Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Ihmetyttää aina tuo Strange Enginen rinnastaminen marillion.comiin ja Radiationiin, Enginellä on kuitenkin ihan selkeästi hyvin tehtyjä biisejä, noilla kahdella muulla lähinnä aivan hirvittävää kuraa, mistä kuulee että on oltu sävellysvaiheessa aivan hakoteillä että mihin suuntaan oltaisiin menossa.
Grendel on jo pitkän linjan vieras Palasokerin arvostelupoterossa, tsekkaa arvostelut demo- tai promokiekoista Fight Against Time, Promo 2003 ja Something to Remind. Aikaisemmat narinat keskinkertaisuudesta tai moitteet laulajan suomivivahteisesta suorituksesta voidaan tämän pitkäsoittolevyn osalta unohtaa. Aika tai bändi ei ole ilmeisesti ole levy-yhtiöiden mielestä ollut vieläkään kypsä pitkäsoiton tekoon, joten herrat päättivät tehdä sen omakustanteisesti, nyt mahtaa monessakin levy-yhtiössä harmittaa elleivät neuvottelut ole jo käynnissä. ...Jatkuu » Kliseisesti voidaan pohtia että pitkä odottelu ja ihmettely on varmasti kypsyttänyt biisimateriaalin aivan uudelle asteelle, mutta tässä yhteydessä tämä kulunut klisee on harvinaisen totta. Moni noilta em. demorykäisyiltä löytyvä biisi on saanut valtavasti lisää syvyyttä ja tarttumapintaa pitkäsoittoversioina. Moni levyn biiseistä omaa aivan ilmeistä hittipotentiaalia, pelottavankin moni. Omaksi henkilökohtaiseksi suosikiksi on yltänyt Dead Sun, jota on tullut autossa huudatettua lähes kyllästymiseen asti. Toivoisin että koittaisi päivä kun nämä rokkiradiokanavat alkaisivat soittamaan enemmän nousevien kykyjen tuotantoa kuin levy-yhtiöiden lähettämää promokamaa.
Tuotannollisesti Sonic Pump studiolla yhteistyössä Nino Laurennen (Thunderstone) kanssa on ruuvattu lajityypin vaatimat jykevän selkeät soundit ja onpa bändi varmasti harrastanut varsin kiivasta itseruoskintaa karsiessaan biiseistä turhia rönsyilyjä. Thunderstonen leiristä kuullaan myös Pasi Rantasta ja Kari Tornackia vierailijoina levyllä. Uskaltaakohan tätä enempi uskottavasti kehumaan, kokonaisuudessaan kerrasssaan upea levy. Jos melankolisvihahteinen, välillä tyvenessäkin soutava metalli toimii omalla kohdallasi tai jos kotimaiset metalliryhmät, esim. Sentenced tai Amorphis löytyy edes niukalla edustuksella levyhyllystäsi niin suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän Grendelin voimannäyttöön.
Jeremy Clarkson lienee useimmille tuttu BBC:n TopGear ohjelmasta, jossa varsin värikkäällä verbaaliakrobatiallaan on arvioinut etupäässä kulkuneuvoja. The World According to Clarkson sisältää miehen Sunday Timesiin kirjoittamia kolumneja vuosilta 2001-2003. Kirjan nimestä voinee jo arvata että nyt kirjoitetaan muustakin kuin kulkuneuvoista. Samassa kirjassa käsitellään eurooppalaisia kulttuuri-ilmiöitä ja kansallisia luonteenpiirteitä, arvostellaan varsin värikkäästi Englannin hallintoa, surraan ihmiskunnan kehityksen rappioitumista Concorden viimeisellä lennolla New Yorkista Lontooseen ja murehditaan puutarhanhoidon mutkikkuutta esikaupunkialueella.
Aiheesta riippumatta Clarkson ampuu yleensä täyslaidallisen kulloiseenkin kohteeseensa, kuitenkin sen verran huumorillä sävytettynä että aivan pelkäksi kyyniseksi itkuksi kirjoittelu ei mene. ...Jatkuu » Kirjan läpilukuun kuului muutama lähes holtiton repeäminen, naurahtelua siellä täällä ja hyväksyvää nyökyttelyä ja virnuilua kappaleesta toiseen. Kätevää pokkarilukemista, ei tämä varsinaisesti mikään lyyrinen merkkiteos ole, mutta ei kai ole ollut kirjoittajalla koskaan ajatuksenaankaan sellaista luoda.
Tampereelta käsin operoiva MoonMadness käväisi studiossa ja tuottaja Miitri Aaltosen avustuksella taltioitui helmikuussa julkaistavaksi Thunder -niminen sinkku, joka sisältää ytimekkäästi yhden Thunder -nimisen biisin. MoonMadnessin tarinaa kerrottiin jo edellisessä arvostelussa (kts. Live @ Klubi arvostelu), joten ei mennä tässä yksityiskohtiin. Kerrataan kuitenkin sen verran että saatteessaan MoonMadness luonnehtii tyylisuuntaansa melodramaattiseksi heavyksi 70- ja 80-luvun sekä nykypäivän vaikuttein, kuvauksesta on helppo olla bändin kanssa samaa mieltä.
Thunderilla on otettu selvästi askel tuotetumpaan suuntaan. ...Jatkuu » Musiikillisesti se kuulostaa huomattavissa määrin Rainbow:lta, ehkä jopa liikaa? Vanhan liiton kunnioittamisesta saa tietysti aina extrapisteitä ja ansaittua kunniaa. Soitannollisesti paketti on kasassa, Thunder rullaa kevyen oloisesti ja etenkin kitaratyöskentelyä on ilo kuunnella, tuo jos mikä on sitä sydäntä lämmittävää vanhan liiton meininkiä. Hienoiset moitteet kohdistuvat laulusuoritukseen, vaikkakin tällä sinkulla on otettu jo useita askelia eteenpäin edelliseen arvioutuun levyyn verrattuna ja pääosin laulu toimiikin jo varsin hyvin (tässä nyt ei välttämättä ole reilua verrata live-levyä studio-tuotteeseen mutta tulipa jo sanottua). Biisiin jää kuitenkin kaipaamaan laulajalta kiukkuisempaa suoritusta, kysehän on kuitenkin sankarihevistä ja nyt soudellaan aika tyynissä vesissä vaikkakin teknisesti aivan hienosti.
Yhden biisin kokonaisuutena ammattitaitoinen ja uskottava paketti, joka vaatisi omaperäisyyden särmää ollakseen 2000-luvun heavy-klassikko.
MoonMadness:
Satu Jaronen - laulu
Otto Hallamaa - kitara
Ari Toikka - rummut
Juha Leppäharju - basso
Turkka Vuorinen - koskettimet
Hmm. Pitäisi kai ryhdistäytyä näiden arvosteluiden tai niiden aikataulun kanssa. Pahoittelut taas kerran bändille, tämäkin demo lähetettiin minulle jo kesällä, mutta kiekko piileskeli välillä autossa ja välillä siinä lajittelemattomien pinossa. No, mennäänpä viimein asiaan.
