappaleessa suurimmillaan, hienoja soundeja ja teemoja sormioista kumpuaa! Barbierin välittämiin jylhiin jousiin päättyy tämä albumi. Pakko laittaa levy pyörimään alusta uudelleen!
Muutenkin levyn yleisilmeelle on leimallista Harrisonin ja Barbierin jatkuvasti kasvava osuus soitosta. Kokonaisuudessaan tämä on aivan upea levy, tunnelma on hyvin "laid back", rento, mutta silti tarvittaessa äärimmäisen tiukka ja alleviivaava. Soundeista on paha sanoa vielä paljoakaan kun en ole päässyt kotona kuuntelemaan, mutta epäilisin että melkoisen hifiä on taas tiedossa. Deadwingiin ja In Absentiaan verrattuna sanoisin kuitenkin, että soundi on napakampi ja erottelevampi, eli Blank Planetin kokonaissoundi voi olla jopa vielä parempi kuin edeltäjillään.
Kyllä taas väittäisin, että Porcupine Tree on tehnyt uransa parhaan levyn! 50 minuutin kesto jättää hillittömän nälän päälle käynnistää levy aina uudelleen ja uudelleen! Aika näyttää sitten miten hyvin materiaali kestää kulutusta (veikkaisin että kestää hyvin), mutta tässä vaiheessa, noin 10 kuuntelukerran jälkeen, annan täydet 10/10.
No eipä tuossa mitään, hieno levyhän tuo on! Kyllä siitä kelpaa kirjoittaa.
Pääsinpäs sitten etuoikeutettuna kuulemaan kokonaan Marillionin julkaiseman toimittajille tarkoitetun preview-version huhtikuussa julkaistavasta uudesta albumista "Somewhere Else". Pariin kertaan on levy kokonaan kuunneltu, ja sen pohjalta arviota nyt sitten tulee.
Levyllä on tällä kertaa siis kymmenen kappaletta, yhteispituudeltaan n. 50 minuuttia, suurinpiirtein. Yleisilmeeltään levy on mielestäni kaksijakoinen - toisaalta "Marblesin perintö" paistaa aika monessakin kappaleessa niin soundien, toteutuksen, sovitusten kuin laulutavankin osalta. ...Jatkuu » Kovasti väittävät itse, ettei yhtään Marblesin "ylijäämää" ole biisiksi asti laitettu levylle, mutta rohkenen kyllä epäillä - samankaltaisuus on silmiin
ei vaan, korviin pistävää. Kokonaissoundi ei ole tällä "preview"-latausversiolla kovin hyvä ainakaan edeltäjäänsä verrattuna, mutta veikkaisin, että oikea levy kuulostaa sitten paremmalta kuin tällainen mp3-paketti, joka voi olla pakkautunut ihan miten tahansa. Joten, soundimaailmasta en uskalla enempää puhua ennen kuin on se oikea levy soinut useampaan kertaan lautasella.
Toisaalta sitten taas ainakin puolet levyn kappaleista kuulostavat eri puusta veistetyiltä - mutta onpas melkoinen yllätys se, että bändi on lähtenytkin sävellystyössä tyylillisesti mielestäni selkeästi taaksepäin, jonnekin Radiationin ja marillion.com -levyjen välimaastoon! Tämä ei minua ainakaan hirveästi miellyttänyt, mieluummin olisi kuullut jotain joka olisi ollut peräisin "Somewhere else", kuten levykin nimensä puolesta lupailee. Kymmenen suhteellisen lyhyehköä tai keskipituista kappaletta tällaisin toteutuksin aiheuttavat kyllä sen, että tämän levyn yleisilme on paljon kevyempi, melkein täysipainoinen poppislevy on nyt tällä kertaa kyseessä, niin paljon käytetään toistoa ja kepeää rakentelua, ehkä vähän turhankin yksinkertaisin vedoin.
1. The Other Half
Ihan alku lähtee lupaavan rätväkkäästi liikkeelle, mutta onnahtaa pian keinuvarytmiseksi rallatukseksi, josta ei juuri mitään jää mieleen, ainakaan melodiallisesti. Aikas kehno biisi, varsinkin vielä levyn aloitukseksi. Tämä edustaa sitä ns. "toista", eli 90-lukulaista tyyliä tällä levyllä.