High Hypnotic ilmoittaa olevansa parikymppisistä nuorukaisista koostuva parin vuoden historian omaava viisijäseninen metallipumppu, bändin jäsenet vaikuttavat Anjalankoski-Joensuu akselilla. ...Jatkuu » Armed And Dangerous on High Hypnoticin kolmas demo, vaikuttajikseen bändi ilmoittaa Metallican, Slayerin ja Machine Headin. Ilman tuon alleviivaustakin saatekirjeessä olisivat nuo olleet varmasti lähimmät vertailukohteen mitä bändistä ensimmäiseksi mieleen tulee, tältähän se varmasti kuulostaisi jos nuo em. orkesterit pistäisi samaan pirtelöön. Slayerin haju tästä jää päällimmäisenä leijumaan, ainakin patteriston takana on Lombardoa varmasti kuunneltu, ehkäpä laulajankin soittimesta.
Kotipajan tekeleeksi Armed And Dangerous soundaa muhkealta ja demoksi omaa varsin hienostuneet soundit tässä genressä, live-henkinen soundimaailma kerrankin toimii. Kiekolta löytyy kolme biisiä, jotka tarjoilevat mallikkaan peruskattauksen lekalla hakattua metallia, biisit ovat pakettina varsin kompakteja sävellyksiä, eli kokonaisuudesta ei erityisesti mitään epäkohtia tai erinomaisuutta hipovia suorituksia korvaan pistele. Laulajan ulosanti on ehkä välillä eniten demo-henkistä, mutta huutolaulu kuulunee genren tyyliin erottamattomasti. Eniten jää kaipaamaan sitä aina ikävöityä persoonallisempaa otetta. Toisaalta vanhana Slayer-fanina oli ihan mukava kuulla että vanhan liiton äijille tehdään tällaisia kunnianosoituksia. Eri asia on sitten että saako näillä kunnianosoituksilla jalansijaa nykyajan musiikkimarkkinoilla.
High Hypnotic on:
Johnny (Juuso Mäkelä) - laulu
Ozzy (Ossi Viren) - kitara
Eza (Esa Viren) - kitara
mAttitude (Matti Huopainen) - basso
Bålls (Mikko Huopainen) - rummut
Ehkä enempi scifi-kirjailijana tunnettu Iain Banks sai ilmeisen mieluisan tehtävän kustantajaltaan, hänet palkattiin kiertämään Skotlantia ja tutustumaan viskin tekoon ja tislaukseen. Tämä matkakertomus ladottiin kansiin joissa lukee Raw Spirit. Voisin milteipä olla kateellinen moisesta "työtehtävästä".
Raw Spirit ei ole juurikaan viskikirja, vaikka sitä näkee joissain web-kaupoissa sellaisena markkinoitavan. Kyseessä on enempi matkakertomuksenomainen sarja tarinoita lahjakkaalta tarinankertojalta, jonka intohimoista viski ja autot ovat pääosassa tässä kirjassa. ...Jatkuu » Etenkin nuo autot, Banksin Jaguareista, Land Roverista, BMW M5:sta muiden muassa taitaa olla kirjan sisällöstä suurempi osa kuin esimerkiksi viskistä. Kyllä viskitislaamoistakin esitellään vähintään ne oleellisimmat, mukana myös joitakin aivan miniatyyrikokoisia tislaamoja. Mutta noita autojuttuja siis riittää.
Kirjana tämä on sellaista viihteellistä, huumorin kyllästämää luettavaa Skotlannissa matkailusta, henkilökohtaisesti oli mukava lueskella kirjailijan näkemyksiä yllättävän monestakin paikasta, johon itse oli omalla "viskikiertueellaan" eksynyt. Toisaalta hyvä ettei ennen matkaa tullut tätä luettua, olisi tullut kallis reissu. Banksin suositukset viskeistä sijoittuvat yleensä 18-30 vuotiaiden single maltien seuraan ja suosikkiviskejä ostetaan kirjassa laatikkotolkulla, kertonee jotain kirjailijan (taloudellisesta) menestyksestä.
No jos aletaan hifistelemään niin Iain Banks on tunnettu muusta kuin scifi-kirjallisuudesta, mutta Iain M. Banks on sitten se robottikirjailija. Sama henkilö kuitenkin ja tässä arvioidussa kirjassaan kirjailija arvioi itse olevansa todennäköisesti tunnetuin nimenomaan scifi-kirjallisuudestaan.
Tamperelainen Moon Madness laittoi kehiin live-äänitteen, onkin sitten ensimmäinen laatuaan tämän leikisti-arvostelijan "uralla". Kieltämättä haastavaa alkaa bändiin tutustuminen live-julkaisun kautta, mutta toisaalta se esittelee bändin aidoimmillaan, rohkea veto bändiltä. No, kuuntelin vähän myös 2004 äänitetyltä studiodemolta näytteitä webbisivuilta vertailun vuoksi. Moon Madness on saanut alkunsa jo 90-luvun puolella, mutta varsinaiseen nykymittaansa se on kasvanut vuoden 2004 aikana. ...Jatkuu » Tässä arvosteluun joutunut promokiekko on bändin debyyttilevy, joten sikälikin on jossain määrin eriskummallinen ensijulkaisu.
Kolme biisiä, jotka tältä Tampereen Klubilta viime vuoden kesäkuussa taltioidulta levyltä löytyvät, yhdistelevät mielenkiintoisella tavalla tyylilajeja, bändi itse esittelee tyylilajinsa saatekirjeessä melodramaattiseksi heavyksi niin 70- ja 80-luvun kuin nykypäivän vivahtein. Vahvasti tulkitut koskettimet (Turkka) tuovat ensimmäiseksi mieleen erään Deep Purple -merkkisen yhtyeen, toisaalta välillä ainakin hyvällä mielikuvituksella ja kierolla mielellä kuulija voi olla kuulevinaan häivähdyksiä jopa kasaridiscosta ja AOR:stä (noniin, nyt tuli kaikki "kirosanat" samaan lauseeseen). Ote on kuitenkin määrätietoisen moderni, aivan kasarikarsinaan tätä ei voi laittaa. Rakenteellisesti ja sovituksellisesti biisit ovat varsin eheitä ja ammattitaitoisesti rakennettuja, ehkä aavistuksen verran omaperäisyyttä jäävät kaipaamaan jos jotain. Kitaran varressa kuulostaisi olevan varsinainen tekijämies (Otto), rytmiryhmä (Ari, rummut ja Juha, basso) pitää peruspaketin kasassa, live-vihtomisesta on vaikea muuta heidän osaltaan sanoa. Ehkä kuuluvin ja ainoa "kompastuskivi", jos tätä nyt sellaiseksi uskaltaa kutsua, on tällä live-vedolla laulajan (Satu) hienoisesti apaattinen (?!) äänenväri, jotenkin soundi on tasapaksuhko, laulajalla kuulostaisi kuitenkin olevan laulamisen perusteet hallinnassa, liekö sitten monipuolisemman äänialan käytön puutteeseen syynä uskalluksen puute vai tietoinen valinta. Kyllä sitä vähän voisi revittää kun on muuten vahva ääni.
Kiekkoa seurasi varsinainen promokitti, oli keräilykuvaa ja korttia. Kieltämättä Moon Madness näyttää ihan oikealta rock-bändiltä, tekemisestä välittyy ainakin aikaisemmin bändiä tuntemattomalle asteen verran tavanomaista ammattimaisempi meininki. Webbisivuilta (http://www.moonmadness.org) löytyy varsin tuore (huhtikuu 2005) Ain't An Angel live-veto, mikä kuulosti ja näytti varsin vahvalta esitykseltä, hieman tuota aikaisemmin kaipaamaani vivahteikkuuttakin oli laulussa havaittavissa. Keikkaa bändi on heittänyt varsin laajalti, joten kannattaapi olla varpaillaan jos sattuvat omalle paikkakunnalle, suosittelen tsekkaamaan jos sykähdyttää kun urku huutaa ja kitara ulvoo.
Höh, olipa tyly tuomio. Ihan letkeää musaahan tuo on, epäilen että jonkinasteisena ajatuksena on tarkoituksellisesti vetää sanoituksissa kornin naivia (?!) linjaa. En nyt mikään rekee-asiantuntija ole, mutta kyllä pitäisin tätä ihan mallikelpoisena suorituksena genressään näillä leveysasteilla.
Vakuuttava. Tai vaikuttava. Jos yhdellä sanalla pitäisi kemiläisen How Much Moren ensilevyä luonnehtia niin päätyisin noista edellisistä toiseen. Jos kuitenkin tässä selittäisin monisanaisemmin kuinka valintaan päädyin.
Vuonna 1996 perustettu How Much More on uransa aikana ehtinyt synnyttämään neljä demoa ja Neurotic Mind -nimisen sinkun ennen tätä kesäkuussa julkaistua debyyttipitkäsoittoa. Herrat eivät näemmä lymyä pelkästään treenikämpän hämyssä vaan webbisivuillaan julistavat että keikkakokemustakin löytyy reilun sadan keikan verran.
Musiikillisesti How Much More ammentaa perussainekset karkeasti kolmen vuosikymmenen takaa, mutta perusrockiksi luonnehtiminen ei todellakaan tee oikeutta bändille. ...Jatkuu » "Kesäprogeksi" ehti tässä levyä kuunnellessa eräskin musiikkia luonnehtimaan ja vaikka kuvaus naurattikin ensimmäisen kerran kuultuna niin jostain syystä tuo määrittely palaa mieleen yhä uudelleen kun levyä kuuntelee. Kun proge on kuitenkin monelle kirosana ja toisaalta itseäkin inhottaa kun kaikesta yritetään löytää progea tai jatsia, on totuuden nimissä sanottava että pääasiallisesti kokonaisuudesta jää mieleen kuitenkin hyvin kulkeva 70-lukuhenkinen rock. Jos tätä pitäisi johonkin bändiin erityisesti verrata niin ensimmäiseksi mieleen tuli Black Crowes, minkä vaikutuksen varsin suorasta myöntävät itse musikantitkin webbisivuillaan.
Soitto-osastolla How Much More kuulostaa varsin eheältä ja osaavalta paketilta, kitaristi Sami Tuomivaara on kerännyt ihan SM-tason tunnustustakin Rockin SM-kisojen 2002 parhaan kitaristin palkinnon saajana. Laulaja Mikko Koivulehdon laulun "tone" ja tekninen osaaminen on genressään erinomaista, on hienoa kuulla että Suomesta löytyy sittenkin hyväsoundisia laulajia kun niin moni muuten kovatasoinen bändi kompastuu juuri korkeintaan keskinkertaiseen keskiolut-karaokelaulantaan. Tässä lajissa pitää olla vielä se "rockbonus" laulajan uskottavuudessa, mikä ilahduttavalla tavalla ainakin levyllä saavutetaan, tämä pitäisi nähdä vielä livenä. Kosketinosastolla Tuomo Pfaler maalailee genren ajankuvaa upeasti, levyllä kai kuullaan kaiken maailman hienoja vintage-höyryurkuja mistä tällainen maallikko ei ymmärrä mitään, mutta perkeleen hienolta kuulostaa. Rytmiosasto (Tome Jacku, rummut ja Anska, basso) pitää keitosta kasassa etevästi, jykevään perusraamiin ripotellaan koukkuja hyvällä maulla ja groovea piisaa niin että lapikas hakkaa lattiaa ja niska nykii jäykemmälläkin kaverilla.
Biisimateriaali pitkäsoitolla jaksaa kantaa kahdentoista biisin verran, varsinaisia puoliväkisin runnotun oloisia puolivalmistebiisejä ei levyllä tuntuisi olevan yhtään ja vaikka genren vahvimpiin puoliin ei kuulukaan vaihtelevuus niin yllättävän vivahteikkaan albumin How Much More on onnistunut kursimaan kasaan. Ja kun aikaisemmin jo ehdin ihmettelemään laulajan erinomaista suoritusta kotimaiseen yleistasoon nähden niin ihmettely jatkuu toisen ikävän yleisen kompastuskiven kohdalla tai pitäisi kai sanoa että tähänkään ei ole kompastuttu. Eli How Much More on onnistunut lähestymään biisejään myös tuotannollisesti niin että biisit ovat tuotetun oloisia, hyvässä mielessä nimenomaan, turhat rönsyilyt ja tiskaukset on osattu jättää lähinnä koristeluksi. Hyvä meininki, onkin harvinainen hetki kun tällainen wannabe-tuottaja/kriitikko ei keksi mitään korjattavaa, ei vaikka kuinka yrittää ja pohtii. Kaikkinensa koko How Much Moren paketti on rakennettu ammattimaisesti, bändissä pyöritetään omaa levy-yhtiötä, MFU Recordsia (http://mfurecords.net/), joka myy keikat ja julkaisee levyt ja on kai muutoinkin musiikin ja median monialaputiikki.
Tämän ylistyslaulun jälkeen piti käydä webbisivuilta katsomassa että minkä ikäisiä konkareita tässä arvostellaan ja yllätys oli melkoinen kun How Much Moren soittajista suurin osa on juuri ja juuri ylittänyt neljännesvuosisadan ikäpyykin ja basisti onkin sitten melkein woodstockin lapsia. Eihän tuossa iässä mitään junioreita enää olla, mutta kun ilmeisten esikuvabändien soittajat alkavat olemaan jo oikeasti eläkeiässä ja voisivat olla näiden muusikoiden vanhempia niin kyllähän tässä on vielä pojista kyse. Melkein tekisi mieli tuplata edelliset kehut suhteutettuna soittajien ikään, mutta on kai näiden jatkuvien kehujen kanssa oma uskottavuus jo valmiiksi vähän vaakalaudalla. Kuunnelkaa itse jos ette usko, tuskin petytte (kiekkoa voi tilailla vaikka tuolta MFU Recordsin sivuilta). Ja uskaltaisin väittää että livenä tämä toimii helvetin hyvin. Vaikken ole vielä kuullutkaan.