2. See It Like A Baby
Levyn singlebiisi, joka itse asiassa tuntuu toimivan lähestulkoon parhaiten koko levyllä avaran ilmavuutensa ja yksinkertaisen ulkoasunsa myötä. Tämä kappale henkii oikein tosissaan sitä 90-luvun Marillionia tyylinsä ja toteutuksensa puolesta. Ihan ok siis, mutta ei mikään loistokas.
3. Thank You Whoever You Are
Tämä kuulostaa aivan Marbles-ylijäämältä, kuten tuossa aiemmin jo mainitsin tästä kaksijakoisuudesta. Honottavampi laulu, piano pinnassa ja sovitus ovat silkkaa Marblesia, mutta tämä biisi onkin sitten aika ällön imelä koko alkuosansa, mikä ei saa ainakaan hyväksyviä väreitä irti. Loppupuoli aukeaa hienosti, ja tämä sentään pelastaa muutoin melko varmalta kompastumiselta.
4. Most Toys
Ilmeisen poliittisesti kantaa ottava, hokeva, hokeva, hokeva, vajaa kolmeminuuttinen "reipas ralli", jossa kitara käy pikkuisen säröillä ja hieman riitasoinnuissakin kylässä. Kokonaisuus on kuitenkin väkinäinen torso, ei mikään kunnollinen biisi. Kuulostaa aivan kuin eri levyltä olevalta tämäkin. Aika kehno.
5. Somewhere Else
Selvästi taas Marbles -perintöosastoa pianohöystein ja "honottavin" lauluin. Kasvaa nätisti isoksi pauhuksi loppua kohden, tunnelma kohdillaan ehkä parhaiten. Ihan hyvä kappale tämä siis!
6. A Voice From The Past
Kuulostaa jotenkin sopivalta tunnelmoivalta jatkopalalta edelliseen, pianosovitukset ja "Marbles-maneerit" löytyvät myös, joten väittäisin tätäkin sen aikaiseksi. Ihan hyvä joka tapauksessa.
7. No Such Thing
Tämä on ensimmäinen tähän ns. toiseen tyyliin tehty kappale, joka oikeasti toimii. Ympäripyörivä kaikukitarasointuteema kulkee läpi vahvasti efektoidun laulun kanssa koko kappaleen läpi, ja kestää otteessaan. Hyvähän tämä on!
8. The Wound
Tämä kuulostaa Radiationin tai marillion.comin täytebiisiltä, eikä tästä juuri paljoakaan jää mieleen, ainakaan parin kuuleman perusteella.
9. The Last Century For Man
Lähtee hauskan riitasointuisella kellopelialulla liikkeelle, mutta vaipuu kehnohkoksi Marbles-pastissiksi, joka kuulostaa ehkä kaikkein vahvimmin sellaiselta jonka piti ihan selvästi jäädä edelliseltä levyltä pois.
10. Faith
Akustisen kitaran säestämä rallatus, aika tylsä itse asiassa. Ei tästä jäänyt mitään mieleen, vaikka levyn lopetus voisi sanoakin ehkä hieman jotain... Nyt ei sanonut.
Joten, valitettavasti tässä vaiheessa en ainakaan pysty kolmea tähteä enempää antamaan, hyvä jos edes sen verran. Täytyy kuunnella sitten lisää kun levy kopsahtaa postilaatikkoon. Siihen asti täytyy ihmetellä vähän lannistuneen oloisena kuulemaansa. *** (6/10)
Joo, se ongelma onkin biisimateriaalissa, ei tyylissä sinänsä. Sisällön puolesta sanoisin kyllä valitettavasti välityöksi tätä. Minä pidän itse kyllä Radiationista ja marillion.com on varsin hyvä levy myös, joten syy alhaisiin pisteisiin ei ole siellä. Tällä levyllä ei vain tunnu olevan niitä hienoja hetkiä kuin vain nimeksi. Pari kuuntelua antaa osviittaa siitä mitä tuo suurinpiirtein on, sitten lisäkuuntelu tuo tai vie tähden tai puolikkaan verran vielä, siitä olen melko varma. ...Jatkuu » Marblesin kanssa tottui liian hyvään?
(InsideOut 2005)
Neal Morsen tuorein levy yllätti positiivisesti - myönnettäköön, että miehen kääntymyksen ja julistelujen jälkeen oli melkoinen ennakkoasenne tätä julkaisua kohtaan olemassa jo valmiiksi (vaikka ei pitäisi...).