Jäi vähän epäselväksi että onko tämä Linkolan best-of teos lehtikirjoituksista ja esitelmistä vai ovatko herran kirjat aina samalla metodilla koostettuja. Joko tai, tässä kirjassa kuitenkin tökkää jatkuva jankkaaminen, samaa asiaa puidaan samalta kantilta monessa eri kappaleessa. Välillä erehtyy unohtamaan että kyseessä on siis varsin pitkältä aikaväliltä koottuja kirjoituksia kun lukiessa herää ajatus että "vaihda jo levyä, asia lienee selvä". ...Jatkuu » Tätä vielä edesauttaa se, että saman aihepiirin kirjoitukset on kasattu peräkkäin.
Itse olen arvoineni todennäköisesti varsin etäällä Linkolalaisuudesta ja lähinnä silkasta mielenkiinnosta kirjan läpi selailin, eli en odottanut teoksen määrittelevän uusia elämisen linjoja ja radikaalin elämäntapamuutoksen käynnistymistä. Eikä siitä ole kyllä vaaraa, sen verran yli lyövät nämä jutut että uskoisin varsin harvan ihmisen myötäilevän varauksettomasti Linkolan aatoksia.
Suomesta on metsät kaadettu niin että avohakkuu alkaa heti teiden varsiin jätetyn tiheän metsäkaistaleen jälkeen, jotta luodaan illuusio ihmisille siitä, että Suomessa olisi paljon metsiä. Ehkä Hitler olikin edelläkävijä, ihmiskunta kasvaa liian suureksi ja tarvittaisiin joku tekemään joukkoteurastuksia. 9/11 terrori-isku oli hyvä alku. Vähän rivien välistä oikoen edelliset tulkinnat, mutta eihän tuollaista jaksa montaa sataa sivua lukea edes vitsinä, tosin kieltämättä välillä nauratti ihan ääneen ja pääosin tuli uni silmään ennenkuin ehti seuraavalla sivulle kohdasta johon oli edellisenä iltana jäänyt.
Toisaalta totta toinen puoli (tai varttisivu novellista), eli kyllä tuo kirjan lukeminen muutaman oman ajatuksenkin synnyttää, tosin tässä lukijassa varmaan vähän erilaisina kuin mitä kirjoittaja on tahtonut.
Niille, joille tuo kirjailijan nimi ei sano yhtikäs mitään, suosittelen perehtymistä persoonaan esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_Linkola>Wikipediassa.
Bändi nimeltä Epäreilu Evoluutio lähestyy toimitusta yhden biisin kiekolla "Jäävuoreen", joka siis ilmeisesti sisältää saman nimisen kipaleen. Tuo bändin nimi hieman harhaanjohtavasti johdattelee illuusioon jostain taidepoprock-bändistä tms. mutta yllätykseksi levyltä löytyykin varsin särmikästä suomirockia. Tai vivahteita glamista. Tai ihan mitä vaan, oikeastihan tämä on (omaperäistä) rockia Suomeksi laulettuna. Sinänsä poikkeuksellinen demo (jos tämä nyt sitten on demo, saate puhuu vain "tuotoksesta") ettei edes allekirjoittaneelle tule varsinaisesti mitään bändiä, johon verrata, mieleen.
Toinen osuma yllätyssektorille tulee laulajan ulosannin kanssa, ensikuulemalta kuulostaa siltä että kaveri on juonut pullon tai pari viskiä (liikaa) ennen laulusuoritukseen ryhtymistä, tälle ei pärjää edes maailmankuulut raspikurkutkaan. ...Jatkuu » Vaan yllättävän hyvin tämä ehkä aavistuksen verran räkäiseksi kähinäksikin luonnehdittavissa oleva laulu lopulta toimii tässä biisissä, kunhan sitä malttaa alkua pidemmälle kuunnella.
Soitto-osastolla mennään vahvasti rockin perussääntöjen mukaan, erityisiä alituksia tai ylityksiä ei korvaan satu. Lyriikka paikoitellen toimii jollain oudolla tavalla (hahah), biisissä viljellään ihan hyviäkin oivalluksia, toisaalta esim. sillan "tänään kaikki halvemmalla, huomenna oon pinnan alla" tökkii tämän kuulijan korvaan vaaksan verran piippurassia.
Tämän yhden biisin perusteella luonnehtisin Epäreilua Evoluutiota varsin mielenkiintoiseksi bändiksi, tätä olisi mukava kuulla muutama biisi lisää. "Jäävuoreen" on ihan tarttuva ja toimiva biisi, sitä voisivat jopa radioasemat soittaa jos ne ymmärtäisivät poiketa levy-yhtiöiden maksamista soittolistoista. Tämän ehkä vähän rajallisen otannan perusteella hieman varauksella kehuisin että Jäävuoreen biisissä on monien bändien peruskompastuskivet on väistelty eikä tähän suht tasavahvaan yhden biisin tuotokseen juurikaan pieniä viilauksia suurempaa korjattavaa osaa ehdottaa. Tuo bändin nimi on kyllä pelottavan vaikea kadunmiehen muistaa.
Epäreilu Evoluutio on:
Sami "Sammy" Kallvikbacka - laulu
Jarkko "Mankku" Penttinen - kitara, koskettimet, taustalaulu
Miko "Hippi" Kivelä - kitara, rauha & rakkaus
Jouni "Ancient Cultures" Jyrinki - basso
"Runkku" Kronqvist - rummut ja muut
Henry Kiviaho - all-around mies
Tämä toimittaja Mick Wallin kirjoittama "virallinen" Iron Maiden historiikki lupaa takakannellaan paljon ja varsin lupaavasti kirja alkaakin, ainakaan seikkaperäisyydestä ei ole tingitty kun selostetaan bändin vaiheita alkutaipaleella. Loppua kohden seikkaperäisyys muuttuu kuitenkin lähinnä pintaraavinnaksi, aivan kuin kirja olisi pitänyt saada tiettyyn sivumäärään ja tätä määrää on alettu tähtäilemään vasta viimeisten 50 sivun paikkeilla. ...Jatkuu » Tai sitten on tullut muutoin kiire julkaista.
Suomennos on tehty käsittääkseni vielä kovemmassa kiireessä ja tämä kyllä verottaa ehkä keskinkertaista alkuperäisteosta entisestään. Tämä ei häiritse koko matkalta, mutta ajoittain erikoiset kielikuvat, joita tuskin on edes etäisesti viistetty alkuperäisessä, saavat lukijan kelaamaan lausetta yhä uudelleen ihmetyksen vallassa. Muutenkin joitakin asioita selostetaan lähinnä sellaisella ammattikouluproosa-tyylisellä huolimattomuudella, mutta vaikea arvioida lukematta että onko alkuperäiskielisessä versiossa samaa makua.
Kokonaisuudesta löytyy kuitenkin ihan mielenkiintoista detaljitietoa Iron Maidenin vaiheista, bänditouhun vaikeudesta ja onnenpotkuista, joiden myötä Iron Maiden on nykyisessä asemassaan. Ei tätä uskalla kuitenkaan suositella sellaiselle, joka ei muutoin ole (ollut) bändistä lähes fanaattisen kiinnostunut. Verrattuna esim. Mötley Crüe Törkytehdas-kirjaan on tämän kirjan luettavuus bändin historiaan ennestään perehtymättömälle sangen heikkoa.
Lupasin itselleni että näissä arvosteluissa voisi vähemmän suorittaa vertailua muihin bändeihin ja arvostella itse tuotosta. Tästä huolimatta on sanottava että tämähän kuulostaa aivan Rushilta. Arvostellaanpa sitten sitä itse tuotosta.
Tai kerrataanpa hieman bändin taustoja niitä tuntemattomille. Subspace Radio on saanut alkunsa vuoden 1995 aikana, silloin Starfish nimisenä orkesterina. Alkuperäinen kokoonpano kohtasi tiensä pään vuonna 2002, jolloin jäljelle jääneet muusikot Max Malin (rummut), Juha Mattila (kitara) hakivat hieman uusia musiikillisia uria yhdessä uusien jäsenien Jarkko Sarénin (basso, laulu) ja Teppo Nurmisen (koskettimet) kanssa. ...Jatkuu » Kaikki ilmeisen kokeneita ja kovatasoisia soittajia.
Tässä arvosteltava albumi on bändin omakustannetekele, sisältäen kahdeksan teemallisesti yhteennivoutuvaa, melodista ja progevivahteista rockviisua. Levy on julkaistu marraskuussa 2004 ja ohjeita kiekon tilaamiseen löytyy bändin www-sivujen kautta. Ehkä hieman epätavalliseen tapaan levyn ensikappaleet myytiin numeroituina kappaleina, toivottavasti keräilijät olivat hereillä.
Palataanpa kuitenkin musiikin pariin. Lukijaa jo varmaan kiusaa että miten tämä sitten kuulostaa Rushilta. Ensivaikutelma levyn parilla ekalla soittokerralla on että bändi ja levy nimenomaan kuulostaa Rushilta, mutta ei ole sitä. Positiivisessa mielessä. Ennenkuin uskalsin tämän vertauksen kirjoittaa soitin levyä muutamalle kaverille joiden ensireaktio oli vertailun suhteen aivan samanlainen, joten viimein uskaltauduin vertailemaan vaikken halunnut. Vaikka esikuvat vaikuttavat olevan ilmeiset niin kokonaisuutena ja loppujen lopuksi Subspace Radiosta jää kuitenkin mielikuva omaperäisenä bändinä.
Levyn avaa jo ensikuulemalta varsin lupaavan kuuloinen "Open Skies", jonka kimurantti väliosa toi mieleen helpottuneen ajatuksen "hei, vieläkö joku uskaltaa oikeasti tehdä tällaisia...". Upeat soundit ja rautaista soitto-osaamista.
Ehkä levyn mieleenpainuvin biisi "Timeline" on space-teeman ympärillä pyörivä varsin hyvin rullaava biisi, tälle voisi varovasti ennustaa jopa radiosoittoa jos valtakunnasta löytyisi asema, jolla olisi rohkeutta tehdä omaperäisiä musiikkivalintoja. Anonyymi hittituottaja olisi hionut biisistä pari epävireistä (?!) laulunkohtaa ja lyriikan töksähdystä, mutta kyllä tämä toimii tällaisenakin.
"Generation" alkaa osoituksella bändin soittotaidosta, ainakin siitä että varsin tiukkaa biittiä ja bassottelua löytyy tarpeen vaatiessa mutta silti tyylillä. Kertosäkeen tienoilla kuullaan hienoa lauluirroittelua, miksei tällaista ole levylle enempi? Elokuvatrailer-puheosa hieman hymyilytti, mutta kyseessä kai enempi oma mielenvääristymä kuin geneerinen naurunaihe...
Nelosraita, "The Enemy" tuo esiin aivan uuden puolen laulajan "tonesta", kuulostaa aivan siltä että tällä biisillä laulaja on oman äänialansa puitteissa vahvimmillaan. Varsin yllätyksellinen väliosa lyö punnuksia vaakaan jos kuulija on hetken epäillyt bändin progressiivisuutta.
"The Clans" jatkaa edellisen raidan linjalla, varsinaisesti ei tuo enää uusia puolia bändistä esiin, mutta jatkaa edeltäjiensä vahvaa linjaa, eikä tämä kai varsinainen tusinaraita olisi monellakaan levyllä, tällä ehkä vähän sinnepäin muiden vahvempien raitojen rinnalla.
"Confrontation" on kyllä sitten jo melko härski Rush-imitaatio. Taustakuuntelussa piti jo tarkastaa että vaihtuiko levy pakassa välillä. Onhan tämä soitannollisesti hieno ja hyvin kulkeva biisi, mutta en omaperäiseksi väittäisi. Laittakaapa vaikka kokeeksi ensin Natural Science soimaan ja sen jälkeen tämä.
Ensin tuli mieleen onko "Crystal Valley Spirits" hyppäys stadionrock-genreen, mutta tokkopa tällaista stadioneilla pääsee vetämään vaikka haluaisi. Ehkä hivenen suoraviivaisempana tämä olisi varsin tarttuva poprock-ralli, kertosäkeessä ehkä vähän korvaan tökkää irrallisen oloinen laulusovitus, tuntuu kuin se olisi tehty johonkin toiseen biisiin alunperin (voi näitä mielikuviani, onneksi en ymmärrä asioista enempää niin voi sanoa kaikenlaista ääneen).
Levyn päättävä "Home" on oikeastaan ainoa hieman pliisumpi veto levyllä. Hieno huudatusbiisi, tässäkin biisissä laulaja tuntuu olevan vahvemmalla pohjalla kuin muutamalla muulla levyn biisillä. Ehkä vähän perinteinen balladikaava, mutta toisaalta oiva osoitus bändin sovitustaidosta, tällaista ei synny vahingossa.
Ehkä vähän negatiivispainotteisia kommenttini noista biiseistä, kokonaisuutena levy on kuitenkin varsin positiivinen yllätys, erittäin korkeatasoisesti tuotettu, sisältäen osaavaa soittamista, sävellystä ja lyriikkaa. Onhan se tietysti helpompi etsiä jotain moitittavaa kuin alkaa selittämään miksi jokin biisi kuulostaa hyvältä, monesti sitä kun ei oikein sanoin saa selitettyä. Jos tässä haluaisin leikkiä amatöörituottajaa ja kokonaispakettiin keksiä jotain kehitettävää niin ehkä laulusovituksia kehittäisin muun soiton ja säveltämisen tasolle. Paikka paikoin. Lisäksi ehkä rohkaisisin enempi omaperäisiin kokeiluihin sävellyksien suhteen, välillä mennään aikalailla genren keskitietä.
Vaan enpä leiki enempää, pikemminkin kumarrun nöyrään hatunnostoon bändille, joka on tehnyt erittäin korkeatasoisen omakustannelevyn ja toivottavasti tätä saadaan kuulla lisää, ehkä jopa jonkun yhtiön kustantamana. Kokonaisarvosanaan jätän vielä kasvunvaraa, mutta puolikas tähti tulee plussaa tässä genressä erinomaisesta omakustannesuorituksesta.