Kevyen alkuintron jälkeen tempaistaan suoraan tiukka progevaihde päälle ja lähdetään taidokkaan ja maukkaan oloiseen, mutta ei turhan tiukkapipoiseen vääntöön, johon mahtuu kappaleiden vaihdellessa mielleyhtymiä useista melodisista progebändeistä, palasia Kansasista, Beatlesista, nykyaikaisemmasta toteutuksestakin jopa, sekä makoisista paloista ihan selkeää poppia. ...Jatkuu »
Levy ei sinänsä tarjoa mitään uutta näkökulmaa progerintamalla, mutta hyvä levy tämä on, ja ilmeisestä teemallisuudestaan huolimatta kappaleet toimivat hyvin sellaisinaankin.
Laulumelodiat ja stemmat toimivat mainiosti, ja paikoin mahtipontisuuteen taipuvaiset sovitukset laimennetaan sovitusten ja vaihdosten myötä oikein meneväksi kokonaisuudeksi - ja sangen eheäksi - ensimmäinen heikompi kappale löytyy vasta sijalta 8 (nimeltään 12), joka on omaan makuuni turhan aor-vaikutteinen. Toinen huti on mielestäni levyn päätöskappale, joka on turhan sinfonis-teatraalinen, paatoksellinen ja melodioiltaan liian ilmeinen tehdäkseen vaikutuksen, vaikka teoksen esiripun laskemista siinä selvästi harjoitellaankin, tosin onnistumatta.
Omiksi suosikeiksini nousevat kimurantit väännöt, eli levyn aloittava The Temple of the living God sekä yhdeksäntenä oleva Deliverance. Kuudentena oleva Solid as the Sun on myös kaikin puolin upea, varsinkin kertosäe!
Mutta, kaikin puolin mainio albumi - vain kaksi hutia yhdestätoista on mielestäni oikein hyvä saavutus! Arvosana 9 on siis hyvin ansaittu - yksi piste putoaa pois näistä parista hutibiisistä, sekä uskonnollisista teksteistä, joista en juurikaan perusta. Suosittelen!
01: The Temple Of The Living God
02: Another World
03: The Outsider
04: Sweet Elation
05: In The Fire
06: Solid As The Sun
07: Outside Looking In
08: 12
09: Deliverance
10: Inside His Presence
11: The Temple Of The Living God
Levyn aloittava "Eileen" on aivan upea kappale. Kerta kaikkiaan väkisinkin hyvä, vaikka joku ei muuten neidon materiaalista sinänsä välittäisi. Kyseessä taitaa olla jopa Emmin paras tuotos tähän saakka. Huokaava, kauniin melankolisesti positiivinen ja samaan aikaan taitavasti tuotettu. Viisi tähteä annan suoralta kädeltä tälle kappaleelle. Kappale kulkee periaatteessa yhden ainoan jutun ja melodiakulun voimalla, josta nyansseilla ja laulutulkinnalla otetaan kyllä kaikki irti. ...Jatkuu »
Mutta. Koko levyn useaan kertaan kuunneltuaan tuntuu siltä, että kaikki luovuus ja energia on kohdistettu tähän yhteen rykäisyyn. Huonoja kappaleita ei sinänsä löydy, mutta keskivellovaa yllätyksetöntä "juurevaa" ja hyvin tuotettua pop/rockia kylläkin. Ehkä se on ollut tarkoituskin, mutta kun omasta mielestäni Emmille sopivat nimenomaan parhaiten hieman kohtalokkaan ja ison kuuloiset kappaleet parhaiten (Solitary motions, Dancing thru the stars). Tällä levyllä ei valitettavasti muita helmiä erotu Eileenin lisäksi. Erilaista tulkintaa kääntökomppipopista slovarin kautta kantrivaikutteisiin kyllä piisaa, mutta mikään niistä ei tunnu istuvan muuten kuin kenties livenä, sillä Emmi laulaa kuitenkin erittäin hyvin ja bändi soittaa maltilla.
Levy jakautuu siis melko epätasapainoisesti yhteen huippuhyvään hittiin ja mukavaan peruspoppiin. Seitsemää enempää ei pysty kokonaisuudelle antamaan, vaikka periaatteessa kaikki on kunnossa.
Herranjestas!