Kyllä Dream Theater menee varmaan kuitenkin kertaluokkaa rankempaan ja itsekorostavampaan kategoriaan, kyllähän Subspace Radiolla on biisit pääosassa, ei niinkään se että monta filliä ja sooloa saa biisiin mahtumaan (tämä koskee siis näitä DT:n viimeisimpiä mitäänsanomattomuuksia). Ainakin minun mielestä ja mielipiteistähän tässä on kyse, joten tätä ei pidettäkö absoluuttisena totuutena.
Ehkä muutama selkeähkö Rush laina hieman vaikutti tuohon mielipiteen syntyyn. ...Jatkuu » :)
Tanakkaa jyrinää. Grendel lähestyy Palasokerin toimitusta jo kolmannella demolla (lue aikaisemmat Promo 2003 ja Fight Against Time. Bändi on muuten Helsingistä, asia selvisi viimein uutukaista seuranneesta saatteesta :). Emme kuitenkaan ole arvostelleet kaikkia bändin julkaisemia kiekkoja, bändin tuotanto kattaa kuusi demoa tai omakustanne EP:tä. Varsin kiitettävä suoritus, etenkin näiden kolmen viimeisimmän (ja kuullun) äänitteen laadukkuuden huomioon ottaen. ...Jatkuu » Levytyssopimus tuntuu olevan kuitenkin tiukassa, saatteen mukaan jalkaa on jo ujutettu levy-yhtiöiden ulko-oven rakosesta sisään, mutta matka on tyssännyt eteiseen lisänäytön puuttuessa. Something to Remind ilmeisestikin on tämä yhtiöiden kaipaama lisänäyttö. Saas nähdä kuin käy, ehkäpä seuraava valottaa mahdollisuuksia maallikon näkökulmasta taivasteltuna.
Tämä demo menee kyllä selkeästi taas siihen vaikeaan kategoriaan, missä levy kuulostaa hyvältä, sitä tulee varmasti kuunneltua arvostelun jälkeenkin ja muutenkin levy on kokonaisuutena toimiva paketti kaikkinensa, mutta se jokin pieni, yleensä vaikeasti määriteltävä viimeinen silaus tai koukku puuttuu, millä noustaisiin ysin tai kympin tasolle arvostelussa. Onpa sitten helppo arvostella kun jotain pitäisi sanoa ja pikkuasioista ei viitsisi turhaa narista. Yritetäänpä nyt kuitenkin.
Ensimmäiseksi soundeista. Nämä tulevat ensimmäiseksi mieleen, on sen verran tuhdit jyrinät levyllä, etenkin kitaravallia riittää huonokuuloisellekin. Laadusta ja soundeista ei ole Grendelin kohdalla tarvinnut kritisoida aikaisemmillakaan demoilla, mutta viimeistään tämä "demo" todistaa sen että bändi pystyy tekemään aivan pitkäsoittokelpoista materiaalia studiossa. Sonic Pump Studion avustuksella luulisin, en muista kuulleeni ko. studiossa äänitettyä levyä, mikä olisi kuulostanut huonolta. Soundiensta puolesta tai ylipäätään.
Musiikillisesti Something to Remind on ehkä pienoinen harppaus melodisempaan suuntaan edelliseen demoon verrattuna, ainakin tällainen aavistus syntyi tätä uutta kuunnellessa ja edellistä levyä ei ole tietenkään matkassa mukana vertailuksi kun tätä kirjoitan. Aikani eli moneen kertaan ehdin levyä kuuntelemaan kunnes yhtäkkiä ja vieläpä yllättäen levyn ensimmäinen biisi, The Times of Agony, toi yhtäkkiä mieleeni Faith No Moren. Enkä sano tätä sillä että toiselta bändiltä kuulostaminen olisi tässä yhteydessä huono asia vaan juurikin päinvastoin. The Times of Agony kuulostaa nimittäin vähintään riittävästi omaperäiseltä, eli olipa tuo FNM-yhteys ainoastaan pelkkää mielikuvistustani, tahaton vaikutin tai laskelmoitu yritys, biisihän kuitenkin toimii helvetin hyvin ja omillaan, nuo lainasävyt (tai harhakuvitelma) vain viimeistelevät kokonaisuuden. Biisi vaatii kyllä kuuntelua, pari ensimmäistä kierrosta jättivät vähän mitäänsanomattoman kuvan, eli perusbiisi, perussanat, perusmeininki, mutta tämä kyllä korjaantui sinnikkäällä kuuntelulla. Yksi mielenkiintoinen erikoisuus levyssä piilee muihin vastaaviin verrattuna, se nimittäin tuntuu kuulostavan erilaiselta jokaisella kuuntelukerralla jos edellisestä on päiviä tai viikkoja. Ja autossa kuulostaa taas aivan erilaiselta kuin kotona tai töissä kuulokkeilla kuunneltuna. Tarkoitan siis että fiilis on erilainen, soundithan nyt luonnollisesti muuttuu fysiikan lakien pakottamana. Tämä ensimmäinen biisi demon kahdesta biisistä on selkeästi vahvempi suoritus, tämähän tarttuu oikeasti päähän.
Demon nimikkobiisi, Something to Remind, on sitten ekaa raitaa verkkaisempi veto, joka kokonaisuutena kyllä toimii genressä keskimääräistä paremmin, mutta ei yllä aivan ensimmäisen raidan tasolle. Ehkäpä ensimmäisen rymistelyn jälkeen kaipaisi vielä toista korvavaikut irroittavaa tömistelyä, mutta vaikea tietysti esitellä bändin monipuolisuutta kahden biisin demolla jos molemmilla biiseillä mennään yhteentoista. Omaan korvaani kävi parissa kohdassa jotenkin demokliseemäiset sovitukset (kertoisin tarkemmin jos ymmärtäisin musiikin teoriasta edes aavistuksen) ja ehkä tällaiseen "balladimaiseen" biisiin pitäisi "tuottaa" enemmän "amerikanherkkua", eli kasa hevikliseitä ja muita koristeita. Olisinpahan voinut ainakin moittia kliseisyydestä. Hahah.
Liekkö noista kommenteista minkäänlaista kokonaiskuvaa pääsi muodostumaan. Paskoja levyjä on helppo arvostella, samoin napakymppisuorituksia, mutta tällainen perusvarma suoritus, minkä tahdissa pää jo heiluu mutta tukka ei raavi kattopilareita ja nenä täyty hilseestä, onkin vaikeampi paikka. Kuten ehkä tuli jo lukijalle selväksi sen enempi asiaa korostamatta. Ja pahoittelut Faith No More vertauksesta, näistä omituisista vertauksista alkaa tulemaan (paha) tapa. Jos nyt sen verran summaisin edellisiä höpinöitä ja kirjoittamatta jääneitä ajatuksia että jälleen kerran Grendelin levystä jää hyvä fiilis, hieman arvoituksellinen olo että onkohan näiden levyjen kuuntelu levy-yhtiöissä yhtä vaikeaa kun bändi tuntuisi olevan kyllä varsin valmis kaupallisten levytysten tekoon ja isompi arvoitus siitä että mitähän se on, mitä jäi tästä demosta kaipaamaan jotta se olisi ollut nappisuoritus.
Kaupallisesti vakuuttava poprock on vaikea laji. Ensimmäinen olettamukseni Tresspassin kohdalla on että heillä todella on kaupallisiakin tavoitteita musiikillaan eikä treenikämpälle mennä pelkästään sen takia että on kiva juoda kaljaa kavereiden kanssa. Toinen olettamukseni on että bändin musiikin ylipäänsä voi kategorioida poprock-karsinaan. Molempien olettamusten kohdalla saattaa mennä pitkälti metsään, mutta kysehän onkin mielikuvista eikä kylmistä faktoista. ...Jatkuu » Mutta palataanpa alkuun. Kaupallinen poprock, siinäpä kirosana. Ja vaikea tyylilaji jos mielii menestyä. Tresspass on hyvä esimerkki siitä, että lajin vaikeus lyö näpeille lähes syyttä. Bändissä on periaatteessa kaikki kohdallaan, helvetin hyvät soittajat, persoonallinen miehistö, biisit päällisin puolin kaikki genren perusainekset sisältäviä sujuvia ja ytimekkäitä sävellyksiä. Näillä meriiteillä monessa muussa genressä saisi jo miltei varauksettomat kehut ja varmaan kuulijoitakin ihan kiitettävästi ainakin kotimaassa. Mutta jos mielii pop-vivahteisella rockilla menestyä, varsinkin Suomessa, pitää olla "paras" ja silloinkin nykymenolla saa oman 15 minuuttia kuuluisuuttaan, yhden radiohitin ja juhannuksena festarikeikkoja. Ehkä Tresspass tai kovin moni muukaan bändi aseta tällaisia tavoitteita alkutaipaleellaan, mutta kun bändi kuitenkin myy keikkojaan ohjelmatoimiston kautta ja omakustannejulkaisuillaan luultavasti hakee levytyssopimusta niin arvioidaan tässä teot sitten kaupallisinkin kriteerein (aivan kuin minulla olisi levy-yhtiö tai muutoin jotain päätäntävaltaa tällaisissa asioissa).
Tresspassin "How Does It Feel" on bändin toinen julkaisu, kolme biisiä sisältävä teos, mikä kai antaa jo hataran luvan kutsua levyä ep-julkaisuksi. Levyn alkaa "How Does It Feel", joka on parilla ensimmäisellä kuuntelulla vallan lupaavan kuuloinen. Lupaukset jää kuitenkin lunastamatta, muutamalla lisäkuuntelulla biisistä ei löydykään enää uusia nyansseja, joita se erehdyttää ensikuunteluilla odottamaan. Tuntuu kuin kuuntelisi radiota joka on pureskellut biisin tasapaksuksi tuubaksi. Biisissä olisi kyllä peruseväät suht toimivaan hittibiisiin, mutta vaatisi tämän saavuttamiseen tuhdit mausteet. Tätä levyä arvostellessa oli harvinainen (ja lopulta vittumainen) mahdollisuus kuulla kiekosta raakamiksattu versio ja myöhemmin sama masteroituna ja ehkä tämä osaltaan vaikuttaa siihen että raakamiksauksesta löytynyttä rouheutta ja dynamiikkaa jää kaipaamaan kliiniseksi masteroidusta lopullisesta teoksesta.
Levyä jatkaa "Hold This Moment" ja jatkaa aloitusraidan linjalla, biisissä on kaikki elementit kunnossa ensikuunteluilla, mutta varsinaista sytytystä ei tapahdu jatkossakaan vaikka sitä oikein toivoo biisin soidessa uudestaan ja uudestaan. Kolmas raita, "Higher Ground", on hieman outo lintu. Päällimäiseksi biisistä jää ajatus että onkohan tässä nuotioballadiin laitettu vähän liikaa juttuja. Itse biisi on levyn parasta (ei ehkä omaperäisintä) antia, mutta sovitus on kyllä sanalla sanoen oudohko. En taida vain ymmärtää.
Tuhtia kritiikkiä. Vetoan kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen, tämä on vaikea tyylilaji ja tässä lajissa ei vaikeudesta saa lisäpisteitä ellei tule nappisuoritus. Mäkihyppytermein (hahah, kuka olisi uskonut), hyvännäköinen (ehkä -kuuloinen kuitenkin) ja pitkälle kantanut liito, kaunis ja tyylikäs alastulo, mutta samassa kilpailussa hypätään myös kriittiseen pisteeseen.
On tähän loppuun kuitenkin sanottava että jos olen oletuksissani aivan väärässä ja bändin jätkät tykkäävät hengailla treenikämpillä tällaisen musiikin teossa omaksi iloksi ja kaljaa juoden (jälkimmäinen vaatimus vapaaehtoinen) ilman odotuksia (unelmia kuitenkin) globaaleiden levy-yhtiöiden miljoonasopimuksista niin kaikki edellä kirjoitettu on täyttä paskaa (miksei muutenkin) ja levy itseasiassa kuulostaa aivan helvetin hyvältä. Ei minulla muuta.
Alkaa jo hieman nolottamaan tämä Kymi-hehkutus näiden arvostelujen suhteen, mutta menkööt nyt vielä tämän kerran. Kaihoro on Manitoun nokkamiehen Markku Pihlajan, Harri Pikan (Omnium Gatherum, Total Devastation kitaristi), Saku Hakulin (Total Devastation kitaristi), Pasi Hakulin (Total Devastation basisti) ja Kalle Kukkosen (ainakin Kaihoro rumpali) muodostama stoner rock -tyylisuuntaa edustava bändi (eräissä piireissä käskettiin sanomaan stoner rockiksi). ...Jatkuu » Itse en kyseisen lajityypin yltiöpäiseksi harrastajaksi tunnustaudu, joten tämä arvostelu on ehkä käsiteltävä yleisemmällä tasolla.
Mainheadskull on Kaihoron ensimmäinen täyspitkä levy, aikaisemmin bändi on julkaissut kolmen biisin Steel Foundry Gospel ja kuuden biisin Second to None -demot. Levyn julkaisijana toimii paikallinen Sorbus Productions, minkä toimissa epäilen vahvasti bändin laulajan Markku Pihlajan olevan mukana. Sama herra on vastannut Mainheadskull kiekon äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista muiden tahkotessa biisit kuudessa tunnissa livenä sisään. Laulut siis äänitetty jälkikäteen, muuten kiekon raidat ovat ainakin heepojen omien sanojen mukaan aidosti livenä narulle soitettua. Siltä tämä kyllä kuulostaakin ja varmaan ihan oikea metodi tämäntyyppisen musiikin taltiointiin.