Simple Minds on tehnyt yli kymmenen vuoden rupukauden jälkeen upean levyn! ISO, mutta tyylikäs soundi on täällä jälleen, mutta ei toki niin rock-vaikutteisesti kuin edellisellä omasta mielestäni onnistuneella kokonaisuudella "Good news from the next world" vuodelta 1994. Niin, voin jo taas kuulla tuhahdukset "tuoko muka oli hyvä levy" - mutta miettikääpä moniko yhtyeen lukuisista levyistä on ollut kantava kokonaisuus eikä vain parhaimmillaankaan muuta kuin parin todella ison hitin varassa keikkuva epälaatuinen tilkkutäkki?
Pidän upeista levyn aloituksista. ...Jatkuu » Tässä on sellainen. "Stay visible" on kuin voimakkaasti päivitetty henkäys Disintegrationin ajan Curesta ilman Curea. Saikohan tuosta mitään tolkkua? No, joka tapauksessa yritän sanoa että kappale on hienolla tavalla hieno, sävellys ja soundit kohdallaan. Juuri näin! Eikä seuraavana jatkava sinkkubiisi "Home" juuri lämmittelijälleen häviä. Stranger, Different world, Underneath the Ice... Kappaleet soljuvat, enkä voi todeta kuin olevani oikeaoppisen stadionpopin äärellä, joka tänä päivänä on melko harvinaista ilman samanaikaista myötähäpeän tai tylsyyden tunnetta. Tämä ei todellakaan ole mitään Franz Ferdinandia, vaan SIMPLE MINDS jumaliste! Vasta viimeisen kappaleen "Dolphins" aikana huomaan jotakin junnaavaa, tämä kun ei kovin hyvin sovi muun materiaalin kanssa samalle kiekolle.
Tekstien arvosteleminen on toissijaista tällä hetkellä, mutta pikku miinus tulee esitystavasta kansivihkossa - pitkän pitkä hilirimpsis ja KAIKKIPUTKEENISOILLAKIRJAIMILLAETTÄOLISIOIKEINHANKALAALUKEA :(- Tästä ja viimeisestä kappaleesta johtuen puolikkaan tähden pudotan pois pelistä. Kuitenkin, ansaitut pisteet ja suositukseni! Hyvälle tuulelle tässä tulee ainakin meikäläinen!
Löytyy tuolta viestiketjusta...
Hommasin itsekin tuon Blackfieldin ja toimii kyllä hienosti herättäen hyvät fiilarit jo ensi kuulemalta, kuten sanoitkin. Pelkistetystä olemuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) minua puhutteli eniten 5. kappale eli "Lullaby". Yksi maailman upeimmista popin mestariteoksista, todellinen täysosuma. Alkupuolen kappaleet myöskin erityisessä suosiossa täälläpäin! :)
Tässä minunkin pisteeni tästä levystä...
1. Cygnus Vismund Cygnus Sarcophagi 13:01
2. Widow 5:51
3. L'via L'viaquez 12:21
4. Miranda that ghost just isn't holy Vade Mecum 13:09
5. Cassandra Gemini Tarantism 32:41
Kuten odottaa saattaa, olivat odotukset melko korkealla Frances the Muten osalta. Vaikka olenkin suhteellisen tuore käännynnäinen tämän yhtyeen kohdalla, on De-Loused kuitenkin koluttu luita myöten läpi, ja varmaankin aika monen diggarin alkuasetelma lienee silti samankaltainen kaikkine odotuksineen. ...Jatkuu » No, tässä tulee sitä arviota kuitenkin:
Levy alkaa kolmetoistaminuuttisella Cygnuksella, joka antaa alusta asti ymmärtää, että näissä jameissa irtoaa peruukin lisäksi myös hammaskalusto, eikä ajukoppakaan jää entiselleen. Sen verran räväkkää meno on, että hirvittää, mutta toimii kyllä. Cygnus aloittaa siis hienosti ja suvantokin toimii, mutta 10 minuutin kohdalla meininki muuttuu huminaksi, joka kuulostaa autoajelulla äänitetyltä ympäristöääneltä, johon on kaikenlaisia lisäyksiä tehty. Kuulunee teemaan, mutta kolme minuuttia huminaa on minun kärsivällisyydelleni hieman liikaa pidemmän päälle.
Koko levyn kuunneltuani totean silti Cygnuksen levyn heikoimmaksi kappaleeksi, huolimatta neljännen kappaleen heikkouksista.