Musiikkia en uskalla lajityypin näkökulmasta juurikaan arvioida tai vertailla muihin saman genren edustajiin, mutta maallikon korvalla arvioituna aivan siedettävää soitantaa, kyllä tätä kuuntelee ihan mielellään esim. autossa, johon jostaan syystä assosioin musiikin soveltuvan ja kyseinen mielikuva ei ole muuttunut vaikka levyä olen kuunnellut kotioloissakin monesti. Markun laulu kuulostaa paikka paikkoin - yllätys, yllätys - Bruce Dickinsonilta (esim. Marshall Volvostate), ei vähiten sen takia että osa biiseistäkin tuo kovasti mieleen Brucen Chemical Wedding levyn. Eli en tiedä miten tuo stoner rock oikein määritellään, mutta kyllä välillä aika perinteisestä heavy metallistakin on mielestäni kysymys. Kokonaisuutena biisit ovat kiitettävän monipuolisia ja tasapainoisia, tämän levyn kohdalla on ihmeteltävä samaa asiaa kuin aikaisemmin ylistetyn Manitoun levylläkin, eli että vaikka levynteossa ei ole ollut käytössä ulkopuolista tuottajaa, on bändi onnistunut tuottamaan tasapainoisen ja toimivan kokonaisuuden, turhat rönsyilyt ja yleiset virhekoristelut on karsittu biiseistä minimiin. Harmi ettei levykansista löydy lyriikoita, joutuu nyt harvinaisella huolellisuudella tarkkailemaan että jatkuuko biisinnimien mukainen hämärä sisäpiirilinja lyriikoissakin. Kiekolta löytyy seuraavat rallit:
King's Road Night Clerk
Hello My Bitch
Marshall Volvostate
Baltic Herring Net
Pintman
Beaver Fever
Hell No
Space Taxi
King of Sunila
Headskull
Kovaa settiä siis taas kerran Karhulan virtuooseilta, onkohan tässä kyse siitä että periksiantamattomuus viimein palkitaan ja mestariteokset näkevät päinvaloa yksi toisensa jälkeen. No, mestariteos on ehkä meikäläisen arvioimana tässä lajityypissä liioittelua, mutta tsekatkaa bändi ihmeessä, webbisivuilta löytyy ainakin mielenkiintoinen video Space Taxi -biisistä ihan maallikonkin katsella. "Vain" neljä tähteä sen takia ettei riitä paukut arvioida kiekon täydellisyyttä omassa genressään. Ja epäilijöille taas tiedoksi että vieläkään eivät ole tarjonneet yhtään olutta tai muuta etuisuutta vaikka näitä ylistäviä arvioita rustataan jatkuvalla syötöllä. Oikeasti siis syystä.
Äijjä on keskisuomalaisten nuorten tekemä lähes täysipitkä elokuva elämän erottamista koulukavereista, joista toista on onni kohdannut myöhemmässä elämässä ja toinen on ajautunut kurjuuden tielle. Tämä 10-vuotisjuhlansa kunniaksi dvd-formaattiin uudelleenjulkaisunsa saanut amatöörielokuva on edelleenkin tänä päivänä riipaisevan ajankohtainen tavassaan kuvata samoista lähtökohdista kasvavien ihmisten välisiä luokkaeroja.
"Elokuva kuvaa kaunistelematta 90-luvun yhteiskunnallisen murroksen aiheuttamaa epävarmuuden ilmapiiriä. ...Jatkuu » Äijjä kertoo kahden ihmisen tarinan ollen samalla poikkeuksellisen väkevä ajankuva lama-ajan Suomesta". Näin kertoo kansiteksti ja vaikka tuosta on kulunut jo vuosikymmen, ovat elokuvan käsittelemät teemat edelleen ajankohtaisia ja monia ihmisiä syvästi koskettavia. Äijjä elokuvan tuotantoon osallistui vuosikymmen sitten ryhmä aikuistumisen kynnyksellä kärkkyviä keskisuomalaisia nuorukaisia, jotka nuoresta iästään huolimatta osasivat jo tuolloin ottaa kärkevästi kantaa yhteiskunnalliseen juopaan.
Tekniseltä toteutukseltaan Äijjä on ajan, budjetin ja tekijät huomioon ottaen erinomainen teos, moni vastaavaan aikaan ilman hienoja digitaalieditointimahdollisuuksia kotioloissa aloitettu elokuva jäi keskeneräiseksi tekijöidensä kiinnostuksen nuukahdettua ennen elokuvan valmistumista. Nuori tuotantoryhmä osoittaa myös ilmiömäistä kypsyneisyyttä juonen käsittelyssä ja elokuvan teossa on käytetty jopa aivan oikeaa käsikirjoitusta, mikä monessa amatöörituotannossa olisi pelastanut tekijänsä itse elokuvan tekemisen vaivalta.
Kokonaisuudessaan Äijjä on erinomainen elokuva niin juonellisesti, tekniseltä toteutukseltaan kuin näyttelijäsuorituksiensakin osalta kun ottaa huomioon tekijöiden käytettävissä olleet resurssit. Elokuva huokuu tekijöidensä innostusta ja omistautumista, mikä ei ole ostettavissa ammattituotantoihin vaan syntyy tekijöidensä yhteisöllisyyden kautta.
DVD-versiointi elokuvasta on onnistunut, aikaisemmin VHS-versiona esitetyn elokuvan ajan henki on saatu säilytettyä myös digitaaliformaatissa, kuva ei ole liian terävä eikä äänimaisema tarkka vaan kokonaisuudessa on kohinoineen ja värivirheineen 90-luvun henkisyys säilynyt kiitettävästi. Extroista löytyy muutamia ehkä enemmän tekijöitä kuin katsojia naurattava kohtaus sekä alkuperäinen käsikirjoitus liikuttavasti valkovihreälle jatkolomakkeelle tulostettuna.
Meinasi jäädä tämä kiekko arvostelematta kun se lyötiin kouraan joskus kesäkuussa ja eksyi muiden levyjen mukana levyhyllyyn etiketittömänä (kannet hävitin kyllä aivan itse). Parempi myöhään jne. Ensimmäisestä biisistä, Soulcrusher, selviää että missä mennään. Jos näiden hemmojen levyhyllystä ei löydy Judas Priestiä niin lupaan syödä hikisen hattuni. Jos biisi ei kuulosta kaikin paikoin Priestiltä niin se kuulostaa Rob Halfordin Fightiltä. ...Jatkuu » Aivan uskottavasti noita esikuvia kyllä apinoidaan, varsinkin lauluosastolla Halfordin kiljahdukset ovat hämmästyttävän aidon kuuloisia. Seuraavissa biiseissä jatketaan samalla linjalla, vaikka yrittäisi puoliväkisin keksiä muita vaikuttajia tai omaperäisyyttä biiseistä niin kyllä tuo Judas Priest on niin läpitunkevana biiseissä esillä että kokonaisuus jää jokseenkin tasapaksuksi. Kokonaisuudessaan biisit ovat kyllä taidolla tehtyjä ja kyllähän tätä ihan mielellään kuuntelee, mutta omaperäiseksi bändiä ei ainakaan uskaltaisi väittää. Soundit ovat kuivakat ja kolkot, mikä omalta osaltaan luo vaikutelmaa kasari-Priestistä, tiedä sitten onko tarkoituksellista vai vain demohengen mukaiset.
Tsekkaa webbisivuilta näytteet jos et usko juttuihini (terve epäluottamus on paikallaan), uutta EP-kiekkoa on näemmä tulossa joulukuussa, joten olen tämän arvosteluni kanssa jokseenkin myöhässä, mutta perustelut alussa.