Widow ei kaivanne esittelyjä. Mainio singlebiisi, raskas ja kaunis, jolle ei taitaisi vaihtoehtoja tältä levyltä edes löytyä. Neljäminuuttinen radioedit on tosin mielestäni parempi, koska se leikkaa 3:30 paikkeilla alkavan ja taas loppuun saakka jatkuvan urku- tms. pulputuksen vähemmäksi, lisäten esityksen napakkuutta.
Pienten alkusuhinoitten jälkeen levy jatkuu yli kaksitoistaminuuttisella L'via L'viaquez:lla, joka alkaa ilkeän jammailevalla kitarasoololla ja iskee mukavan rytmikkäästi, ehkä enemmän esikoislevyn tyyliin. Eihän tässä edes huomaa, että laulu on espanjoolia - tosin vaihtuu englanniksi espanjalaishenkisessä suvantokohdassa - palaten takaisin villiin sykkeeseen ja takaisin epsanjaan.
Loppuosa 8 minuutin jälkeen keskittyy lähinnä espanjalaistunnelmin tulkittavaan tarinaan, ja jatkuu loppuun saakka. Tarinan kerronnan kannalta tämä lienee tärkeää, mutta musiikillinen puoli vähän kyllä puuduttaa tällaisina annoksina nautittuna. Tosin, lisäpisteet napsahtavat lopun muokatusta puheesta, joka saadaan kuulostamaan todella hullun miehen hommalta - johon levyn kansikin hieman kenties viittaa...
Neljäs kappale, eli Miranda...jne. on mielestäni aivan turhaan ylipitkä. Se voisi kokonaisuudessaan toimia noin 4-5 -minuuttisena johdatuksena lopputeokseen, mutta herran jestas taas kerran - neljä minuuttia suhinaa ennenkuin kappale varsinaisesti alkaa - tunnelma on tosin harras ja hieno, puhaltimien kera kitaran ja urkujen säestyksellä. Kuten myös laulutulkinta, joka on tunnelmarikasta ja erittäin tyylikästä. Lopussa taas 4 minuuttia suhinaa. Siitä voitte päätellä tuon "tehokkaan" kappaleosuuden, johon alussa viittaan. En koe itse ainakaan elämystä yhtään suuremmaksi tällä tavoin venytettynä.
Cassandra Gemini Tarantism koostuu seitsemästä yhteenliimatusta osiosta, jotka muodostavat lähes puolet koko levystä. Tämä on kyllä juuri sitä postimerkkiprogea, johon usein viitataan, mutta toimii silti mielestäni paljon paremmin kuin Yesin tai King Crimsonin ihan varhaisimmat huuruilut. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, se ei kuitenkaan huononna niiden historiallista arvoa ainakaan. Mars Volta on omissa sfääreissään, mutta lienee toteutustavasta ja musiikkityylistä kiinni se, että tämä silti toimii vähän paremmin. Tässä teoksessa on erittäin paljon hyviä osuuksia, ja se on pituudestaan huolimatta vangitsevampi kuin Miranda tai Cygnus. Ja levy loppuu nätisti kuten alkoikin.
Tämä levy on siis täynnä hyvää musiikkia, mutta venytettynä 77 minuuttiin se on auttamattomasti liian pitkä, sillä suhinoita tms. tilannekuvauksia/tunnelmointia on tuosta ajasta varmasti ainakin 15 minuuttia, jotka itse olisin kyllä leikannut turhina pois. Silloin olisin antanut arvosanaksi 8 tai 9 todennäköisimmin.
Levy ei toistaiseksi siis yllä mielestäni esikoisen tasolle, mutta saattaa hyvinkin kasvaa suuremmaksi ajan mittaan.
Sitä odotellessa seiska tuli.
No, kysehän on tässä tientenkin lähinnä omasta musiikkimaustani, enkä pyri halveeraamaan sinänsä mitään koskaan. Löysin vain melkoisesti yhteneväisyyksiä Mars Voltan tavassa tehdä juuri tämä levy näiden ko. suuruuksien varhaisten tekemisien kanssa.
Tunnustaudun ilomielin Crimson-, Yes- sekä Pink Floyd -diggariksi toki, mutta poikkean siinä asiassa varmaankin useimmista proge-diggareista, että minkään edellämainittujen yhtyeen levyistä en itse juurikaan pidä ennen maagista 70-luvun puoliväliä, noin about. ...Jatkuu »
Kuitenkin, kuten arviossa sanoin, en kiistä ko. teosten arvoa mitenkään - ilman niitä olisi varmasti vaikeata olla myöhempiäkään olemassa. Ne eivät vaan minulle uppoa millään konstilla. Valitettavasti.
Kino Picture (Inside Out) 2005
John Beck - Koskettimet
John Mitchell Kitara, laulu
Chris Maitland - Rummut
Pete Trewavas Basso
Kappaleet:
1. Losers Day Parade
2. Letting Go
3. Telling You
4. Swimming in Women
5. People
6. All You See
7. Perfect Tense
8. Room For Two
9. Holding On
10. Picture
Kino koostuu neljästä eri yhteyksistä tunnetusta muusikosta, joiden lähempi esittely lienee turhaa. John Beck (It Bites), John Mitchell (Arena), Chris Maitland (mm. ...Jatkuu » Porcupine Tree) ja Pete Trewavas (Marillion, Transatlantic) muodostavat siis Kinon, joka ei todellakaan ole Trewavasin sooloprojekti, vaan yhtye, jossa hän on mukana. Sävellyksistä ja sanoituksista sekä yhtyeen kokoamisesta pääosin puuhamiehinä lienevät olleen Beck ja Mitchell, mutta kokonaisuudessa kaikki herrat ovat kyllä varmasti kortensa kekoon kantaneet sen verran upeaa jälkeä on syntynyt.
Levyn kappaleissa kuiskivat herrojen alkuperäiset osoitteet, mutta Picture yhdistelee aivan loistavasti progea, melodista rockia ja pop-elementtejä siten, että levy tulee laitettua pyörimään yhä uudelleen ja uudelleen silti siihen kyllästymättä, vaikka poiketen yleisesti mielletystä progekaavasta tämän levyn kappaleisiin on helppo päästä sisään, mutta silti joka kerta löytyy aina uusi kerros korvia hivelemään. Studiojälki on erittäin tasokasta, kuten olettaa saattoi. Siltikään toteutuksessa ei ole sorruttu liialliseen silotteluun tai kaavamaisiin ratkaisuihin. Yli 10 kuuntelukertaa on takana tätä kirjoittaessa.
Levyn aloittaa komea yhdeksänminuuttinen Loser´s Day Parade, joka vuorottelee raskaamman, rytmisemmän ilmaisun ja vuoropuheluosuuksien välillä, kaartaen loppupuolella jylhän kauniisiin maisemiin melodiarikkaan loppuhuipentumansa ansiosta. Alun rankka riffittely, keskiosan Beatles- ja 70s proge -vaikutteet, erittäin hieno instrumentaaliprogeosa, sekä osiot, joita voisi kuvailla Marillionmaisina, mutta silti rytmillisempinä ja tiukempina, muodostavat juuri oikeasti maustetun keiton. Jotenkin tästä tulee mieleen Jellyfishin mainion Spilt Milkin avausralli Joining a Fan Club mieleen toteutuksensa puolesta positiivisessa mielessä tosin jälleen ei kopioiden.
Letting Go alkaa stadionmaisella tilalla varustetulla kitara-/laulusäkeellä, johon muu yhtye mukautuu varkain. Kertosäe on kauneimpia ja herkimpiä pop-melodioita mitä olen ikinä kuullut. Osat vaihtuvat maustettuna pienillä teemoilla ja jatkuvasti kasvaen, muuttuen puolivälistä lähtien kokonaisteeman etsintään, palaten alun tunnelmiin lopussa.
Telling You on tervetullut henkäys hienotunteista Policen, Marillionin ja Jellyfishin mieleen tuovaa melodiarikasta poppia, joka käy kertosäkeessä vilahtamassa hieman AOR:n puolella, mutta kauniin 80-lukulainen (sitäkin on nimittäin olemassa) tunnelma upeine kosketin- ja kitarasooloineen vaan voittaa tämänkin pelin kirkkaasti.
Swimming in Women on toteutukseltaan mahtipontinen ja hienoiseen psykedeliaan vivahtava kappale, joka omituisesti keinuen kulkee melodramaattisen elokuvan piano-osuuksien ja psykedeelisten klassis-/itämaisviritteisten osien läpi sisältäen kuitenkin rikkaat melodiat. Hieman minua kertosäkeen keinunta hämää jostakin syystä tässä kappaleessa, mutta tämä yksi kohta lienee ainoa miinus jonka tältä levyltä löydän, vaikka kuinka etsisin.
People nostaa kierrokset myös raskaamman rockin puolelle, esitellen jälleen loistavaa sävellystaitoa upean kertosäkeen ja tiukan rytmikkään soitannan kautta. Yhtye pääsee rumpalin ja kitaristin johdolla todella näyttämään kyntensä upeassa keskiosassa, joka kauniisti taas palaa takaisin kerroksellisiin melodioihin.
All You See alkaa perinteisemmän kitarapopin tyyliin, päätyen tyylikkääseen kertosäkeeseen, joka jälleen jää päähän soimaan pitkäksi aikaa sen jälkeen kun musiikki on vaimennut. Tämä voisi olla osittain vaikka jokin kappale Manicsien Everything Must Go levyltä
Minkä sille mahtaa, tämä on erittäin hyvää musiikkia. Jollain kummalla tavalla nämä kappaleet yhdistää proge-genren alle, mutta ei sen vuoksi että tätä olisi jotenkin vaikea ymmärtää. Päinvastoin.
Perfect Tense on kuin se yksi puuttuva biisi Policen Synchronicityltä. Wrapped around your finger ei ole hirveän kaukana tunnelmansa puolesta säkeistössä, mutta kertosäe aukeaa taas Kinomaiseksi (nyt sen voi jo sanoa), kerrokselliseksi kauniin kauniiksi melodiakakuksi, jonka syö mielellään aina uudelleen ja uudelleen. Hillittyä, mutta ah niin hienoa. Kyynikot älkööt vaivautuko.
Room for Two on häpeilemättömän periamerikkalainen suoraviivainen kitarapop-kappale. Frendien taustamusiikista tämän silti erottaa näppärästi tulkinta, suuret melodiat sekä epäjakoiset tahdit. Kitaristin ja kosketinsoittajan taidonnäytteet hiipivät kuin varkain kappaleen lomassa, silti rekisteröityen korvaluuhun.
Holding On tuo Kinon herkemmän puolen esiin, kaartaen kauniisti kohti levyn loppua. Avarasti, ilmavasti ja kevyesti soiva kappale on oiva hengähdyspala tähän kohtaan. Mutta, mitä ihmettä sitten tuleekaan: tunnelman ja teeman vaihdos 70-lukulaiseen hammond/tönkkörytmiosuuteen, joka kasvaa ja kasvaa laulun ja soolosiivitysten myötä jälleen kerran suureksi, päättyen vielä uuden ja viimeisen osan myötä elokuvallisen suureksi teemaksi, joka kauniisti päättyy keveän helinän jälkeen kerraten vielä kerran pääteemansa.
Picture on viimeinen pala, pieni laulutunnelmointi koskettimien säestyksellä. Alla haamuilevasta pianoteemasta tulee jotenkin väljästii mieleen Pink Floydin Terminal Frost, mutta se voi olla taas tätä oman pään sisäistä huminointia vaan
Joka tapauksessa, tämä levy on aivan loistava. Näytekollaasi löytyy osoitteesta http://www.kinomusic.com/music.htm
Levyn julkaisu lienee helmikuun 27. päivä, jolloin pääsee toivottavasti sanoituksiinkin paremmin käsiksi musiikki jo puhuu puolestaan niin paljon, ettei ainakaan pettymyksiä ole odotettavissa. Suosittelen lämpimästi kaikille musiikin ystäville. Tämä on taas paras uusi levy sitten viimevuotisen Marblesin, edelleen luvaten 2000-luvusta musiikillisesti paljon parempaa vuosikymmentä kuin 90-luku.
Kyllä kannattaa hommata! Kuuntele toki myös tuo 4 min biisinäyte heidän kotisivuiltaan, niin voit varmistua asiasta! :)
Lähes samaan (tosin minua hieman pienemmällä hurmostelukertoimella) päätyi ProgressiveEars.com arvio tässä osoitteessa: http://www.progressiveears.com
joo, mä en ymmärrä tätä maasturi-intoilua täällä, niitä on ihan joka paikassa. ei niillä kaupungeissa tai taajamissa mitään tee. olen parin viikon työmatkalla juuri. detroit, cleveland, newark, raleigh, new york.
